500-vuotias luterilaisuus  - hajontaa ja yhteyden etsintää

Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Toim. Anna-Kaisa Inkala ja Jyri Komulainen. Kirjapaja 2016.

 

Juuri ehdittyäni tehdä kirjastoon varauksen tästä teoksesta se ilmestyi yllättäen postilaatikkooni. Piispan terveisiä. Kirja on syksyllä virikeaineistona synodaali- eli pappeinkokouksissa koko maassa.

 

Kirkossamme valmistaudutaan Lutherin juhlavuoteen. Tulee kuluneeksi tasan 500 vuotta siitä, kun Luther naulasi aneteesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Alkoi valtava tapahtumasarja, jossa kristikunta muutti muotoaan. Kahden katolisen maailmankirkon rinnalle sikisi jatkuvasti hajaantuva lukuisten protestanttisten ryhmien kirjo. Hajaannuksen aikaansaaja, luterilaisuus oli osoittautuva loppujen lopuksi kaikkein lähimmäksi äitikirkkoaan jäävä protestanttien ryhmä, joka ei missään tapauksessa pyrkinyt saamaan aikaan hajaannusta, vaan vaikuttamaan katolisen kirkon sisällä uudistavasti. Kuinka paljon skisma johtui reformivaatimusten painoarvosta, kuinka paljon katolisen kirkon hierarkkisuudesta ja taipumattomuudesta, vaikea sanoa. Viimeisen 50 vuoden aikana on skismaa yritetty selvittää uusin näkemyksin, katumuksen mielellä, sillä kukaan ei voi olla tyytyväinen kristikunnan hajaannukseen. Luterilaiset ja roomalais-katolilaiset aloittivat 50 vuotta sitten kahdenkeskiset oppikeskustelut, joissa yritetään korjata vääriä käsityksiä reformaation syistä ja tarkoitusperistä. Vuonna 1998 Luterilainen maailmanliitto ja Vatikaani hyväksyivät Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista, asiasta, joka oli skisman keskeinen syy. Vuonna 2013 kansainvälinen luterilais-katolilainen ykseyskomissio julkaisi asiakirjan Vastakkainasettelusta yhteyteen, jossa päästiin pidemmälle yhteiseen näkemykseen reformaation merkityksestä. Se, vielä puuttuu, että katolinen kirkko tunnustaa Augsburgin tunnustuksen yhteisenä uskon ilmauksena. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että nimenomaan katolilainen kirkko olisi se osapuoli, jonka on muututtava. Matka ykseyteen on pitkä. Saavutetaanko sitä koskaan, ei tiedetä, mutta keskinäisen yhteyden etsiminen totuutta uhraamatta on kaikkien kannalta toivottava kehitys.

Ensimmäisessä artikkelissa piispa Jari Jolkkonen kertaa reformaation historian. Se voi tuntua moneen kertaan kerrotulta, mutta näyttää siinä aina olevan kohtia, jotka unohtuvat. Ja aina Lutheria siteerataan väärin, niin että tarkkana saa olla.
Turun yliopiston kulttuurihistorian professori emeritus Kari Immonen kertoo luterilaisuudenvaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä historiallinen katsaus analysoi puhdasoppisuuden aikaa, valistuksen ja pietismin vaikutusta, Suomen kirkkoa kansalaissodan jakolinjoissa ja sodanjälkeisessä kulttuurireformissa sekä viimein modernin maailman sosiaalipoliittisena kannanottajana. Kehityksen viimeinen vaihe on se, että nuorelle polvelle luterilaisen tradition keskeiset piirteet ovat hämärtyneet ja luterilainen yhtenäiskulttuuri on menneisyyttä, mihin osaltaan vaikuttaa lisääntyvän maahanmuuton aiheuttama uskonnollinen pluralismi.

Olemme ehkä onnistuneet säilyttämään luterilaisen uskomme muuttumattomana, mutta maailman ympärillämme on muuttunut. On paljon ongelmia, joita ei enää voi kohdata vanhoin oppilauselmin eikä vastausta löydä Raamatusta yhtä vähän kuin tunnustuskirjoistakaan.  Uusia haasteita kohtamaan asettuu ensiksi Åbo Akademin yliopistonopettaja Patrik Hagman. Hänen mukaansa tosiasiat on tunnustettava, että yhtenäiskulttuuri ja valtiokirkkojärjestelmä ovat menneisyyttä. Olemme siirtyneet ekumenian aikakauteen, jossa voimme ottaa oppia ortodokseilta jumalanpalveluksen kauneudesta, Afrikan ja Etelä-Amerikan kirkoilta ilosta, karmeliitoilta rukouksesta, jesuiitoilta Jumalan äänen erottamisessa maailman äänestä, benediktiineiltä ja anabaptisteilta taidon rakentaa yhteyttä. Kaikessa on aina muistettava, että olemme kalliin emmekä halvan armon kirkko. Ensin mainittu tavoittelee aitoa katumusta ja parannusta sekä kuuliaisuutta Jumalan tahdon toteuttamiselle. Kalliiseen armoon on kolme askelta: palvonta, yhteyden rakentaminen ja maailman palveleminen. Helsingin yliopiston tutkijatohtori Panu Pihkala kirjoittaa kirkkomme roolista ympäristöasioissa. Hän tiivistää näkemyksensä kuudessa teesissä. Ensimmäinen niistä muistuttaa, että ympäristökriisiin vaikuttaminen nousee kirkolle uskon perusteista.

Luterilaisen historian ja teologian professori Kirsi Stjerna Kalifornian luterilaisesta yliopistosta kirjoittaa luterilaisesta armon spiritualiteetista. Nykysuomalainen tavallinen tallaaja ei ymmärrä olevansa olemukseltaan ”hengellinen”, vielä vähemmän ”uskovainen”. Hän uskoo silti olevansa ”henkevä”. Stjerna on sitä mieltä, hengellisyys on osa jokaisen ihmisen elämää Jumalan edessä ja eksistentialistiset kysymykset jokaisen peruskysymyksiä, mitä sanoja sitten käytettäneenkin. Kirkon haasteena on, miten ruokkia hengellisyyttä nimenomaan armonteologian horisontista. Kristillinen spiritualiteetin teologia tarjoaa kielen ja kehyksen, joiden avulla voidaan kokea ja tulkita elämää Jumalan läsnäolon valossa.

Lundin yliopiston missiologian ja ekumeniikan professori Mika Vähäkangas kirjoittaa karismaattisuudesta, Karismaattisuus istuu hyvin etelän kirkkojen elämään, sillä siellä ihmiset elävät vielä vanhoissa maailmankuvissaan. Jumalan läsnäolo ihmisten elämässä koetaan voimakkaasti tunteella. Valistuksen rationalismi on jättänyt vahvan vaikutuksen suomalaiseen kulttuuriin, mistä syystä Suomessa karismaattisuus koetaan vastakulttuurisena ja vierasperäisenä, ”amerikkalaisena”.

Kirjan toinen toimittaja, piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen on perehtynyt uskontojen kohtaamisen teologiaan, katolilaisuuteen, hindulaisuuteen sekä uskonnonopetukseen. Hän pohtii luterilaisuutta uskontojen maailmassa. Tunnetaanko muissa uskonnoissa armoa? Reformaation kiistakysymykset koskivat kristinuskon sisäistä opetusta pelastuksesta. Historiallisen tilanteen takia uskontoteologialle ei ollut tarvetta eikä sijaa. Hän kuitenkin pohti joissakin kirjoituksissaan kristittyjen suhdetta juutalaisiin ja turkkilaisiin. Kristittyjen asenteen eri tavoin uskovia kohtaan tuli olla hyväntahtoinen ja suvaitsevainen. Hindulaisuutta tutkiessaan Komulainen on kuitenkin päätynyt siihen, että armo löytyy hindulaisesta traditiosta, jopa hyvin samassa muodossa kuin Luther sitä tulkitsee. Uskontojen eroavaisuuksia tämä ei kuitenkaan poista muilta osin. Vaikka ajatus Jumalan armosta ei ole uskontojen historiassa uniikki käsitys, niin ajatus kärsivästä ja haavoitetusta Jumalasta on.  Ristin teologia on ainutlaatuista.

Kirkkososiologista väitöskirjaansa valmisteleva Meri-Anna Hintsala Helsingin yliopistosta kirjoittaa sosiaalisen median käytöstä kirkon työssä. Sosiaalinen media ja uudet viestintäympäristöt ovat kirkolle ensiarvoisen tärkeitä jäsenmäärän kuihtuessa.

Ekumeenisessa jälkikirjoituksessa Itä-Suomen systemaattisen teologian ja patristiikan professori Serafim Seppälä tarkastelee luterilaisuutta ekumeenisessa peilissä. En tiennyt, että Serafimilläkin on luterilainen tausta. Hän näkee luterilaisen kirkon hajanaisena kokonaisuutena, jossa opilliset käsitykset ja toimintatavat muodostavat lukemattomia alakulttuureja toisin kuin ortodoksisessa kirkossa, jossa linjat ja asenteet ovat yhtenäisiä. Serafim kannattaa ekumeenista kanssakäymistä, mutta ei kirkkojen perinteiden sekoittamista.  Jokainen harjoittakoon aidosti omaa uskoaan. Olkaamme erillämme, mutta pitäkäämme yhteyttä! Monimuotoisuus on kristikunnan rikkaus. Käsiteltävän aiheen kannalta on kiinnostavaa, kuinka ortodoksi kokee luterilaisen kirkon avainkäsitteen armo. Serafim kiistää, että armoa voisi täysin identifioida ortodoksisen peruskäsitteen jumalallistumisen (theosis) kanssa. Termien sisältö ja käyttö ovat kummankin kirkon ajattelussa ja praksiksessa erilaisia.

Nämä artikkelit tarjoavat niin runsaasti erilaisia näkökulmia, että saa nähdä, miten niitä pystytään työstämään. Ei ainakaan plenaarissa. Porukka on jaettava aiheittain ryhmiin, jos jokainen näkökulma meinataan ottaa käsittelyyn.

Tasa-arvoinen avioliitto on jätetty pois agendasta. Se voi olla viisasta. Sitten ei enää muusta keskusteltaisi. Arka aihe johtaisi yleiseen eripuraan ja kaaokseen.

Etusivu    Kirja-arvioinnit