Elämäntarina sairauskertomuksena?

Pauli Niemelä: Aikamatka itseen. Nuoren papin mielenmuutos. Mediapinta 2020.

Kaikkihan me kelaamme elämäämme taaksepäin, kun eläkevuodet koittavat. Tekee mieli muistella, millaista elämä on ollut, missä on onnistunut ja missä on mokannut. Kun kirjoitamme muistelmamme, niin sitten kai luomme itsestämme kaunistellun kuvan. Professori Pauli Niemelä on myös päätynyt kirjaamaan elämäntarinansa muidenkin luettavaksi. Tämä elämäkerta ei ole kuitenkaan tavallinen tarina, vaan eräänlainen sairauskertomus.  Työvuosinaan Niemelä ei kehdannut vielä kirjoittaa tarinaansa, koska ehkä ihan oikeutetusti pelkäsi joutuvansa epäluotettavien hullujen kirjoille. Itse hän kuitenkin on ymmärtänyt, että se mikä joillekin saattaa näyttää hulluutena, se johti hänen eheytymiseensä ja paranemiseensa.  Tarina oli syytä kirjoittaa vasta omien vanhempien kuoleman jälkeen, sillä vanhemmille, joihin tarina vahvasti liittyy, olisi ollut pojan itsetilitys raskaasti nieltävä pala. Erityisesti pojan aggressiiviseksi kokema isä jätti jälkeensä syvälle painuneen negatiivisen tunneliittymän. Isän arvostelu olisi ehkä ollut kohtuutonta isän eläessä, sillä hän hoiti hyvin kotinsa, ei juopotellut, ei edes tupakoinut. Mutta ainakin sota oli vaikuttanut vaurioittavasti isän mieleen. Äidistä pojalle jäi ihan vastakkainen kuva, positiivinen varaus. Onneksi niin. Mitähän pojasta olisi tullut, jos kaksi negatiivista kasvattajaa olisi jättänyt häneen tuhoavan vaikutuksen? Lapsuuden kasvattajia olivat myös täti ja tädin mies. Heihin liittyi voimakas positiivinen muisto. Tuntuu vähän yllättävältä, että oma isä, johon pojalla ei välttämättä ollut oikein minkäänlaista suhdetta, jätti kuitenkin tunnemuistiin niin voimakkaan jäljen?
Pauli Niemelä lähti opiskelemaan teologiaa. Niin kuin monen kohdalla, niin hänenkin kohdalla opiskeluun liittyi itsensä etsiminen. Hän kuitenkin analysoi alavalintaansa psykologisella sublimaation käsitteellä. Mielessä oleva paha mörkö oli tarkoitus karkottaa toimimalla oikein ja etsimällä sitä, mikä on hyvää. Nuorelle miehelle Jumalan hyvä näytti enemmän tuonpuoleisuuteen kuin tämänpuoleiseen elämään liittyvänä tavoitteena. Teologian opinnot sujuivat ahkeralta mieheltä joutuin, vaikka koko ajan oli menossa sivuaineopintoja sosiaalitieteissä ja valtiotieteissä. Pappisvihkimys sitoi miehen kolmeksi vuodeksi paikallisseurakunnan palvelukseen. Mies koki omaksi työtavakseen pastoraalisen ihmisten kohtaamisen ja vähemmän dogmaattispainotteisen sana julistamisen. Tuli sisäinen tarve hakea jotain itselle paremmin sopivaa työmuotoa. Sellainen löytyi koululaispapin työstä Helsingissä.  Sai keskittyä ihmisten kohtaamiseen.

Oman elämän selvittämättömät asiat alkoivat tulla näkyviin. Ihastuminen erääseen työtoveriin johtui siitä, että mies projisoi äitiään kohtaan kokemansa tunteet tuohon naiseen. Tilanne johti syvään ristiriitaan omien ihanteiden kanssa. Avioliiton ulkopuolinen kiinnostus herätti yleistä pahennusta oman sisäisen myllerryksen lisäksi. Vasta jälkeenpäin syiden ja seurausten syy-yhteys alkoi selvitä, kun mies oli päässyt luotettavan perheasianneuvojan hoitoon. Häneen saattoi turvallisesti vuodattaa sisäisen pahanolonsa ja purkaa alitajuisen vihansa isää kohtaan. Valitettavasti nuoren miehen sisäinen taistelu on kytkeytynyt monen ihmisen elämään. He olivat joutuneet syyttään kärsimään niistä seurauksista, joita pahaolo on heidän ystävässään vaikuttanut. Ehkä tämä kirja onkin jonkinlainen selitys ja anteeksipyyntö kaikelle tapahtuneelle. Tarkoitus ei ollut vahingoittaa ketään toista, mutta mies ajautui siihen ymmärtämättään ja tiedostamattaan. Vasta jälkeenpäin tapahtumien ketju löysi selityksensä. Niemelä osallistui vielä pitkään psykoterapiaan, jossa hän kävi läpi elämäänsä, menneisyyttään perinpohjaisesti. Lisäksi hän perehtyi ennen kaikkea freudilaiseen psykologiaan ja tajusi, mitä psyykkisiä oireita hän oli kokenut.

Käännekohta miehen psyykkisessä ”sairauskertomuksessa” oli psykologinen mustetahratesti, joka tehtiin koulupapin virkaan haettaessa. Testi paljasti mielen pohjassa piilevät vahvat tunnekiinnittymät. Tämä aiheutti nuoressa miehessä mielenmuutosprosessin, jota hänen kuvaa raamatullisella käsitteellä mielenmuutos. Niemelä pahoittelee sitä, että Jeesuksen selvä kehotus ”muuttakaa mielenne” on raamatunkäännöksissä käännetty aina uskonnollisilla ilmauksilla, joiden merkityssisältö peittää alkuperäisen merkityksen. En puolusta käännösvastinetta ”tehkää parannus”, mutta kysyn kyllä: Eikö Niemelän mielenmuutos juuri johtanut sisäisen eheytymiseen ja parantumiseen?  Mitähän mieltä Niemelä olisi uusimmasta digiraamatun käännöksestä, jossa mielen muuttaminen on käännetty ilmaisulla ”muuttakaa elämänne suunta”.

Niemelä kuvaa sisäistä kasvuaan ihmisenä usein sanoilla mielenmuutos ja uudestisyntyminen. Nämä sanat kuvaavat kuitenkin nimenomaisesti hänen itse kokemaansa kasvua ihmisenä eivätkä ne vastaa samaa kuin, mitä herätysliikkeissä tai kirkossa yleensä niillä tarkoitetaan. Sanat kuvaavat enemmän psyykkistä kuin uskonnollista kokemusta.

Kirjoittaja on analysoinut elämäänsä ennen kaikkea psykologisella kielellä ja hän ottaa muutenkin etäisyyttä uskonnolliseen kielenkäyttöön, niin myös uskontoon. Jeesuksen julistus on kirjoittajalle ”alkuperäistä” jumalallista sanaa, mutta joutuu tietysti kysymään, mikä itse asiassa on alkuperäistä Jeesuksen sanaa. Tässä joudutaan Uuden testamentin eksegetiikan syvään problematiikkaan. Onko Johanneksen evankeliumi vähemmän luotettava kuin nk. synoptiset evankeliumit? Mikään evankeliumi ei ole historiallinen dokumentti. Johanneksen evankeliumi on kontekstuaalista julistusta kreikkalaisille. Se on kontekstuaalisen teologian äiti, ehkä ensimmäinen yritys soveltaa evankeliumia toiseen kulttuuriympäristöön. Johanneksen evankeliumi menee toisia evankeliumeja askeleen pidemmälle peilatessaan koko vanhatestamentillista ajatusmaailmaa kristillisestä tulkintakehyksestä käsin. Se on kuin kaksoisvalotettu filmi, jossa on päällekkäin historiallisen Jeesuksen julistus (kerygma) ja kristillisen seurakunnan julistus hänestä.

Niemelän mukaan ihmisen jumalakuva ja uskomusmaailma riippuu paljolti lapsuudessa saadusta kasvatuksesta. Aika mielenkiintoinen on ajatus siitä, että aloittaessaan julkisen toimintansa Jeesus kävi autiomaassa sisäisen taistelunsa, jossa hän taisteli sisäisiä paholaisiaan vastaan. Sen seurauksena hänelle selvisi messiaaninen kutsumus. Sanoisin asian vähän toisin päin: Jeesus torjui paholaisen tarjoaman messiaanisuuden ja suostui siihen tehtävään, jonka hän oli uskonut Jumalalta saaneensa.

Niemelän kirja on ilmeisesti kirjoitettu avuksi ja rohkaisuksi omaa identiteettiään etsiville ihmisille, niille joiden sisäiset traumat ovat vielä selvittämistä vailla ja niille joita riivaavat nykyajan paholaiset, valta, kunnia ja rahanhimo.

Etusivu    Kirja-arvioinnit