Yhteistyökyvyttömäksi leimatun
puolustuspuhe
Eija-Riitta Korhola: Ilkeitä
ongelmia. Tarinoita politiikasta. Tammi 2020.
442 s.
Tähän mennessä Eija-Riitta Korholan ajatukset ovat tulleet
minulle tutuiksi joistakin lehtikolumneista, kuten Askel-lehdestä. Ne ovat
olleet ihan hyviä ja opettavaisia kirjoituksia, eivät kuitenkaan hätkähdyttäviä.
Arvosteltava kirja osoittaa ihan toisenlaista ärhäkkyyttä kuin
lehtikirjoituksessa. Nyt ovat kovat piipussa ja leijonaemo taistelussa
vihollisia vastaan. Poliitikko joutuu väkisin areenalle. Taistellaan
yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Taisteluun pääseminen merkitsee
(vaikutus)vallan tavoittelua, jotta voitaisiin rakentaa parempaa yhteiskuntaa ja
maailmaa. On myös kysymys siitä, mihin käytetään yhteisiä verovarojamme ja
samalla tietysti siitä, kuinka saadaan toimiva talous, joka parhaiten hyödyttää
yhteiskuntaamme. Eija-Riitta, jos saan käyttää näin tuttavallista nimitystä,
kertoo, ettei hän nuoruudessaan aikonut poliitikoksi. Hän halusi kyllä vaikuttaa
yhteiselämään ja ilmaista mielipiteitään. Poliitikoilla oli oman vallan
tavoittelun maine. Se ei kiinnostanut. Mutta eihän sille sitten mitään mahtanut,
kun pyrkimystä vaikuttamiseen oli ja ainoa väylä tämän tarkoituksen
toteuttamiseen oli poliittinen toiminta. Muutettavat muuttaen : kun antaa
politiikalle pikku sormen, se vie koko käden.
Ennen poliittista toimintaansa hän oli aatemaailmaltaan
vihreä. Uskoi kirjaimellisesti vihreiden idealistisia ja kauniita ajatuksia ja
pyrkimyksiä. Vanhettuaan ja viisastuttuaan hän huomasi, että vihreässä aatteessa
oli paljon epärealistista haihattelua ja gurujen lausumien totuuksien
seuraamista, sokeaa uskoa toisten tietämykseen. Kun oma tieto ja ymmärrys
karttui, oli pakko alkaa elää sen mukaan, minkä itse tiesi oikeaksi eikä voinut
enää olla toisten talutusnuorassa. Politiikassa piti tietysti kuulua johonkin
puolueeseen, jotta ylipäätänsä voisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen.
Kristillisdemokraatit oli hänen ajatusmaailmaansa ja ystäväpiiriinsä kuuluvaa
porukkaa, joten se tuntui luontevalta valinnalta. Päästyään MEPiksi Brysseliin
alkoivat silmät avautua suurempiin kuvioihin ja laajempaan toveripiiriin. Loikka
kokoomukseen ymmärrettiin tietysti MEPin tavoitteeksi päästä isompiin
saappaisiin ja varmistaa valituksi tulemisensa seuraavissa vaaleissa. Mikäli
loikka ymmärretään pelkäksi edun tavoitteluksi, unohdetaan se, että loikkarilla
vasta huonot mahdollisuudet ovatkin tulla valituksi, joten ehkä on uskottava
Eija-Riitan omaa kokemusta, että kristillisdemokraattien ajatusmaailma oli
hieman liian kapea tälle poliitikolle. Kokoomus tuntui oikealta ja hyvältä
valinnalta. Suurella äänisaaliilla oli mahdollisuus päästä ihan puolueen
kärkiriviin. Eija-Riitta päätti omien sanojensa mukaan kuitenkin erota
kokoomuksen varapuheenjohtajan paikalta, kun hänen piti puolueen edun vuoksi
noudattaa ryhmäpäätöstä muistaakseni tuulivoiman syöttötariffista päätettäessä
2010. Asiaan perehtyneen ja sitä tutkineen mielestä tyhmiin ja tarpeettomiin
energiatukiin ei pidä haaskata rahaa eli poliittisia lehmänkauppoja ei pidä
hyväksyä. Sitähän politiikka tietysti on, että vallassa pysyäkseen on
suostuttava kompromisseihin. Eija-Riitta sai yhteistyökyvyttömän änkyrän
maineen, mitä ei ainakaan helpottanut se, että puolueen rivijäsenen roolissa
hänellä oli mahdollisuus arvostella omankin puolueensa tekemisiä. Poliittista
loikkaria kohtasi sylkykupin osa. Hauska näyte sijoituksen etsimistä
suomalaisella poliittisella kartalla on teokseen sisältyvä aiemmin julkaistu
pakina, jossa pohditaan, mihin puolueeseen Jeesus liittyisi tämän päivän
Suomessa. Ehkä kirjoittaa samaistuu itse tähän paikkansa etsijään.
Tämä arvosteltava kirja on Eija-Riitan taistelukirjoitus
parin kymmenen vuoden ajan poliittisista kiistan aiheista. Kirjoittaja on
tutkimustyössään väitöskirja mukaan lukien keskittynyt juuri niihin aiheisiin,
joita poliittisessa päätöksenteossa parhaillaan valmisteltiin. Moni poliitikko
ei ole voinut perehtyä aiheeseen, josta pitää päättää. Sitten seurataan oman
puolueen kellokkaan ääntä ja tehdään päätöksiä poliittisten tuulien mukaan.
Eija-Riitta on perehtynyt erityisesti ilmastonmuutokseen. Hän on oppinut siitä
tietämään ainakin sen, ettei siitä voida tietää kovin paljon. Ne, jotka vähiten
tietävät, ovat kaikkein varmimpia oman agendansa ajamisessa. Valitettavasti
ilmastopolitiikassa esiintyi poukkoilua suuntaan ja toiseen, kun aina oli
ryhmäpäätöksiä, joissa ajettiin jotain myöhemmin hyödyttömäksi ja
tuloksettomaksi ja vahingolliseksi todettua linjaa. Vihreät olivat
ympäristökysymyksissä kaikkein terhakkaimpia. Dogmaattisiksi muovautuneet
vakaumukset saivat kansan kannatusta ja vaaleissa menestynyt puolue otti
hallintavaltaa. Kirjan lopussa on laaja toimenpideluettelo, jossa Eija-Riitta
esittää oman toimenpideohjelmansa, jonka toteuttamiseen hänellä ei enää ole
muuta vaikutusvaltaa kuin se, mitä voi asiasta kirjoittamalla käyttää. Teoksen
sivut ovat täynnä niitä asiaperusteluja, jotka hän esittää omien näkemystensä
tueksi. Kirjan pääsanoma on, että asiat ovat monimutkaisempia kuin miltä ne
päältäpäin näyttävät. Monella hyvällä toimenpiteellä voi olla niin huonoja
haittavaikutuksia, että ne on parempi jättää toteuttamatta. Asioiden
perusteleminen tieteen tuloksilla kuulostaa tosi hyvältä. Politiikassa tiedettä
käytetään kuitenkin tieteisuskovana hämäyskeinona eli poliittisten päätösten
oikeutusten puolusteluun valheellisin keinoin.
Jos joku haluaa oikeasti perehtyä ilmasto- ja
energiaongelmiin, kuten moniin muihin ilkeisiin (wicked)
ongelmiin, jollaisiksi kirjoittaja englanninkielisiä kollegojaan mukaillen näitä
komplisoituja ongelmavyyhtejä nimittää kirjansa otsikossakin. Ilkeitä ne ovat
sen tähden, ettei aina ole olemassa hyviä vaihtoehtoja, vaan ainoastaan enemmän
tai vähemmän huonoja. Pakolaiskriisistä ja Brexitistä löytyy paljon
mielenkiintoista selvitystä, joita prosessia läheltä seurannut selvittää
laajasti. Greta Thunberg on ansiokkaasti yrittänyt herätellä valveutuneisuutta
ilmastoasioissa, mutta sen kääntöpuolena on ollut ilmastohäpeää ja –ahdistusta,
joka on arveluttava metodi aikuisen vastuullisen politiikan edistämiseen.
Pahimpia häärijöitä ovat tietysti hysteerikot, jotka maalailevat
maailmanloppuskenaarioita ja käyttävät (ääri)uskonnollista terminologiaa
sanomaansa vahvistaakseen.
Tämän kirjan jälkeen tulee olo, että politiikassa ei aina
eletä järjen mukaan tieteellisestä näennäisotteesta huolimatta, vaan oman
puolueen poliittisen vaikutusvallan lisäämistä ja oman perheen tai lähipiirin
taloudellista menestystä tavoitellen niin kuin käy ilmi tuuli- ja turvevoiman
keinotekoisen tukemisen tapauksissa. Eija-Riitan mukaan kaikkien energiamuotojen
kehittämisen tulisi tapahtua markkinatalouden periaatteella eikä tukiaisilla,
koska tukipaketit vääristävät kilpailua.
Toivoisin kovasti, että tätä painavaa puheenvuoroa ei
painettaisi unohduksen hämärään, vaan otettaisiin asiallista kantaa,
myönnettäisiin tehdyt virheet ja
tehtäisiin tarpeelliset korjausliikkeet.