Sairauskertomuksen opetus

Eija-Riitta Korhola: Kuolemaa nopeampi. Lähikuvia elämästä. Tammi 2019. 240 s.

Kirjan otsikostakin käy ilmi asia, joka mielessä liikkuu. Ollessaan työmatkalla Intiassa Eija tuntee outoja kyhmyjä rintansa yläpuolella. Käytän tuttavallista Eija-nimitystä, vaikka tuttuus on vain toispuoleista. Olen tutustunut kirjoittajaan Askel-lehden kolumnien kautta ja median kautta, jossa entinen Kristillisen liiton, sittemmin Kokoomuksen kansanedustaja on tullut tutuksi. Kyhmyt rinnassa yllättivät niin kuin syöpä aina. Kirjan kantavana juonena on juuri tuo ilkeä sairaus, joka mullistaa elämän Olisihan tuota mullistusta olut jo ihan tarpeeksi ellei liikaa jo avioerossa. Siitä Eija ei puhu kovin paljon. Se on viisasta. Ihan liikaa hän joutuu jo syövässäkin paljastamaan itsestänsä. Avioerossa on myös toinen puoli kuvassa mukana. Yksipuolisia kannanottoja ei kannata ruveta aiheesta revittelemään. Se tulee kuitenkin rivien väistä selville, että elämässä on tapahtunut kauheita ja epätoivottuja asioita, sellaisia, joita kristityn nimeä kantavan on ehkä vielä vaikeampi hyväksyä kuin uskottoman. Verrataanhan Raamatussa avioliittoa Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen. Eiköhän juuri tästä syystä avioliitto ole katolisessa kirkossa sakramentti? Tällaisia asioita ei kannata levitellä julkisuuteen. Mutta ei niitä voi vain sisimmässäänkään kantaa. Onneksi Eijalla on hyviä ystäviä, jotka pitävät hänestä huolta. Julkkiksella on myös julkisuudessa tuntuvat ystävät. Erityisesti kaksi heistä tulee nimeltä mainituiksi, Jukka Leppilampi ja Ritva Oksanen. On toki monia muita. Ystävät tarjoutuvat pikahälytyksellä auttamaan, kun syöpäpotilas ei tule omin neuvoin toimeen.

Itse syöpäkertomus on pitkä ja yksityiskohtainen. Vaikka välillä tulee esille muita aiheita, pomppaa syöpä esiin jatkuvana todellisuutena, antaen merkkiä olemassaolostaan. Syöpäkertomus on terveellistä luettavaa sellaisellekin, joka ei ole tautia kokenut. Osaa ainakin olla kiitollinen siitä, ettei ole vielä tuohon tautiin sairastunut. Muuta tautia sairastava osaa laittaa oman tautinsa oikeaan mittasuhteeseen, ettei pienemmistä vaivoista narise. Erityisesti naiselle syöpä on inhottava sairaus, kun tukka lähtee ja rintoja leikellään. Jos nainen on vielä ollut ihailtu kauneudestaan, on syövän tuhoisa jälki melkein kuolemaa pahempi tuholainen. Sairauskertomus on kirjoittajalle kuitenkin itseterapiaa. Käymällä kokemaansa läpi yhä uudelleen hän samalla pohtii sairauden sanomaa ja suhteuttaa ajatuksiaan kristilliseen vakaumukseen. Kaikki tietäville toisten lohduttelijoille hän antaa selväsanaisen viestin, että sairaudesta kärsivän lohduttaminen ei ole ylhäältä tulevaa besserwisser-tietoa. Sairaan neuvomisen sijasta olisi parempi asettua kuuntelulle. Toista on se, jos on itse sairas tai sairastaa samaa tautia. Silloin ollaan samassa veneessä ja ymmärretään kumppania paljon paremmin. Tekstissä tulee paljon esille Raamatun Jobin kirja. Jobin sairauskin muistuttaa aika paljon syöpää. Uskovilla on valitettavasti samanlainen ongelma kuin Jobin neuvojilla. He epäilevät, että potilaassa on jotain vikaa, koska hän on sairastunut. Sairaus on jollain lailla potilaan syytä. Eihän sairaus ihan itsestään voi tulla. Siltä osin tämä tietysti pitää paikkansa, että monen sairaus johtuu rankoista elämäntavoista. Mutta on kysymys raittiista ja peruskuntoaan tavallista paremmin hoitavasta ihmisestä, on syylliseksi leimaaminen epäoikeudenmukainen johtopäätös. Eijan sairauskertomuksesta käy ilmi, että terveydenhoitojärjestelmässämme on jotain mätää, kun tietosuojan perusteella ei tieto kulje lääkintähenkilökunnan välillä. Allergiaa aiheuttavia lääkkeitä antaa yksi lääkäri, vaikka toinen on jo lääkkeen sivuvaikutukset todennut. Sekin tulee tässä todetuksi, että ihminen taitaa olla itse paras tuntijansa. Äkisti oppii huomaamaan, mitkä keinot auttavat ja mitkä lääkkeet ovat sopivia. Vertaiskertomuksena tämä sairauskertomus voi toivottavasti olla avuksi monelle, jolla sairaus on hiljan todettu. Osaa paremmin varautua siihen, mitä on odotettavissa.

Sairauskertomuksen ja kuolemaan suhteutumisen lisäksi Eija kertoo elämästään aina lapsuudesta lähtien. Hän saa olla onnellinen siitä, että on kasvanut turvallisessa kodissa. Isä tosin oli sodan järkyttämä niin kuin kaikki hänen ikäpolvensa miehet. Isä kuului lisäksi sukupolveen, jolloin pehmoisä oli tuntematon käsite. Ei ollut tuttu siihen, että isä pitää paljon lapsia sylissään. Eija on aloitteen tekijänä suhteessaan isäänsä. Ei ole helppoa ilmaista läheiselleenkään kiintymyksen tunteita. Mutta se kannattaa. Kodista siirrytään nuoruuteen, tässä tapauksessa Joutjärven seurakunnan hengelliseen herätykseen. Kirjoittaja on kokenut kristillisen uskon elämänsä kantavaksi voimaksi eikä ylilyönnit hengellisessä hehkutuksessa saa aikaan vastavaikutusta niin kuin valitettavan monissa herätyksen kokeneissa, jotka huumasta toivuttuaan kääntävät selkänsä entiselle uskon elämälleen. Vaikka seurakunnan työntekijät eivät ääriuskonnollisuutta lietsoisikaan, käy se nuorilta itseltäänkin. He jopa kilpailevat keskenään uskon kokemuksista ja lietsovat toinen toistaan. Taidettaisiin joskus tarvita jarrumiestä hengellisen huumankin keskellä! Tämä oli sitä 70-lukua.

Elämäkertakirjasta löytyy paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja Eijalta myös näkemyksiä. Ei vain oppiarvoltaan oppineena, vaan myös laajalti yleissivistyneenä hän osaa ottaa kantaa moniin ongelmiin, joista tavallisella tallaajalla ei ole tietoa eikä kokemusta. Europarlamentaarikko reissaa ympäri maailmaa, milloin luennoiden, milloin osallistuen kokouksiin tarkkailijana. Eija harrasti reissaamista jo nuorena. Viran tuoma asema antaa mahdollisuuden olla parantamassa koko maailmaa. Amerikkalaiseen rukousaamiaiseen olen suhtautunut vähän kriittisesti, koska olen kokenut, että siinä uskontoa ja politiikkaa sotketaan toisiinsa epäilyttävällä tavalla. Luultavasti käy niin, että uskontoa käytetään politiikan keppihevosena. Ymmärsin Eijan kertomuksen niin, etten taida olla epäilyksissäni ihan väärässä. Kirjoittaja kokee kuitenkin tavanneensa aamiaisella merkittäviä henkilöitä ja solmineensa tärkeitä henkilökohtaisia suhteita, joten on niistä aamiaisista ollut hyötyäkin. Mielenkiintoinen on luku, joka kertovat omista lapsista. Kolme lasta on nykyaikainen suurperhe. Lapset ovat erilaisia, omia persooniaan. Lapset ovat vanhemmilleen ilo, mutta tuottavat myös huolta. Eeron ihottuma on lapselle suuri onnettomuus. Vanhemmille se tietää unettomia öitä ja paljon vaivannäköä ja huolta. Sitä vanhempi kuitenkin eniten rakastaa, joka on sairaana. Poikkeuksellinen on tarina häirikkö-Eevasta, joka tuntemattomasta syystä vainoaa Eijaa. Ymmärrän kyllä, että kaikilla ihmisillä ovat kiusaajansa ja julkkiksilla erityisesti niin kuin käy ilmi myös ”Loka-Laitisesta”, joka kirjoittaa perättömiä ja loukkaavia tarinoitansa mielikuviensa perusteella lukijoitaan mielistellen. Tämä Eeva on kuitenkin mieleltään sairas, jota ei saa millään aisoihin. Nykyään on kuitenkin ryhdytty määräämään lähestymiskieltoja ja häiritseminen määritellään rikokseksi, josta ei edes sairaus-nimikkeellä voi luistaa syyntakeettomaksi.

Syöpäpotilaalle on epämiellyttävästä sairaudesta tullut pysähtymisen ja pohtimisen paikka, jossa elämänarvot on asetettu uudelleen puntariin. Vanhat heränneet kertoivat käyneensä ”sairasta oppimassa” vierailtuaan sairasvuoteen ääressä. Olisikohan tässä kirjassa myös aihetta tällaiseen oppimiseen?

Etusivu    Kirja-arvioinnit