Toivoa päin

Panu Pihkala: Päin helvettiä. Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja 2017. 301 s.

Ilmastonmuutos ja ympäristötuhot ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita. Eivät mitään helppoja aiheita siinä mielessä, että muutokset ympäristössä eivät tapahdu suoraviivaisesti eivätkä tiedemiehetkään edusta aivan yksimielistä käsitystä ilmastonmuutoksesta. Muutamat vallanpitäjät näyttävät kiistävän ilmastonmuutoksen, mikä ei tarkoittane sitä, että he ovat asiasta tietämättömiä. He ovat populisteja, joille vaihtoehtoisen totuuden tarjoaminen tuottaa kansansuosiota. Ryhmäitsekkyys ja kotiinpäin veto on kuitenkin vastuutonta ja moraalitonta politiikkaa. Historia tulee tuomitsemaan nämä pelurit. Eipä heidän itsensä enää tietysti tarvitse historian tuomiota murehtia, kun ovat jo mullan alla. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että suurin osa tutkijoista asettuvat sille kannalle, että ihmisen suruton toiminta ympäristön suhteen aiheuttaa sekä suoraa ympäristötuhoa että ilmaston lämpenemistä, minkä seurauksena ilmasto-olosuhteet muuttuvat maapallolla monin paikoin vaikeiksi lähimmän sanan vuoden sisällä. Nämä muutokset tulevat vaikuttamaan myös meihin. Vaikkeivät pahimmat tuhot uhkaisikaan meitä, ilmastopakolaisten virta voisi aiheuttaa ennen näkemättömämpiä pakolaisongelmia. Kuljemme siis vaikeita aikoja kohti. Vaikka toimenpiteisiin on ryhdytty globaalilla tasolla vastuullisen ympäristöpolitiikan luomiseksi, ollaan tavoitteista koko ajan jäljessä. Voi olla, että jälkijättöisyys vain pahenee.

Onko tästä seurauksena ympäristöahdistus? Ympäristönmuutoksen tutkimusaiheeksensa ottanut teol. tri Panu Pihkala ymmärtää asian niin. Jotkut alkavat kokea stressiä ympäristön tilasta. Pelko alkaa saada valtaa eikä jakseta toimia omienkaan moraalisten ihanteiden hyväksi, kun koetaan, ettei mikään enää auta. Aktiivinen toimija tulee jäämään yksinäiseksi puurtajaksi, mikä ei riitä ympäristön tilanteen kohentamiseksi. Tämän asian pitäisi olla yhteisöllistä ja mielellään globaalia. Koko maailman pitäisi herätä ympäristövastuuseen. Ennen kaikkea johtavien valtiomiesten pitäisi olla toiminnan kärjessä antamassa hyvää esimerkkiä ja edistämässä päätöksiä, joilla maailma voidaan pelastaa tuhoutumasta.

Pihkalan tavoitteena ei ole kuvata ympäristötuhoja eikä edes miettiä, miten niitä ehkäistään. Siihenkin asiaan toki tarvitaan tutkimusta ja ehkä enin tutkimus nimenomaan käsitteleekin sitä. Pihkala on huolestunut ennen kaikkea ympäristöahdistuksesta. Ihmisten ei pitäisi lannistua eikä menettää toivoansa. Tutkija keskittyy ympäristöahdistuksen tutkimiseen. Aiheuttaako ahdistusta sekin, että asiasta tehdään tabu. Siitä ei puhuta. Ei haluta puhua eikä rohjeta puhua. Ympäristöön liittyvä häpeä ja syyllisyys vaatisi asian käsittelemistä. Ihminen masentuu syyllisyyden taakkaan ja passivoituu. Ympäristötuhon aiheuttama suru muistuttaa samaa surun kaavaa kuin kuoleman suru.  Suruun reagoidaan apatialla, melankolialla ja kaksoiselämällä. Yksi tapa suhtautua ympäristötuhoihin on denialismi, jota näyttävät edustavan Yhdysvaltojen ja Venäjän johtajat: kielletään ympäristön tuho. Porskutetaan maailmassa eteenpäin niin kuin mitään pahaa ei olisikaan tapahtumassa. Denialismin kääntöpuoli on myös itsekkyys: pääasia, ettei itse joudu maksamaan mitään siitä, mitä ympäristötuhojen estäminen vaatii. Antaa muiden hoitaa ympäristönhoitokulut ja kantaa vastuu myös tutkimuksen aiheuttamista kuluista. Jos he kerran uskovat ilmastonmuutokseen, niin tuhlatkoon rahansa siihen.

Kirjoittaja ei kuitenkaan vie lukijaansa kohti masennusta ja epätoivoa. Siitä nimittäin ainakaan ei ole mitään hyötyä, jos asialle kerran pitäisi jotain tehdä. Pää pystyyn ja lusikka käteen. Aletaan tehdä pieniä tekoja ympäristön hyväksi. Pienikin käänne positiiviseen suuntaan antaa toivoa. Näitä toivon merkkejä on ollut yleisemminkin nähtävissä. Pariisin ympäristökokouksessa suurin osa maailman päättäjistä teki jo käänteentekevän avauksen. Sen jälkeen tosin pari edellä mainittua suurvaltaa on pakittanut, mutta näyttää siltä, että ainakaan Yhdysvalloissa presidentti ei saa kansan tukea takapajuisella politiikallaan. Johtajan vastuuttomuus on herättänyt uuden kansalaisliikkeen, joka ryhtyy toimeen ilman johtajansa tukea. Taistelu paremman maailman puolesta ei onnistu suoraviivaisesti etenevänä kehityksenä. Takapakit kuuluvat asiaan. Lopputulostakaan emme tosin tiedä, mutta moraalinen vastuu vaatii toimimaan oikein. Tunteet on kohdattava ja käsiteltävä. Pastori Pihkala pyrkii esittelemään ympäristöahdistusta uskonnollisesti neutraalilla kielellä, koska joillekin uskonnollinen kielenkäyttö herättää torjuntaa ja sanoman vastaanotto sulkeutuu, vaikka tässä asiassa olemme kaikki samassa veneessä. Toivon valamisen konstit näyttävät kuitenkin nousevan kristillisestä sielunhoitokäytännöstä. Ympäristöahdistusta poteva tarvitsee vapautusta, hyväksyntää ja jopa anteeksiantamusta. Lisäksi hän tarvitsee rituaaleja, mikä sana voi uskontokielteisissä aiheuttaa torjuntaa. Kirjoittaja kuitenkin perustelee asian yleisinhimillisesti tai ainakin yrittää tehdä niin. Helpommin ”kaaliin” voivat mennä ympäristötuhoja käsittelevät taiteelliset produktiot. Hienoissa teatterinäytöksissä tai elokuvissa ihminen voi terapoida itseään tragedian ja komedian keinoin. Muutamissa elokuvissa näyttää kyllä apokalypsin kaltainen tuho koittavan ihmiskunnalle. Siinä tapauksessa taide-elämys lisää pelkoa eikä lievitä sitä.

Suhdetta ympäristöön voi terapoida myös lapsen keinoin eli leikillä. Tämä koskee myös aikuisia, mutta sitä suuremmalla syyllä lapsiin on sovellettava tätä lasten luontaista tapaa käsitellä vaikeita asioita. Kirjoittaja siirtyy vielä ympäristöviestintään ja yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin. Epilogi käsittelee kristinuskoa ja siitä juontuvaa ympäristöteologiaa. Jos uskontoallerginen henkilö on jaksanut lukea kirjan tähän asti, niin kai hän sitten nielaisee tämän uskonnollisen pisteenkin i:n päälle. Kannattaa kyllä nielaista, sillä tässä on luonnehdittu ansiokkaasti ”ekoteologiaa”, vaikka kirjoittaja pitääkin tätä termiä ongelmallisena. Luterilainen ristinteologia ei korota kristittyjä muiden luonnon hyväksi toimijoiden yläpuolelle, vaan toteaa koko luomakunnan olevan samassa veneessä. Kirkon keskeinen toimintamuoto, jumalanpalvelus antaa erinomaisen tilaisuuden syyllisyyden tunnustamiseen ja häpeän esille tuomiseen, tilaisuuden ympäristöviestintään, sekä tuhon uhkan että toivon julistamiseen.

Leipätekstin rinnalla kirjoittaja kuljettaa mukana tarinaa laivasta, joka on kulkemassa kohti tuhoa. Tarina viittaa koko ajan käsiteltäviin asioihin, niiden herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin laivan matkustajissa ja miehistössä. Miten laivalle lopulta käy, jää toistaiseksi ratkaisematta niin kuin ihmiskunnankin kohtalokin jää arvailun, toivottavasti kuitenkin toivon varaan. Asioilla on merkitystä riippumatta siitä, miten lopulta käy.

Kirjan lopussa on luettelo, jossa mainitaan runsaat kaksisataa ympäristöuhkaa käsittelevää teosta. Minulle yllätys on, että näin paljon on käsitelty myös ympäristöahdistusta ja toivoa.

Etusivu    Kirja-arvioinnit