Aitoa Raamattua etsimässä

Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa. Toimittaneet Martti Nissinen & Leena Vähäkylä. Gaudeamus 2018.

Onko olemassa aitoa ja alkuperäistä, ”kiveen hakattua”, Pyhän Raamatun tekstiä? Ei todellakaan. Näin selittävät monet tutkijat vakuuttavin perustein. Yllätys minulle on, että Vanhan testamentin tekstiä on peukaloitu vielä ajanlaskumme alussa. Tästä on ollut se seuraus, että juutalaisten oppineiden keskiajalla kopioima nk. masoreettinen teksti ei ole alkuperäinen, vaan sitä on muokattu. Uuden ajan raamatunkäännöksemme on viime vuosisataan asti perustunut masoreettiseen tekstiin, jossa toimitustyöhön kuului myös Vanhan testamentin hepreankielisen tekstin vokalisointi. Vuonna 1947 tehdystä Qumranin löydöksestä alkaen masoreettista tekstiä on päästy vertaamaan Qumranin löydöksiin. Qumranin kirjakääröt on kopioitu ajanjaksolla 200 eaa. - 70 jaa. Ne edustavat siis tähän asti tunnettuja tekstejä vanhempaa traditiota. Alkuperäisiksi niitäkään ei voi sanoa. Vertailtaessa Qumranin käännöksiä runsaat 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua tehtyyn Vanhan testamentin kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan (LXX) havaitaan käännösten olevan hyvin lähellä toisiaan, mutta molempien käännösten poikkeavan masoreettisesta tekstistä. On tultu johtopäätökseen, että vastoin aikaisempia uskomuksia LXX on heprealaista Raamattua alkuperäisempi teksti. Asia on hyvin merkittävä, kun ottaa huomioon sen, että LXX oli Jeesuksen ja alkuseurakunnan Raamattu. Jeesuksen aikana kaanonin rajat eivät vielä olleet lopulliset. Ei siis ihan tarkkaan tiedetty, mitkä kaikki kirjat kuuluvat pyhien kirjoitusten joukkoon. Kristinuskon synty oli yksi hyvä syy juutalaisille rajata omat pyhät kirjoituksensa. Lähtökohtaisesti Septuagintasta haluttiin luopua, koska se oli kristittyjen Raamattu. Pallo oli tältä osin siis heitetty kristityille, jotka omalta osaltaan joutuivat vetämään rajan sille, mitä Vanhan testamentin kirjoituksia he halusivat sisällyttää Raamattuunsa. Tunnettua on, että protestantit pitivät tärkeänä sitä, että juutalaisten ja kristittyjen Raamatun välillä ei ole merkittäviä eroja. Roomalaiskatoliset ja ortodoksit sisällyttivät Raamattuunsa myös nk. apokryfikirjoja. Protestanttisissa kirkoissa apokryfikirjojen käyttö on hyvin vähäistä.

Mitä varten sitten Raamattuun on tehty muutoksia eikä vain kirjoitusvirheiden korjauksia? Muuttuneen maailmantilanteen johdosta. Niin käytännöllisistä kuin teologisistakin syistä. Tämän tosiasian myöntäminen ei ole helppoa niille, jotka panevat painoa Raamatun kirjoitusten omille kielloille, joissa torjutan yhdenkään sanan lisääminen tai poistaminen. Jeesus itse kieltää vuorisaarnassaan pyhien kirjoitusten peukaloimisen. On ainakin helposti ymmärrettävää, että juutalaisille Jeesuksen kiellolla ei ollut merkitystä. Kun kristinuskoon päin haluttiin vetää rajaa, oli motiivi olemassa peukaloimiselle. Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä todeta, ettei Raamatun peukaloiminen koske varsinaisesti kristillistä oppia eikä edes pelastushistoriaa, vaan joitakin Vanhan testamentin historiatietoja. Niistä kokoomateoksen kirjoittajat antavat havainnollisia näytteitä. Missään tapauksessa ei ole näytteitä salaliitoista, joissa pyhiä kirjoituksia olisi väärennetty tai aitoja tekstejä olisi piiloteltu niiden arkaluonteisuuden vuoksi. Jos jotain petollista toimintaa on, niin se on väärennettyjen tekstikatkelmien julkaisua. Kuolleen meren kääröillä tehdään bisnestä julkaisemalla väärennöksiä.

Mielenkiintoinen on luku, jossa kerrotaan apostoli Paavalin Raamatun käytöstä. Siteerasiko hän Raamattua oikein? Tämä kysymys on tärkeä sen tähden, ettei Paavalilla ollut käytössä minkäänlaista pyhien kirjojen laitosta, ei käärön vielä vähemmän kirjan muodossa. Kirjojen aika koitti paljon myöhemmin. Kääröjä oli saatavilla vain synagogissa, jos niissäkään kaikissa. Paavalin lainaukset poikkeavat myös Septuagintan sanamuodoista. Lainausvirheet eivät johdu vain muistivirheistä, vaan Paavali selvästi tekee lainauksia tukeakseen omaa argumentaatiotaan välittämättä sanojen merkityksestä niiden alkuperäisessä kontekstissaan. Hän pyrkii auttamaan seurakuntia saamaan oikea käsitys Kristus-uskon perusteista. Jos lainauksen sanamuoto tukee tätä pyrkimystä, niin silloin sanamuotoa pitää muokata.

Qumranin yhteisöstä kokoomateos antaa ymmärtääkseni aikaisemmasta käsityksestä poikkeavan kuvan. Aiemmin on ymmärretty Qumranin yhteisön olleen luostariyhteisöä muistuttava jopa selibaattisääntöjä ja köyhyysihanteita myöten. Nyt on alettu ymmärtää, että yhteisö oli monimuotoisempi, ehkä useita eri ryhmiä sisältävä kokonaisuus. Qumranin yhteisö ei ollut kovin eristäytynyt, vaan otti vaikutteita myös ulkomaailmasta. Yhteisöllä ei tiettävästi ollut suhdetta saddukealaisiin eikä Johannes Kastaja tai Jeesus viettänyt elämää heidän joukossaan autiomaassa. Qumranin yhteisön asuinsija voi nykyään näyttää autiomaalta, mutta ajanlaskun vaihteessa yhteisö asui Kuolleen meren rannalla, jossa oli runsaasti liikennettä. Meren pinta oli silloin huomattavasti nykyistä korkeammalla.

Kirjan kolmas osa kertoo arkeologisista löydöistä. Niillä on ollut erittäin suuri merkitys Raamatun historiaa tutkittaessa. Työ on kuitenkin erittäin vaivalloista. Pelkkä löytö ei vielä tuota tutkimukselle mitään hyötyä. Löydösten merkitystä on tulkittava. Tulkinnoista voi syntyä erilaisten näkemysten kirjo. Arkeologian yhteydessä kerrotaan pakkosiirtolaisuudesta. Toisin kuin Raamatun historiaa usein tulkitaan, pakkosiirtolaisuudesta paluun ajankohtaa on vaikea määritellä. On myös näytteitä siitä, että monet jäivät pysyvästi Baabelin virtojen äärille eivätkä palanneet koskaan. Oleellisinta on, että pakkosiirtolaisuuden aikana muotoutui se juutalaisuus, jollaisena me juutalaisuuden etnisenä ja uskonnollisena yhteisönä tunnemme. Pakkosiirtolaisuus pakotti juutalaisia miettimään omaa identiteettiään. Siinä yhteydessä alettiin myös koota kansan historiaa ja muotoilla sitä uskonnon muotoon.

Kirjan viimeisessä artikkelissa kerrotaan savipatsas –löydöistä. Olivatko nämä savipatsaat jumalankuvia vai kulttiin osallistuvien naisten figuureja? Yksiselitteistä vastausta ei löydetä. Käydessäni hiljattain Kreikassa jäi mieleeni, että siellä valmistettiin antiikin aikana paljon pienoispatsaita jumalille annettaviksi votiivilahjoiksi. Arvokkaammat, arvometallista ja niihin sisältyvistä upotteista tehdyt figuurit joutuivat varkaiden saaliiksi, savesta tehdyt pienoispatsaat sen sijaan säilyivät ja niitä löytyy runsaasti museoiden hyllyissä. Tässä artikkelissa ei puhuta mitään votiivilahjoista. Eikö Levantissa ollut tällaista käytäntöä?

Olen avannut kirjan runsasta artikkelimateriaalia vain pieneltä osin. Jos asia kiinnostaa ja herättää uteliaisuutta, niin onneksi meillä on jälleen suomen kielellä tarinaa Raamatun historiasta ja alkuperäiseksi luullusta tekstistä. Kirjoittajat kuuluvat professori Martti Nissisen johtamaan Suomen Akatemian rahoittamaan huppuyksikköön. Tolle et lege!

Etusivu    Kirja-arvioinnit