Lapsen menetys muuttaa kaiken

Lapseni on poissa – kirja suruun. Eeva Peura ja Tarja Tervahauta (toim.) Kirjapaja 2018.

Piispa Teemu Laajasalo valitsi vuoden kristilliseksi kirjaksi tämän teoksen. Ainakin asian suuren painoarvon ja koskettavuuden takia valinta on perusteltu. Mikäpä voi koskettaa ihmistä enemmän kuin oman lapsen kuolema. Kirja sisältää riipaisevia kertomuksia niistä tunnoista, joita lapsen kuolema aiheuttaa. Lapsen elämä tuntuu jäävän kesken. On jotenkin epäoikeudenmukaista, että vanhempi saa elää, mutta lapsen täytyy poistua tästä elämästä. Kaikkein riipaisevinta on, jos lapsi poistuu elämästä oman käden kautta. Se aiheuttaa vanhemmissa raskasta syyllisyyttä. Kuoleman aiheutti lapsi itse, mutta jos sellaista olisi osannut epäillä, olisi varmaan tehnyt paljon enemmän lapsen hyväksi. Rakkaus on aina velassa. Sitä on syyllisyys.

Teosta varten on haastateltu 24 lapsen omaisia. Tältä osin teos on autenttista kertomusta siitä, mitä surun kohdannut on kokenut. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoittaa toisen ihmisen surua eikä voi sitä ymmärtää, mitä tosin hyvää tarkoittavat lohduttavat yrittävät väittää. Ainoa, joka voi ymmärtää toisen surua, on saman kokemuksen läpikäynyt toinen ihminen. Vertaistukiryhmistä lapsensa menettäneet voivat löytää parhaimman tukiverkon, jossa voi tuntea tulevansa lohdutetuksi.

Teos käy surun kokemuksia läpi kronologisesti sitten, että ensin kerrotaan, kuinka lapsensa menettäneet ovat kokeneet shokkivaiheen, mitä tapahtui ihan alussa kuoleman tapahtuessa. Tässä vaiheessa ulkopuolisia lohdutuksia on vaikeinta ottaa vastaan. Ne tuntuvat joskus jopa loukkaavilta. Sekin loukkaa, jos tapahtuneesta tietoiset ystävät tai naapurit eivät osoita mitään huomiota tapahtuneeseen tai ottavat etäisyyttä välttääkseen kohtaamista. Shokkivaiheessa oleva sureva ei aluksi kestä lohdutuksen yrityksiä, ei sääliä eikä raamatunlauseita. Jumalaa ei ole – sellainen ajatus on surun keskellä mielessä. Tai hyvää Jumalaa ei ole – on vain sokea ja armoton jumala.

Seuraavaksi siirrytään reaktiovaiheeseen, jos nyt surua voi tyypitellä. Ei kaikkien suru mene aina saman kaavan mukaan. Mutta tässä kirjassa joka tapauksessa tarkastellaan surun kokemusta pidemmällä aikavälillä. Shokista siirrytään ennemmin tai myöhemmin siihen, että asioita on pakko hoitaa. Lapsi on haudattava. Siunaus on järjestettävä. Se on elettävä vaikka sumun läpi. Työhönkin on mentävä. Surua on käsiteltävä. Ehkä tässä tapahtuu jo siirtymä käsittelyvaiheeseen. Viha, katkeruus ja pelko on kohdattava.

Sitten siirrytään sopeutumisvaiheeseen, jossa tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. Tämä ei tarkoita sitä, mitä kepeät lohduttajat tarjoavat lohdutuksesi: toiset lapset korvaavat yhden lapsen menetyksen. Ei, mikään ei korvaa, ja vaikka aika parantaa haavat – mikä sekin on alussa kovin laiha ellei peräti kylmä lohdutus, lapsen menettämisen suru ei pääty kuin omaan kuolemaan. Suru ja menetys on elinikäistä. Sopeutumisvaiheessa toki sureva alkaa itsekin tuntea, että aika parantaa haavat. Ei se ole pelkkä paikka, vaan suruun kuuluvat rituaalit, kuten menneiden muistelu, kuvien katselu, haudalla käynti, ehkä vuosittaiset surujuhlat.

Lapsen kuolema ei päästä vanhempia totisesti helpolla. Toiset lapset saattavat jäädä liian vähäiselle huomiolle. Vanhemmat joutuvat avioeroon. Se nyt kauheinta, mitä surevalle ihmiselle voi tapahtua, kun siinä tilanteessa jos missä pitäisi nyt edes se tukirakenne kestää. Ristiriita voi johtua nimenomaan surun kokemisen tavoista. Vanhemmat reagoivat asioihin eri tavoin. Se vieraannuttaa heitä toisistaan. Tarvitaan vielä joku muu ulkopuolinen ärsyke, niin huonosti käy.

Tämä kirja kuuluu niille, jotka ovat menettäneet lapsensa, sisaruksensa tai lapsenlapsensa, mutta myös ystäville ja ammattilaisille. Kirjaan on koottu myös sisarusten ja isovanhempien kokemuksia. Kertomukset ovat toimittaneet teologi  Eeva Peura ja perhe- ja psykoterapeutti Tarja Tervahauta, jotka ovat haastattelujen lisäksi kirjoittaneet kirjan lopussa olevat neuvot surun kohtaamiseen.

Vuoden kristillinen kirja on siis painavaa sanottavaa asiassa, joka muuttaa koko elämän. Muutos on niin järisyttävä, ettei millään asialla ole enää arvoa eikä merkitystä. Kuolemakaan ei ole enää erottava seinä lapsen ja vanhemman välillä. Jos on toivoa jälleennäkemisestä, niin kuoleman kautta se toivo elää.

Vuoden kristillisen kirjan ehdokkaissa oli myös muita painavia tietopaketteja. Harmi, että jonkun hyvän pitää hävitä, kun vain yksi valitaan. Ehkä pelkästään ehdokkaaksi pääsy on kuitenkin lukemisesta kiinnostuneille viesti siitä, että nämä kirjat erilaisine aiheineen ovat kaikki lukemisen arvoisia. Valitse siitä itsellesi sopiva ja kiinnostava aihe.

Etusivu    KIrja-arvioinnit