Koskettavaa draamaa varhaisesta lähetyshistoriasta

Päivi Mattila: Rakkaus väkevä kuin kuolema. Suomen Lähetysseura 2017. 307 s.

Aika paljon olen suomalaisen lähetys historiaa lukenut, mutta eipä ole ennen osunut kummemmin silmiini nimi Amalia Skoglund, s. Starck. Laatiessani Missio -68 lähetystapahtumaa varten luetteloa suomalaisista lähetystyöntekijöistä sadan vuoden ajalta olen kirjannut vuonna 1879 Ambomaalle lähteneen lähetystyöntekijän nimeksi Amanda Alexandra Natalia Skoglund (1841-1906). Olenkohan kirjannut kutsumanimen väärin, mene ja tiedä? Lähetysseuran luettelosta nimet kyllä kaivoin esiin. Amalia hän näyttää olevan ja siinä pysytään. Henkilöhistoria antaa ”lihat” muuten helposti ”luiksi” jäävään akateemiseen historiantutkimukseen.

Lähetysseuran musiikki- ja taidetoiminnan koordinaattori Päivi Mattila on perehtynyt Amalian historiaan parinkymmenen vuoden ajan. Alkusysäys tutkimukseen oli hänen työstämänsä laulu- ja runokokonaisuuus Naisen sydänääniä, joka toissa vuonna johti musiikkinäytelmään Amalian kutsumus. Työn täydensi tämä kirja, joka sisältää annoksen Ambomaan lähetyshistoriaa. Kirjan perustiedot ovat dokumentoitua historiaa, mutta sen sisään kehitelty draama on fiktiota. Faktan ja fiktion välillä on veteen piirretty viiva, jota ei ole tarpeen lähteä selvittämään. Tyytykäämme vain siihen, että romaani kuvaa riipaisevalla tavalla rankkaa ihmiskohtaloa ja lähetystyön reaalitodellisuutta, johon on ennen vanhaan kuulunut patriarkaalisuus ja lähetyslasten lähettäminen kotimaahansa kouluun erossa vanhemmistaan.

Räisälän pappilassa, tarkemmin sanoen Ivaskan hovissa asui melkein kymmenpäinen lapsilauma. Räisälä jäi Afrikkaankin muuttaneen tyttären mieleen rakkaana kotina, johon yhteys kirjeitse toimi kaikkina aikoina, vaikka posti kulki hitaasti tai ei ehkä aina mennyt perille. Vielä vanhoilla päivillään Amalia sai tilaisuuden lähetyskentällä vietetyn 25 vuoden jälkeen vierailla Suomessa ja tavata läheisiään. Hänen vanhempansa olivat jo kuolleet. Kotitaloa hoiteli Rosa –sisko, joka kertoili perheensä vaiheista. Perheen maineelle oli tuottanut häpeää tytär, joka oli nainut talonpoikaisen ”Räisälän rettelöistä” tunnetun vallankumousmiehen. Herrasväen ja kansanmiesten välillä oli säätyero, mitä kulttuurissa tuli pitää yllä.

Vanhoihin kulttuuritapoihin kuului myös se, että isä hoiti tyttären naittamisen. Lähetyskutsun saaneelle tytölle oli kova pala totella isäänsä ja avioitua itseään kolmekymmentä vuotta vanhemman leskeksi jääneen Padasjoen kirkkoherran Magnus Ingmanin kanssa, jolla oli seitsemän äidistään orvoksi jäänyttä lasta. Kun ikääntynyt aviopuoliso pian kuoli, jäivät lapset äitipuolen hoitoon. Amalialle ehti syntyä tytär, joka kuoli parin viikon ikäisenä.  Kun Amalian elämään kerrankin saapui kohdalle unelmien prinssi, lähetysoppilas Gustaf Skoglund, joka kaiken lisäksi oli lähdössä lähetystyöhön, oli hän vaikean yhtälön edessä. Nuori pari kihlautui, mutta Lähetysseurassa oli tapana lähettää kentälle pääasiassa vain miehiä. Morsiamet pääsivät perässä pienellä viiveellä. Amalia pääsi vasta 10 vuoden viiveellä. Suomessa riitti työtä ja vastuuta nuorena leskeksi jääneelle naiselle. Oli hoidettava sekä miesvainaan jälkikasvu että omia sisaruksia ja oma äiti. Tässä ajassa leskirouva oli ehtinyt jo opiskella kansakoulunopettajaksi ja hänellä olisi ollut mahdollisuus elää itsenäistä elämää Suomessa, mutta lähetyskutsu oli todellinen ja polttava. Elettiin muuten suurten nälkävuosien aikaa.

Amalian lähetystyöjakso jakautui kahteen osaan. Ensin hän palveli Ambomaalla; jossa hänen lähimpiä työtovereitaan olivat yhdessä lähetysalalle matkustanut pariskunta Karl ja Ida Weikkolin sekä Tobias ja Mimmi Reijonen. Viisi viikkoa riemullisen avioitumisen jälkeen Gustaf Skoglund kuoli ja Amalia jäi leskeksi. Nuori leskinainen oli outo ilmestys lähetyskentällä ja aviovaimojen - tosin tarpeettomaksi osoittautunut - mustasukkaisuuden kohde. Leskirouvaa yritettiin palauttaa pikimmiten takaisin Suomeen, mutta tämäpä ei ollut halukas palaamaan. Onni löytyi virkistysmatkalta etelään, saksalainen, niin ikään leskeksi jäänyt Hereromaalla työskennellyt lähetystyöntekijä Philipp Diehl, jolle oli syntynyt neljä lasta, mutta kaksi jo kuollut. Kaksi leskeä solmi avioliiton. Yhteisiä lapsia heille syntyi kaksi, tyttö ja poika.  Vaikka kirja keskittyy kertomaan perhehistoriaa, taustalla kuuluu koko ajan poliittista melskettä hererojen ja namojen sotaa sekä saksalaisten siirtomaaisäntien astumista vallankäyttäjiksi, mikä johti lopulta hererojen kansanmurhaan.

Kirjan alkupuolen tarina vaikutti kovin naivilta, mutta loppua kohti mukaan tuli draamaa, räiskettä ja salamointia, joka ei jättänyt lukijaa kylmäksi. Varsinaisesta arjen lähetystyöstä ei kerrota paljoakaan. Se kuitenkin selvisi, että pienestä alettiin: perustettiin lähetysasema rakennuksineen ja alettiin pitää jumalanpalveluksia ja pyhäkoulua. Kasvattilapset ja palveluskunta olivat ensimmäisiä käännynnäisiä. Kohta annettiin jo kasteopetusta. Heimokuninkaasta pidettiin huolta. Ilman hänen lupaansa ja suojelustaan työ ei olisi ollut mahdollista. Merkille pantavaa onkin, ettei lähetystyöntekijöiden ja paikallisen väestön välillä ollut kärhämiä, vaan ystävälliset suhteet toisin kuin poliittisilla vallanpitäjillä.

Tulipa tässä ohessa luettua myös jonkin verran netistä löytyvää Räisälän kulttuurihistoriaa unohtamatta tyystin Padasjokeakaan. Tulihan Padasjoen pappilan tytöstä mainetta saanut oopperalaulaja, jolle Oskari Merikanto sävelsi laulun Pai, pai, paitaressu!

Etusivu    Kirja-arvioinnit