Niin me papit nauroimme…

Tapio Lampinen: Outo elämäni. Väyläkirjat 2020. 195 s.

Tämä omakustanne herättänee kiinnostusta, jos satut olemaan porilainen, olet opiskellut Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tai nautit anekdoottien lukemisesta. Omaelämäkerta on kirjoittajan mukaan outo, ehkä sen tähden, että kirja koostuu pienistä tapauskertomuksista, anekdooteista, jotka saavat lukijan naurahtamaan.

Tapio Lampinen syntyi porilaiseen työläisperheeseen. Isä kävi kansakoulua neljä vuotta. Hänellä olisi tiettävästi ollut lahjoja oppikouluunkin, mutta työläisperheessä ei arvostettu ”keppiherroja”. Niinpä isästä tuli Singerin edustaja aikana, jolloin ei varmaan ollut vielä pölynimuria keksitty. Poika jäi isästään orvoksi jo lapsena. Kirjansa hän kuitenkin omistanut isänsä muistolle, sillä isä oli tunnettu tarinankertoja. Poika haluaa jatkaa isänsä jälkiä. Työläistausta tulee ilmi lapsuuden ja kouluajan jutuista sekä liittymisestä työväenliikkeeseen. Lapsuudessa koettu luokkaero painaa leimansa koko myöhempään elämään. Lampisen koti oli ns. tavallinen suomalainen kristillinen perhe, jossa kirkkoon kuuluttiin, mutta uskonelämän julkinen harjoittaminen tai esille tuominen ei ollut tapana. Itse asiassa kirkkoon suhtauduttiin enemmän tai vähemmän kriittisesti. Jumalanpalveluselämään ja hartauksiin osallistuttiin radion kautta, mutta kirkossa ei ollut tapana käydä. Tapio osallistui työelämään sähkömiehenä jo nuorena nassikkana ja siirtyi pian Ruotsiin, ainakin kesätöihin. Kiinnostus ulkomaille menoa kohtaan tuli esille jo nuoruudessa. Aluksi Ruotsiin, sitten kauemmas Eurooppaan ja matkanteko sujui liftillä poikakaverin kanssa. Opiskeluaikana partamies sai lempinimen Waari. Opiskeluajan asuntona oli Satakuntalaisosakunnan talo Sato. Työläistaustaan liittyen on pakko mainita, että Lampinen oli alkoholin suhteen absolutisti, mikä käsittääkseni on työläisväestön keskuudessa harvinaista. Ulkomaanmatkoilla tiukka periaate joutui koetukselle, kun kielteistä kantaa piti aina selittää eikä isäntäväki ehkä katsonut hyvällä, jos joku kieltäytyy siitä parhaasta, mitä on tarjolla. Oli pakko vähän lipsua tiukasta ehdottomuudesta. Vaan siinäpä meinasi käydä huonosti.

Opiskeluajan jälkeen matkustelu jatkui joko seuramatkoilla tai työelämään kuuluvilla velvollisuuksilla ja eduilla. Matkoista on kokonainen lukunsa. Kirjan lopusta löytyy hakemisto, josta käy ilmi, että matkaa tuli tehtyä 44 maahan, useisiin monta kerta. Matkakohteina oli Euroopan maiden lisäksi Amerikka, Aasia ja vähän Afrikkaakin.

Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan kirjoittaja pääsi tutustumaan sekä opiskelijana että opettajana. Opettajistahan tunnetusti löytyy aina juttua. Melkein kaikki opettajat pääsevät naurettavien sattumusten listalle. Jutut ovat kuitenkin lempeitä ja hyväntahtoisia eikä niitä ole ilkeämielisesti muistiin tallennettu. Ehkä pieni näpäytys kuitenkin niille hyväpalkkaisille professoreille, jotka yrittivät peittää rahanhimonsa naurettaviin trikkeihin. Se juttu jää kuitenkin kertomatta, että tunnetusti yksi tiedekunnan opettajista oli hullu, toinen juoppo ja kolmas kirkosta eronnut. Neljäs vielä vaimostaan eronnut, mitä nykyään tuskin pidettäisiin edes mainitsemisen arvoisena. Kun Lampisen homileettis-liturgisten harjoitusten paikkana toimi Tuomiokirkon kappeli, tekee mieli mainita, että se paikka tuli minulle tutuksi samoista harjoituksista, vaikkakin eri aikaan. Sitä en tiennyt tai muistanut, että kappeli toimi myös Gibraltarin anglikaanisen seurakunnan kotikirkkona, jolla on jäseniä Helsingistä Vladivostokiin ulottuvalla alueella. Herää kyllä kysymys, montako vladivoskilaista osallistui säännöllisesti jumalanpalvelukseen. Lampinen toimi itse  80-luvulla homileettis-liturgisten harjoitusten opettajana. Valitettavasti kirjoittaja ei ole nähnyt tarpeelliseksi liittää kirjaansa niitä juttuja, joita oppilaat ovat tallentaneet muistiin hänestä. Lampinen oli muuten kiinnostunut jumalapalveluselämästä jo koulupoikana. Hän erosi siis myös tässä kohtaa työläistaustastaan. Hän kävi kirkossa ja oli innostunut jumalanpalveluksen kehittämisestä. Homileettis-liturgisten harjoitusten johtaminen mahtoi olla hänelle todella kutsumustyötä. Väitöskirjakin (1983) liittyi jumalanpalveluselämään: Valtiopäiväsaarnojen yhteiskunnallinen aines 1919-1970. Tähän aiheeseen liittyy väittelijän myöhempi teos, jossa hän julkaisi omia poliittisia saarnojaan. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa Lampisella oli merkittävä asema ryhmässä, joka määritteli puolueen suhdetta kirkkoon. Ilkka Taipale arveli, että sosialistiteologin kanssa on vaikea löytää yhteisymmärrystä. Ehkä se oli niitä taistolaisaikoja, jolloin sosialistinen maailmankatsomus tuntui yhteen sovittamattomalta minkäänlaisen teologisen näkemyksen kanssa. Marxismi-leninismin perusteet kahteen kertaan lukenut osasi hyvin seisoa sekä sosialistien että teologien rivissä. Hänelle nämä inhimillisen elämän ulottuvuudet eivät olleet yhteen sovittamattomia. Vanhan valtauksen Lampinen ”onnistui” välttämään, kun hänen RUK:n oppilaskunnan hallituksen jäsenenä joutui sattuneesta syystä olemaan sen päivän Haminassa.

Kirjan lopussa on luettelo kaikista niistä anekdootteihin osallisista henkilöistä, joita kirjassa mainitaan. Samat nimet tosin löytyvät myös kirjan takakannen nimiluettelosta. Nimeäni ei onneksi löydy luettelosta. Minun ei siis tarvitse hävetä, vaan saan nauraa toisten toilailuille.

 Etusivu    Kirja-arvioinnit