Yhteistyökyvyttömäksi leimatun puolustuspuhe

Eija-Riitta Korhola: Ilkeitä ongelmia. Tarinoita politiikasta. Tammi 2020. 442 s.

Tähän mennessä Eija-Riitta Korholan ajatukset ovat tulleet minulle tutuiksi joistakin lehtikolumneista, kuten Askel-lehdestä. Ne ovat olleet ihan hyviä ja opettavaisia kirjoituksia, eivät kuitenkaan hätkähdyttäviä. Arvosteltava kirja osoittaa ihan toisenlaista ärhäkkyyttä kuin lehtikirjoituksessa. Nyt ovat kovat piipussa ja leijonaemo taistelussa vihollisia vastaan. Poliitikko joutuu väkisin areenalle. Taistellaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Taisteluun pääseminen merkitsee (vaikutus)vallan tavoittelua, jotta voitaisiin rakentaa parempaa yhteiskuntaa ja maailmaa. On myös kysymys siitä, mihin käytetään yhteisiä verovarojamme ja samalla tietysti siitä, kuinka saadaan toimiva talous, joka parhaiten hyödyttää yhteiskuntaamme. Eija-Riitta, jos saan käyttää näin tuttavallista nimitystä, kertoo, ettei hän nuoruudessaan aikonut poliitikoksi. Hän halusi kyllä vaikuttaa yhteiselämään ja ilmaista mielipiteitään. Poliitikoilla oli oman vallan tavoittelun maine. Se ei kiinnostanut. Mutta eihän sille sitten mitään mahtanut, kun pyrkimystä vaikuttamiseen oli ja ainoa väylä tämän tarkoituksen toteuttamiseen oli poliittinen toiminta. Muutettavat muuttaen : kun antaa politiikalle pikku sormen, se vie koko käden.

Ennen poliittista toimintaansa hän oli aatemaailmaltaan vihreä. Uskoi kirjaimellisesti vihreiden idealistisia ja kauniita ajatuksia ja pyrkimyksiä. Vanhettuaan ja viisastuttuaan hän huomasi, että vihreässä aatteessa oli paljon epärealistista haihattelua ja gurujen lausumien totuuksien seuraamista, sokeaa uskoa toisten tietämykseen. Kun oma tieto ja ymmärrys karttui, oli pakko alkaa elää sen mukaan, minkä itse tiesi oikeaksi eikä voinut enää olla toisten talutusnuorassa. Politiikassa piti tietysti kuulua johonkin puolueeseen, jotta ylipäätänsä voisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen. Kristillisdemokraatit oli hänen ajatusmaailmaansa ja ystäväpiiriinsä kuuluvaa porukkaa, joten se tuntui luontevalta valinnalta. Päästyään MEPiksi Brysseliin alkoivat silmät avautua suurempiin kuvioihin ja laajempaan toveripiiriin. Loikka kokoomukseen ymmärrettiin tietysti MEPin tavoitteeksi päästä isompiin saappaisiin ja varmistaa valituksi tulemisensa seuraavissa vaaleissa. Mikäli loikka ymmärretään pelkäksi edun tavoitteluksi, unohdetaan se, että loikkarilla vasta huonot mahdollisuudet ovatkin tulla valituksi, joten ehkä on uskottava Eija-Riitan omaa kokemusta, että kristillisdemokraattien ajatusmaailma oli hieman liian kapea tälle poliitikolle. Kokoomus tuntui oikealta ja hyvältä valinnalta. Suurella äänisaaliilla oli mahdollisuus päästä ihan puolueen kärkiriviin. Eija-Riitta päätti omien sanojensa mukaan kuitenkin erota kokoomuksen varapuheenjohtajan paikalta, kun hänen piti puolueen edun vuoksi noudattaa ryhmäpäätöstä muistaakseni tuulivoiman syöttötariffista päätettäessä 2010. Asiaan perehtyneen ja sitä tutkineen mielestä tyhmiin ja tarpeettomiin energiatukiin ei pidä haaskata rahaa eli poliittisia lehmänkauppoja ei pidä hyväksyä. Sitähän politiikka tietysti on, että vallassa pysyäkseen on suostuttava kompromisseihin. Eija-Riitta sai yhteistyökyvyttömän änkyrän maineen, mitä ei ainakaan helpottanut se, että puolueen rivijäsenen roolissa hänellä oli mahdollisuus arvostella omankin puolueensa tekemisiä. Poliittista loikkaria kohtasi sylkykupin osa. Hauska näyte sijoituksen etsimistä suomalaisella poliittisella kartalla on teokseen sisältyvä aiemmin julkaistu pakina, jossa pohditaan, mihin puolueeseen Jeesus liittyisi tämän päivän Suomessa. Ehkä kirjoittaa samaistuu itse tähän paikkansa etsijään.

Tämä arvosteltava kirja on Eija-Riitan taistelukirjoitus parin kymmenen vuoden ajan poliittisista kiistan aiheista. Kirjoittaja on tutkimustyössään väitöskirja mukaan lukien keskittynyt juuri niihin aiheisiin, joita poliittisessa päätöksenteossa parhaillaan valmisteltiin. Moni poliitikko ei ole voinut perehtyä aiheeseen, josta pitää päättää. Sitten seurataan oman puolueen kellokkaan ääntä ja tehdään päätöksiä poliittisten tuulien mukaan. Eija-Riitta on perehtynyt erityisesti ilmastonmuutokseen. Hän on oppinut siitä tietämään ainakin sen, ettei siitä voida tietää kovin paljon. Ne, jotka vähiten tietävät, ovat kaikkein varmimpia oman agendansa ajamisessa. Valitettavasti ilmastopolitiikassa esiintyi poukkoilua suuntaan ja toiseen, kun aina oli ryhmäpäätöksiä, joissa ajettiin jotain myöhemmin hyödyttömäksi ja tuloksettomaksi ja vahingolliseksi todettua linjaa. Vihreät olivat ympäristökysymyksissä kaikkein terhakkaimpia. Dogmaattisiksi muovautuneet vakaumukset saivat kansan kannatusta ja vaaleissa menestynyt puolue otti hallintavaltaa. Kirjan lopussa on laaja toimenpideluettelo, jossa Eija-Riitta esittää oman toimenpideohjelmansa, jonka toteuttamiseen hänellä ei enää ole muuta vaikutusvaltaa kuin se, mitä voi asiasta kirjoittamalla käyttää. Teoksen sivut ovat täynnä niitä asiaperusteluja, jotka hän esittää omien näkemystensä tueksi. Kirjan pääsanoma on, että asiat ovat monimutkaisempia kuin miltä ne päältäpäin näyttävät. Monella hyvällä toimenpiteellä voi olla niin huonoja haittavaikutuksia, että ne on parempi jättää toteuttamatta. Asioiden perusteleminen tieteen tuloksilla kuulostaa tosi hyvältä. Politiikassa tiedettä käytetään kuitenkin tieteisuskovana hämäyskeinona eli poliittisten päätösten oikeutusten puolusteluun valheellisin keinoin.

Jos joku haluaa oikeasti perehtyä ilmasto- ja energiaongelmiin, kuten moniin muihin ilkeisiin (wicked) ongelmiin, jollaisiksi kirjoittaja englanninkielisiä kollegojaan mukaillen näitä komplisoituja ongelmavyyhtejä nimittää kirjansa otsikossakin. Ilkeitä ne ovat sen tähden, ettei aina ole olemassa hyviä vaihtoehtoja, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän huonoja. Pakolaiskriisistä ja Brexitistä löytyy paljon mielenkiintoista selvitystä, joita prosessia läheltä seurannut selvittää laajasti. Greta Thunberg on ansiokkaasti yrittänyt herätellä valveutuneisuutta ilmastoasioissa, mutta sen kääntöpuolena on ollut ilmastohäpeää ja –ahdistusta, joka on arveluttava metodi aikuisen vastuullisen politiikan edistämiseen. Pahimpia häärijöitä ovat tietysti hysteerikot, jotka maalailevat maailmanloppuskenaarioita ja käyttävät (ääri)uskonnollista terminologiaa sanomaansa vahvistaakseen.

Tämän kirjan jälkeen tulee olo, että politiikassa ei aina eletä järjen mukaan tieteellisestä näennäisotteesta huolimatta, vaan oman puolueen poliittisen vaikutusvallan lisäämistä ja oman perheen tai lähipiirin taloudellista menestystä tavoitellen niin kuin käy ilmi tuuli- ja turvevoiman keinotekoisen tukemisen tapauksissa. Eija-Riitan mukaan kaikkien energiamuotojen kehittämisen tulisi tapahtua markkinatalouden periaatteella eikä tukiaisilla, koska tukipaketit vääristävät kilpailua.

Toivoisin kovasti, että tätä painavaa puheenvuoroa ei painettaisi unohduksen hämärään, vaan otettaisiin asiallista kantaa, myönnettäisiin tehdyt virheet  ja tehtäisiin tarpeelliset korjausliikkeet.

Etusivu    Kirja-arvioinnit