Mietiskelevää pyhiinvaellusta

Mari Leppänen: Kuulun tähän maisemaan. Sanoja luottamuksesta ja rohkeudesta. Kirjapaja 2023. 189 s.

Turun piispalta on ilmestynyt ensimmäinen paimenkirje. Tavallisesti paimenkirjeet on osoitettu papeille, joiden esihenkilönä piispa toimii. Tässä tapauksessa kohteena on seurakunnan henkilöstön lisäksi tavallinen tallaaja, koska puheen sisältönä ei ole seurakunnallinen kaitsentaohje, vaan jokaisen kristityn elämään kuuluva kristillinen elämä tässä ajassa. Teos sisältää hartaudellista puhetta, johon sisältyy myös teologista pohdintaa. Kirja on hyvin kirjoittajansa näköinen, mikäli olemme sattuneet hänen puheitaan kuuntelemaan tai kolumnejaan lukemaan. Piispa Mari onkin kunnostautunut siinä, että hän kirjoittaa ahkerasti moniin julkaisuihin, osallistuu myös sosiaalisen median keskusteluun ja esiintyy aina välillä radiossakin aamuisin entisen aamuhartauden paikalla pidettäviin ykköskolumneihin.

J ohdannossa Mari ilmoittaa kiinnittävän itsensä kulloiseenkin maisemaan – ja tilanteeseen – ajan ja ajattomuuden jännitteessä. Hän aloittaa kirjansa piispanvihkimyksen saarnasta muokkaamallaan kirjoituksella. Kirjaan liittyvät valokuvat ovat kirjoittajan itsensä ottamia ja kertovat siten, millaisissa maisemissa hän on liikkunut. Mari tunnustaa, että hengellisyydestä ja kaipauksesta kaikki on sanottu jo aiemmin. Hän myös ilmoittaa, miltä tahoilta hän on ammentanut vaikutteita. Näitä ovat Tove Janssonin Kesäkirja, paastomatkalla Serafim Seppälän tekstit ja hiljaisella viikolla Juhani Rekola sekä kaikkina aikoina Anna-Maija Raittilan tekstit. Raittilallahan on sama hengellinen tausta kuin Leppäsellä vanhoillislestadiolaisuudessa, mutta hänkin irtautui sittemmin hengellisen kotinsa tiukasta otteesta. Jotta voisi olla koko hiippakunnan piispa, tekee hyvää se, ettei ole liian ahtaasti yhden hengellisen liikkeen äänitorvena. Tuskinpa hän olisi tullut valituksikaan piispanvirkaan vanhoillisen herätysliikkeen edustajana. Etäisyyden ottaminen hengelliseen kotiinsa ei kuitenkaan tarkoita hänen kohdallaan laskelmoitua urasuunnittelua puhumattakaan maailmallisuuteen lankeamisesta, vaikka ainahan joku voi sen niin ymmärtää.

Kirjan lukujen otsikot kertovat, millaisissa aiheissa liikutaan: luomakunnassa, hiljaisuudessa, ajatuksissa, yhdessä, kotikirkossa, pyhiinvaelluksella ja vuodenkierrossa.

Kristityn tehtävä on julistaa kokonaisvaltaista pelatusta Kristuksessa. Hyvä sanoma ei kuulu vain ihmisille, vaan koko luomakunnalle. Ihmiskunnan kohtalo on sidottu maan, veden ja ilman hyvinvointiin. Näin piispa ottaa kantaa ajankohtaiseen puheenaiheeseen ympäristönsuojelun puolesta taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Hän ei luokittele ilmastokysymystä kirkollisen elämän periferiaan, vaan linkittää sen pelastukseen.

Hiljaisuuden vaaliminen on kirkon ikiaikaista hengellistä perintöä eikä se erota kristittyjä muista uskonnoista ja katsomuksista, vaan on niille yhteinen. Hiljaisuus ei saarnaa eikä opeta. Siinä asetumme yhdessä yksikertaiseen elämänrytmiin, rukoukseen ja Jumalan läsnäoloon. Elämän yksinkertaistaminen vahvistaa yhteyttä toisiimme ja kaikkiin luotuihin. Piispan käyttämä puhe on hyvin aforistista, viisaita mietelmiä.

Kristillinen toivo nousee syvistä vesistä, ristin juurelta ja kärsimyksestä. Missä kärsimys ja epätoivo kaventavat elämää, toivo tekee siihen aukkoja. Uskon ja epäuskon, hyvyyden ja pahuuden raja ei kulje ihmisten välillä vaan jokaisen ihmisen sisimmässä. Emme tarvitse armahdusta keskeneräisyydestä vaan vaatimusten ja tehokkuuden maailmasta, joka ei tunnusta tavallisuuden arvoa.

Jumalaan uskominen on sitä, että uskaltaa luottaa elämänsä Jumalan käsiin. Siinä luottamuksessa ei ole pelkoa. Eteen avautuu yksi yhteinen maailma, jossa kaikki ihmiset ovat sisaria ja veljiä, milloin muukalaisia, milloin kanssavaeltajia. Mari peräänkuuluttaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jotka eivät ole kiinni varallisuudesta eivätkä olosuhteista.

Usko on hengellistä vapautta, mutta rakkaus on sitoutumista. Usko vapauttaa rakkauteen. Usko Jumalaan eletään todeksi suhteessa toisiin ihmisiin. Rauhantyötä voi tehdä monella tapaa. Jonkun elämäntilanteeseen sopii tukea avustusjärjestöjen työtä, jollekin toiselle voi olla mahdollista avata oma koti.

Kirkkojen ovet on saatava auki. Se onnistuu, kun elämä palautuu pyhäkköihin ja kirkkopihoille. Monikäyttöisestä kirkosta voi löytyä vaikka kahvila, kirjasto ja hiljentymispaikka ja erilaisiin tarpeisiin muuntuva kirkkosali. Kirkkoon sopii koko seurakunnan elämä. Kirkkojen ympäristöt ovat usein paikkakunnan kauneimpia. Niissä on sellaista estetiikkaa, hiljaisuutta ja rauhaa, jota kiihkeän elämänrytmin kuluttama ihminen kaipaa.

Pyhiinvaellus ei tarkoita vain kaukaisiin kohteisiin matkustamista. Matka mökille, mummolaan tai sielunmaisemaan on monelle pyhiinvaellusmatka, joka toistuu vuodesta toiseen. Pyhiä taipaleita ovat ovat ne, joilla tunnistamme yhteyden toisiimme ja sen, mihin Jumala meitä kutsuu. Kelttiläisessä hengellisyydessä puhutaan ohuista paikoista. Niissä arkinen maailma ja selittämätön ovat lähellä toisiaan. Ne voivat myös olla hetkiä, joissa erilaiset jakolinjat loittonevat, näkyvän ja näkymättömän raja ohenee. Hidas matkailu on kansainvälisesti kasvava matkustustrendi. Hidastaminen silittää ihmisen sielua.

Vuoden kierto tarkoittaa sekä vuodenaikojen vaihtelua että kirkollisten juhlien vuosittaista kiertoa. Usein luonnossa tapahtuvat muutokset yhdistyvät sopivasti kirkkovuodessa koettuihin kristillisen uskon keskeisiin tapahtumiin. Esimerkkinä armon kokeminen. Siinä on jotain samaa kuin marraskuussa. Kotona ei tarvitse tehdä mitään, on niin pimeää, että sotku ei näy, virheet peittyvät. Voi vain olla. Uusi kirkkovuosi alkaa Hoosianna -huudolla Se on elämän varjoista ja arjesta kiirivä avunpyyntö ja kaipaus rauhaan: ”Auta, pelasta!” Jeesus tuo rauhan sekä sydämeen että maailmaan. Jumala tuli luoksemme, jotta me voisimme löytää tien toistemme luo.

Mari Leppäsen teksti ei ole tarkoitettu ahmittavaksi, vaan ajan kanssa mietittäväksi.

Etusivu    Kirja-arvioinnit