Kasvatuspsykologiaa ja uskon oppia

Saara Kinnunen: Isän kaipuu - mielen sovinto isäsuhteessa. Perussanoma 2016. 168 sivua.

 

Lapsi kaipaa isän läheisyyttä yhtä lailla kuin äidin. Tässä lienee kirjan sanoma twiitattuna. En sano, että lapsi itse aina tietäisi tai tunnistaisi tämän tarpeen. Voi olla niinkin, että lapsi hyvin tyytyy äidin seuraan, ja äitiin syntyy läheisempi tunnesuhde kuin isään. Mutta autas, jos kodista puuttuukin isä, silloin alkaa jo syntyä ongelmia. Usein tämä puute nousee esille vasta myöhemmällä iällä. Aikaisemmin puuttuvaa isää on pitänyt oletusarvona, mutta ajan myötä paljastuu, millaisia tunnevajaita ja miehen mallin puutteita on päässyt syntymään ja mitä seurauksia niistä on. Nykyään korostetaan sitä, ettei lapseen saa tietoisesti ja tarkoituksellisesti iskostaa sukupuolimalleja. Lapset pitää lähtökohtaisesti kasvattaa ”sukupuolettomiksi” ja antaa heidän sitten valita itse vapaasti roolimallinsa kummasta sukupuolesta haluaa. Tähän teoriaan ei Saara Kinnunen oikein usko enkä minä lukijanakaan pidä sellaista hyvänä ja tarpeellisena, ainakaan jos sellaisesta kasvatuksesta pidetään jääräpäisesti kiinni. Ymmärrän toki, ettei lasta pidä kasvattaa oman sukupuolensa roolimalleihin vastoin lapsen omia kiinnostuksen kohteita. Lähden siitä perusoletuksesta, etteivät kaikki lapset ole ihan samanlaisia eivätkä kaikki pojat ole yhtä poikamaisia, vaan on myös poikamaisia tyttöjä. Sukupuolet eivät ole toisensa vastakohtia, vaan osittain päällekkäisiä. Tämä juttuhan on mennyt viime aikoina hullutukseksi, kun päiväkoteihinkin on jaettu kasvatusoppaita, joiden keskeinen päämäärä on sukupuoliroolien murtaminen. Tämä taitaa olla juuri sitä liiallista säätelyä, jota nykyinen hallituksin haluaa purkaa.

Saara Kinnunen tuo esille ajatuksen, että sodan jälkeinen sukupolvi on kaksinkertainen kärsijä isän puutteen suhteen. Ensiksi isät olivat sodassa ja jäivät lapselle tuntemattomiksi. Sitten he toimivat uudisraivaajina, joille työ oli tärkein arvo elämä, koska maa piti jälleenrakentaa. Toki isät toimivat perheensä hyväksi, mutta lapsille heiltä ei jäänyt aikaa. Eikä tapanakaan ollut, että isät olisivat hellineet lapsiaan. Sodan jälkeiselle sukupolvelle isät olivat kodin kurin palauttajia. Kiukuttelevalle lapselle ilmoitettiin isän rooli kasvattajana: ”maltas, kun isä tulee kotiin, niin hän antaa selkäsaunan.” Oma lukunsa ovat sodassa traumatisoituneet isät. Ylirasittunut psyyke oli painanut leimansa miehen sisäisen elämään.  Jotkut lääkitsivät haavojaan alkoholilla. Olisivat varmaan tehneet sen ilmankin sotaa, mutta sota antoi hyvän syyn päihdehakuiseen elämään. Päihteiden mukana koteihin tuli väkivaltaa ja perhesuhteet saattoivat helposti rakoilla. Lapset olivat se kärsivin osapuoli näissä perhetragedioissa. Jos lapset olivat jääneet sotaorvoiksi, oli se kova kohtalo, joka tuotti henkistä kärsimystä ja isän ikävää. Siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että isät olivat kuolleet ”kunniakkaasti” isänmaan puolesta.  Tämä laiha lohdutus saattoi olla parempi vaihtoehto, kun elävän, mutta väkivaltaisen ja päihteitä käyttävän isän elämä kodissa.

Saara Kinnunen puhu isän kaipuusta eikä tarpeista niin kuin asia ilmaistaan Masslowin tarvehierarkiassa. Kaipuu ilmaisee voimakkaammin isä-suhteeseen liittyvän tunteen kuin tarve-sana. Isäsuhde on tunnesuhde. Tämän asian valaisemiseksi käytetään paljon aikaa ilmeisesti siksi, että tunne on kuitenkin lopulta se tekijä, joka ohjaa ihmisen käyttäytymistä eniten. Se on enemmän ihmisen sisästä kumpuava motiivi kuin järkiperäinen opetus. Nuorimmainen sukupolven aikaan Suomessa on noussut kasvatuksessa esiin myönteisenä isän rooli. Isät ovat mukana synnytyksessä valmennuksesta alkaen ja muutenkin pyritään sukupuolten väliseen tasa-arvoon, jossa isä kantaa vastuuta lasten kasvatuksesta ja hoitamisesta siinä kuin äitikin. Voi tietysti olla, että heiluri on jo menossa toiseen äärilaitaan, jossa isä tekee kaiken muun paitsi synnyttää. Pehmoisät kantavat tasapuolisesti vastuuta lasten hoidosta ja pitävät isyyslomaa siinä kuin äidit synnytyslomaansa. Isät ovat oppineet suukottamaan lapsiaan ja ilmaisemaan helliä tunteita sen lisäksi, että ollaan mukana lasten leikeissä. Saara Kinnunen tuo kuitenkin esiin sen puutteen, että lain mukaan kaikissa tilanteissa isän ei tarvitse tunnustaa isyyttään, jolloin osa lapsista jää isättömäksi. Tähän tulee tarvetta lähinnä poikkeustapauksissa, jolloin naisilla on tarve saada lapsi, vaikka heillä ei ole vakituista kumppania. Lapsen kannalta lapsella pitäisi olla aina oikeus saada tietää biologisen isänsä nimi.

Lopuksi kirjassa pohditaan lapsen jumalakuvaa, johon isä ja äiti antavat merkittävät rakennusainekset. Käsitys Jumalasta perustuu aina siihen malliin, jonka lapsi oppii vanhemmiltaan. On kuitenkin opittava tekemään ero Jumalan ja omien vanhempien luoman jumalan mallin välille. Jumala rakastaa lastaan niin kuin paras mahdollinen isä. Oma vanhempi, äiti ja isä, on aina puutteellinen Jumalan malli. Monelle isättömälle voi olla merkityksellistä sen oivaltaminen, että Jumala on oikea isä, jonka mallia parhaimmatkin vanhemmat toteuttavat vain puutteellisesti. Jokainen isä voi kirjan avulla arvioida, millaiset pisteet ansaitsisi isänä verrattuna ihanneisään.

Mikael Pentikäinen valitsi tämän Saara Kinnusen kirjan vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2016. Valinta ei varmaan ollut helppo, mutta kasvatuspsykologisen tiedon yhdistäminen kristilliseen uskoon avaa myös näkemystä kristillisen uskon ydinsisältöön.

Etusivu     Kirja-arvioinnit