Itsenäistä ja korkeatasoista teologiaa

Luterilaisuuden ytimessä. Professori Antti Raunion 60-vuotisjuhlakirja. Toimittanut Matti Kotiranta. STKS 2018.

Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran jäsenenä saan aina tähän aikaan vuodesta postia: kirjallisuusseuran vuosikirjan jäsenlahjana. Teologisen seuran julkaisema artikkelikokonaisuus sisältää eturivin tieteellistä tutkimusta, joka asettaa jäsenensä kovaan aivovoimisteluharjoitukseen. En tiedä, ymmärränkö ihan kaikkea, mutta yritän ainakin.

Jubilaari, Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian professori Antti Raunio edustaa minua nuorempaa teologipolvea, mutta joitakin hänen artikkelejaan olen lukenut. Tässä arvosteltavassa teoksessa äänessä ovat Raunion työtoverit ja oppilaat. Teoksen 12 artikkelissa tarkastellaan luterilaisuuden ydinsisältöjä neljän tutkimusteeman näkökulmasta. Raunion väitöskirjakin porautui luterilaisuuden ytimeen esitellessään kultaista sääntöä Martti Lutherin teologiassa. Teoksen ensimmäisessä osassa käsitellään Lutherin teologiaa, toisessa osassa luterilaisuuden teologiaa, kolmannessa luterilaista ekumeniaa ja viimeisessä osassa uskon ja tiedon suhdetta.

Suomalainen Luther-tutkimus on elänyt nousukautta erityisesti professori Tuomo Mannermaan (1937-2015) vaikutuksesta. Mannermaa otti etäisyyttä ruotsalaisen Anders Nygrenin teologiaan, jonka mukaan jumalallinen (agape) ja inhimillinen rakkaus (eros) ovat toistensa vastakohtia. Mannermaa piti myös erosta Jumalan antamana rakkautena. Tästä oli se seuraus, että ihmisen vanhurskauttaminen ei ole vain forenssista, vaan usko tulee vääjäämättömästi esille uskovan rakkauden tekoina. Kun Mannermaa osallistui Suomen ev. lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytäviin vanhurskauttamista koskeviin oppikeskusteluihin, niin löytyi yhtymäkohta luterilaiselle vanhurskauttamiskäsitykselle ja ortodoksiselle  jumalallistumisajatukselle. Samoihin aikoihin 70-luvulla Suomen kirkko otti etäisyyttä Leuenbergin konkordiaan, joka yhdisti Keski-Euroopan luterilaiset kirkot reformoituihin. Suomen kirkko piti mahdottomana hyväksyä Leuenbergin konkordiaa, koska siinä kiistetään reaalipreesens, Kristuksen todellinen läsnäolo pyhitetyissä ehtoollisaineissa. Kirkkomme valmistautuessa samoihin aikoihin keskusteluihin roomalaiskatolisen kirkon kanssa oli tärkeää pitäytyä siinä, mikä meitä yhdistää roomalaiskatolisiin eli reaalipreesensiin. Oli myös pitäydyttävä muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen sanamuotoihin, joita katolinen kirkkokin voi pitää opillisen yhteisymmärryksen perustana.

Tässä kohtaa en nyt selosta arvosteltavan kirjan kaikkia artikkeleita, vaan enemmänkin artikkeleiden taustalla olevaa suurta linjaa. Suomen ev. lut. kirkko lähenee nimenomaan ehtoollisoppinsa kautta katolista kirkkoa niin, että riittävä yhteisymmärrys on saavutettavissa. Tätä aihetta selvittää Simo Peura artikkelissaan. Saksalainen systemaattinen teologia kasvoi ekumeniikassa eri suuntaan kuin suomalainen teologia. Saksalaiset ovat hyväksyneet Leuenbergin konkordian ja yrittävät puolustaa omaa teologista ratkaisuaan perusteilla, jotka eivät taivuta skandinaavisia sisarkirkkojaan eikä liioin Amerikan luterilaisia muuttamaan ajatteluaan reformoituun suuntaan.

Mari-Anna Auvinen kirjoittaa afrikkalaisesta spiritualiteetista botswanalaisesta teologisesta ajattelusta. Botswana välttyi siirtomaamiehitykseltä ja se  näkyy myös Botswanan luterilaisen kirkon toiminnassa. Kirkko haluaa hoitaa itsenäisesti ja oma-aloitteisesti sekä kirkon hallintoa että teologista tutkimusta. Lähetysjärjestöt ovat tunnetusti markkinoineet omia teologisia, käytännössä länsimaispainotteisia teologisia näkemyksiään. Lähetystyöntekijät eivät ole perehtynyt vanhaan afrikkalaiseen teologiseen ajatteluun, joka itse asiassa tarjoaa erinomaiset lähtökohdat kontekstuaaliselle teologialle. Tämä koskee sekä Jumalan nimeä ja olemusta kuin myös kristillistä etiikkaa. Botswanalainen uskonto ei tunne kultaisen säännön etiikkaa, mutta sitä vastaa perinteinen botho-etiikka, yhteisen ihmisyyden käsite. Perinteinen afrikkalainen uskonto tarjoaa hyviä liittymäkohtia kristilliseen uskoon, mutta se ei tarkoita sitä, että perinteisen uskonnon pitäisi jokaisessa kohdassa yhtyä kristinuskoon. Tämä on hyvin vakuuttava osoitus kontekstuaalisen teologian tarpeellisuudesta. Raja-aitoja ei pidä pystyttää sinne, mihin ne eivät kuulu eikä varsinkaan sinne, missä ne vaikeuttavat sanoman ymmärtämistä.

Etusivu    Kirja-arvioinnit