Lähetys-kehitystyö auttaa paikan päällä

Sari Lehtelä: He jäivät sydämeeni. Tositarinoita Etiopiasta 2011-2015. SLS 2015.

Viimeiset neljä vuotta Suomen Lähetysseuran Etiopian työalan tiedottajana toiminut Sari Lehtelä on koonnut mediaan toimittamiaan tiedotteita ja julkaissut ne kirjana. Pikku tarinat kertovat aina jostakusta henkilöstä, joskus lähetystyöntekijästä, mutta usein etiopialaisesta henkilöstä, jonka elämä on mullistunut.

Kirjasta saa toki jonkinlaisen yleiskuvankin sekä Etiopian historiasta että uskonnosta kuin myös protestanttisesta lähetyshistoriasta. Viimeksi mainittu toiminta alkoi Etiopiassa ruotsalaisen Isänmaansäätiön toimesta täsmälleen samaan aikaan kuin Suomen Lähetysseuran työ Ambomaaksi kutsutussa Namibiassa eli 1860 –luvulla. Protestanttisen lähetystyön tarkoituksena ei ollut alun perin tehdä työtä vanhan ortodoksikirkon vaikutusalueella, mutta kun ei saatu myöskään lupaa tehdä työtä Etelä- ja Länsi-Etiopiassa asuvien haamilaiskansojen parissa, yritettiin jopa yhteistyötä ortodoksikirkon kanssa Pohjois-Etiopiassa, nykyisessä Eritreassa. Yhteistyö ei onnistunut. Sadan vuoden ajan toimittiin lähetystyöntekijöiden voimin, joita tuli Pohjoismaiden lisäksi Saksasta ja USAsta. Vuonna 1959 perustettiin luterilaisprotestanttinen Mekane Yesus-kirkko, johon kuului aluksi vain 20 000 jäsentä. Tällä hetkellä kirkon jäsenmäärä on kasvanut noin 7 miljoonaan eli kirkko on äiti-kirkkoaan, Ruotsin luterilaista kirkkoa suurempi jäsenmäärältään.

Suomen Lähetysseuran työ Etiopiassa alkoi vuonna 1969. 70-luvun puolivälissä työ saavutti sen toimintatavan, jossa etiopialaisia alettiin tavoittaa kokonaisvaltaisella otteella yhdistämällä diakonia ja evankeliumin julistus. Länsimaisessa ajattelussa uskonnollinen toiminta ja kehitystyö halutaan pitää erillään. Etiopian haluaa auttaa koko ihmistä. Kirkon naistyöllä on ollut erittäin suuri merkitys. Kasvattamalla naisia on kasvatettu koko kansaa. Naisten tukeminen auttaa koko perhettä. Naisten tukeminen on sikälikin tärkeää, että naisia on sorrettu ja alistettu. Nainen on katsottu ensin isänsä, sitten miehensä omaisuudeksi. Naiset ovat kokeneet perheväkivaltaa. Lapsiavioliitot ovat tehneet mahdottomaksi naisen opiskelun ja liian varhainen lasten tuottaminen on osoittautunut terveydelle vaaralliseksi. Kaiken kukkuraksi vanha kulttuurinen tapa ympärileikata naisia, mikä tarkoittaa ainakin klitoriksen silpomista, on tuottanut tuskaa seksuaaliselle kanssakäymiselle ja aiheuttanut hengenvaaraa. Etiopian valtio on kieltänyt sukuelinten silpomisen. Se ei ole poistanut kokonaan vahingollista tapaa, mutta vähentänyt sitä. Lähetystyö ei tuhoa kulttuureja, mutta se tuhoaa kulttuurisia syöpäpesäkkeitä. Perheneuvontatyöhön ovat vaikuttaneet suuresti Anu ja Matti Palmu. Diakoniatyön uranuurtaja oli diakonissa Kerttu Nygrén. Yksittäisillä lähetystyöntekijöilläkin on siis ollut suuri merkitys käänteentekevien aloitteiden tekijöinä. Aina on työpareiksi etsitty etiopialaisia työtovereita, joiden johdolla on sitten viety asiaa eteenpäin. Kirjassa luetellaan monia suomalaisia nimeltä. Moni ansioitunut työntekijä jää mainitsemattakin. Yhden kirjan puitteisiin ei saa tasapuolisesti kaikkia mahtumaan.

Viime vuosina on vammaistyö saanut entistä suuremman painoarvon. Sari Lehtelä antaakin useita esimerkkejä vammaistyön saralta. 1980-luvulla aloitti toimintansa Hosainan kuurojenkoulu. Sitä ennen oli vastaava laitos toiminut jo 1955 alkaen Eritrean Kerenissä. Etiopiassa on paljon vammautuneita. Moni vamma tulee aivokalvontulehduksesta. Palovammat ovat yleisiä. Kuurojenkoulu on antanut sekä perus- että ammattiopetusta. Näin koulusta saa valmiudet itselliseksi yrittäjäksi puu- ja metallialalle yhtä hvyin kuin kampaamo- tai vaatealan yrittäjäksi. Entisestä kerjäläisestä tulee omillaan toimeentuleva yrittäjä. Dessien alueella Pohjois-Etiopiassa on autettu kehitysvammaisia. Heitä ei voi useinkaan kouluttaa työelämään, mutta heidän elämästään voi tehdä ihmisarvoista. Vertaistoiminta auttaa vanhempia sopeutumaan osaansa. Vammaisenkin lapsen elämään koittaa valo, kun häntä kuntoutetaan tuomaan itsestään esille ne kyvyt, jotka ovat hänelle mahdollisia.

Lehtelä on lähettänyt kirjoituksiaan ainakin kirkolliselle lehdistölle, erityisesti Kotimaalle, mutta myös seurakuntien tiedotuslehtiin. Osa jutuista on julkaistu Kirkko ja kaupunki lehden kolumnina, osa kirjoittajan omina verkkoblogeina. Jutuissa ei ole tosiaankaan mitään vikaa, mutta laajalevikkisiin aikakauslehtiin puhumattakaan päivälehdistä ne eivät ole päässeet. En tiedä, johtuisiko tämä siitä, että päivälehdet olisivat allergisia uskonnolliselle jargonille vai eikö kirjoituksia sitten ole tarjottu niille? Lähetystyöstä tiedottaminen tavoittaa kirkolliset aktiivit, mutta väestön suuri enemmistö ei saa tietoa. Niin kauan kuin ei ole oikeaa tietoa, vallitsevat ennakkoluulot.

Sari Lehtelä on käynyt haastattelemassa Suomen suurlähettilästä Leo Olasvirtaa, joka lähetysjärjestön ulkopuolisena toimijana on nähnyt lähetystyön ja kehitysyhteistyön merkityksen. Mutta ilmeisesti hänkään ei voi vaikuttaa siihen Suomen populistiseen poliittiseen suuntaukseen, joka puheissa ilmoittaa kannattavansa ihmisten auttamista paikan päällä, ettei heidän tarvitsisi lähteä pakolaisiksi, mutta vähentää tukea kehitysyhteistyölle, mikä pakottaa ihmiset pakolaisiksi. Koska Suomikin on kehittynyt sadan vuoden kuluessa kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi, sama kehitys voi tapahtua myös Etiopiassa. Pieni vetoapu voisi olla kuitenkin tarpeen.

Kirjan kuvaliite vahvistaa sen, etteivät kerrotut tapaukset ole mielikuvituksesta temmattuja, vaan tosi tapauksia ja elävää elämää.

Etusivu    Kirja-arvioinnit