Tieteen ja uskon yhteen sovittamista

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Elämän merkityksen jäljillä. Keskustelukirjeitä. Minerva 2020. 290 s.

Piispa Juha Pihkala ja tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja ovat julkaisseet kolmannen ja todennäköisesti viimeisen keskustelukirjeen elämän perimmäisistä kysymyksistä. Edelliset keskustelukirjeet ovat vuosilta 2004 (Nurkkaan ajettu Jumala) ja 2010 (Tiedän uskovani – uskon tietäväni). Siinä onkin ollut taiteilemista, ettei jauha uusia keskusteluja entisin aihein ja eväin. Minä en sentään lähtenyt kertaamaan edellisissä kirjoissa käytyjä keskusteluja, vaikka minulle se olisi ollut varmaan tarpeen.

Lähtemättä luettelemaan keskustelussa esiin tulleita aihepiirejä totean vain, että Jumalastahan tässä on kysymys. Luonnontieteilijän mukaan Jumalaa ja jumalia ei tarvita eikä mitään tieteellisesti havaittavia tosiasioita Jumalasta ole tullut esille. Piispakaan ei väitä, että Jumalaa voitaisiin tieteellisesti todistaa. Jumala voidaan tuntea ja kokea, mutta luupin alle häntä ei saa tarkasteluun. Asia jää uskon asiaksi. Tiedekään ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että kaiken takana on jokin, sillä tiede ei voi selvittää kaikkea. Luonnontieteilijä tietysti ajattelee, että jos Jumala ei voi antaa itsestään selvempiä merkkejä, niin ehkä hän ei sitten pane pahakseen siitä, että joidenkin on vaikea uskoa häneen. Keskustelu liikkuu kristilliseltä kannalta katsoen aika paljon jumaluuden ensimmäisessä persoonassa, käytännössä kuitenkin kristillisen jumalakuvan ulkopuolella. Olisikohan panteismi lähempänä uskonnotonta maailmankatsomusta kuin persoonallinen Jumala. Pihkala on valmis venyttämään jumalakuvaa panenteismiin asti, mutta se ei toki auta yhtään yhteisen jumalakuvan löytämiseen. Valtaojan mielestä uskonnot ovat nykymaailmassa jäämässä taka-alalle. Vaikka uskonto on hallinnut viimeiset pari tuhatta vuotta, alkaa nyt uskonto painua marginaaliin. Luonnontieteilijöiden enemmistö ei näe uskontoa merkittävänä tekijänä. Kansan enemmistökin äänestää jaloillaan ja jättää kirkon kuin hukkuvan laivan. Piispa ei yritäkään puolustautua länsimaiden uskonnollisen vaikutuksen vähenemistä ainakaan, mikäli on kysymys perinteisistä institutionaalisista uskonnon muodoista. Toinen seikka sitten on tässäkin asiassa tyhjän tilan täyttymisen laki, jos niin voi sanoa. Uskonto saa täällä uusia muotoja. Maailmanlaajuisesti taas uskonnot ovat nousussa – hyvässä ja pahassa. Perinteiset suuret kirkkokunnat menestyvät ihan hyvin ja ekumeenisia yhteyksiäkin on rakennettu. Ongelmana voi olla, että uskonnolliset ääriliikkeet kasvavat.

On merkille pantavaa, että Valtaoja ei edusta taistelevaa uusateismia, jos ehkä ateismia ollenkaan. Hän tunnustaa olevansa agnostikko. Jos Jumalasta löytyisi jotain dokumentoitua tietoa, hän olisi valmis liittämään sellaisen tieteelliseen maailmankuvaansa. Uskonnollinen maailmankuva on ja pysyy vieraana. Raamattu Jumalasta kertovana dokumenttina ihmetyttää häntä. Vanhan testamentin Jumala näyttää ihan eri persoonalta kuin minkä kristillinen kirkko määrittelee Jumalaksi. Jumala on väkivaltainen ja yhden heimon oma jumala, jolle muut kansat ovat vieraita. Kun Israelin Jumala määrää viholliset surmattaviksi viimeiseen mieheen, naiseen ja lapsen sekä lisäksi karjaan ja omaisuuteen, niin siihen tyssää kaikki myötätunto tällaista despoottia kohtaan. Valtaoja olisi valmis heittämään Vanhan testamentin roskakoriin. Pihkalan tehtäväksi jää selvittää Vanhaa testamenttia historiallisena dokumenttina, joka on kirjoitettu tarkoitushakuisesti satoja vuosia niiden tapahtumien jälkeen, mitä aikakautta ne maanpakolaisuuden aikaisten tai sitä myöhempien dokumenttien perusteella ovat kuvanneet. Teologeille tämä on tuttua asiaa, mutta selitykset ovat tarpeellisia tällaisessa teoksessa, joka on on tarkoitettu suuren yleisön luettavaksi. Tämähän ei ole teologeille tarkoitettu oppikirja. Toisaalta teksi mieli sanoa, että teologeille tämä on vielä tärkeämpää luettavaa kuin tietokirjallisuudesta kiinnostuneille harrastajille. Samalla on todettava, että Pihkala joutuu viimeistään tässä kohti kategorisoiduksi liberaaliteologien joukkoon, sillä hän ei puolusta Raamatun erehtymätöntä arvovaltaa. Sen sijaan keskustelukumppanilleen sanottuina nämä sanat ovat ratkaisevan tärkeitä. Valtaoja on aivan erinomaisesti perehtynyt Raamattuun, mutta voi hänen nykyaikaisessa raamatuntutkimuksessaan olla joitakin aukkojakin, ellei hän sitten vain testaa Pihkalan tietämyksen (liberaaliuden ?) rajoja. Pihkala haluaa korjata keskustelukumppaninsa  VT:n kaanonin rajojen tuntemusta, kun Valtaojan kommentit liikkuvat pääasiassa VT:n historiakirjojen ja lakikirjojen kertomuksissa. Juutalainen tribalismi joutuu profeetta- ja runokirjoissa uuteen valoon. Niistä paljastuu universalismi, jossa Israelin Jumala on kaikkien kansojen Jumala. Kristinuskon globaalisuus ja lähetysnäky perustuu profeettakirjojen näkyihin. Kristinuskon keskeiset tapahtumat kasvavat jotenkin Vanhan testamentin jumalallisesta suunnitelmasta. Sen tähden VT:ia ei voi heittää jorpakkoon, tyydyttääpä tämä vastaus kriitikkoa tai ei

.

Sitten yritetään päästä etsimään sitä elämän merkitystä, jota kirjan otsikkokin hakee. Tässä lähdetään liikkeelle samoista perusasetelmista, millä rippikoulunuorisoakin yritetään auttaa ymmärtämään Raamatun ja luonnontieteellisen maailmankäsityksen yhteen sovittamista. Raamatun luomiskertomus vastaa kysymykseen miksi, luonnontiede kysymykseen miten kaikki sai alkunsa. Teologi-humanisti-filosofi on kiinnostunut miksi -kysymyksestä, luonnontieteilijä miten. Jälkimmäiselle ensin mainittu kysymyksenasettelu on vähän turha ja tarpeeton. Ymmärsin niin, että Valtaojalle elämän tarkoitus on elämä itse, mitäpä sitä ruveta siitä sen enempää filosofoimaan. Piispalle taitaa olla selvää, että Jumala on antanut elämällemme tarkoituksen. Olisiko se sitten sitä, mitä nykyään usein todetaan messun päätössanoissa: Palvelkaa Jumalaa ja toinen toisianne iloiten? En ole ihan varma, olenko pysynyt viisaiden keskustelijoiden ajatuksenjuoksussa mukana. Kannattaa lukea kirja myös eikä vain sen arvostelua.

Kahden tutkijan yhteenotto on myös filosofian ja luonnontieteiden kohtaamiskenttä. Ajattelijoiden näkemykset tukeutuvat niin erilaiseen lähdekirjallisuuteen, ettei ajattelun keskinäistä yhteyttä meinaa löytyä millään. Mutta molempia yhdistää se, että elämme samassa ihmisten maailmassa ja myös samassa maailmankaikkeudessa. Jälkimmäisen ongelmat jäävät kyllä kaikilta ratkaisematta, mutta maapallon ihmisten ongelmat ovat yhteisiä ja hyvällä tahdolla ratkaistavissa. Näissä asioissa juuri tarvitaan tiedettä avuksi. Teologia tai filosofia voi motivoida maailmanpelastuksen toimittamiseen, mutta konstit ovat paljolti tiedemiesten hallussa. Uskontojen ongelma on valitettavasti se, että ne suhtautuvat usein kriittisesti ihmisten auttamisen keinoihin. Evankelikaaliset amerikkalaiset vastustavat aborttia ja ilmastonmuutoksen hillitsemistä. Jyrkimpien tahojen mielestä maailmaa ei voi pelastaa eikä ole tarkoituskaan pelastaa. Jumala on luvannut tehdä sen ja siinä sivussa saavat rangaistuksensa ne, joilta usko puuttuu. Apokalyptinen tulevaisuudenkuva on julma ja armoton. Piispa joutuu altavastaajaksi niidenkin uskovaisten puolesta, joiden kanssa hän on täysin eri mieltä. Valtaojaa ärsyttää lestadiolaisten tiukka sisäinen kontrolli ja hyväksikäyttäjille julistetut anteeksiantamukset, joissa uhreista tehdään syyllisiä. Viidesläinen Eero Junkkaala saa myönteisen maininnan, kun hän uskaltaa puolustaa evoluutiota vastoin evankelikaalisten oppi-isien kreationismia. Tästä huomaan, että Valtaojakin on valmis tulemaan puolitiehen vastaan yhteyden rakentamiseksi vastakkaisten leirien välille. Teoksen keskusteluosapuolet säilyttävät hyvin sivistyneelle keskustelulle vaativat edellytykset vastapuolen kuuntelemiseen ja yritykseen ymmärtää. Kaiken lisäksi he tunnustautuvat toistensa ystäviksi. Pakana ei saa kadotustuomiota, vaikka piispa ei tunnustaudukaan kaikki ihmiset pelastuvat –opin kannattajaksi. Piispa edellyttää, että viimeisessä tuomiossa toteutuu oikeudenmukaisuuden Jumalalle tärkeä väärintekijöiden joutuminen vastuuseen teoistaan. Voiko Jumalan tuomio olla täysin suhteeton rikkomukseen nähden, jos pienenkin hairahduksen seurauksena on ikuinen tuli - kukapa tuohon osaa vastata? Luulen Pihkalan vastauksen olevan, vaikken sen kirjausta nyt tekstistä muista, että Jumalan tuomio on hyvä ja oikeudenmukainen.

Onko maan ulkopuolisessa avaruudessa elämää, on kysymys, johon scifikirjailijat ovat löytäneet lukuisia vastauksia. Luonnontiede ja avaruustutkimus pitää sitä mahdollisena, mutta dokumentoituja havaintoja ei ole. Pihkala taitaa sitä ihmetelläkin. Eikö siitä pitäisi näkyä näyttöjä, jos sellaista on? Teologia ei kuitenkaan nykyään odota, että Raamatusta löytyisi vastauksia kaikkiin kysymyksiin, ei maailmankaikkeutta eikä edes ihmisten elämää koskeviin ongelmiin. Ulottuuko Jumalan pelastussuunnitelma eksterriteriaalisiin olentoihin? Taitaa olla vaikea sanoa. Puhutaan sitten kuolemasta. Valtaojalle, se on yksityisen persoonan elämän päätepiste: ”Töpseli seinästä, sielu haihtuu olemattomiin.” Silti pieni toivo, että tieteen keinoin pystytään kuolemakin selättämään, elää. Mutta kannattaako sellaista ruveta toteuttamaan, onko se tavoittelemisen arvoista? Tärkeintä on, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Pihkalan kannanotossa korostuu ajatus, ettei kristityn elämän fokus ole kuolemassa, vaan elämässä. Ikuisuus antaa kuitenkin elämälle merkitystä ja perspektiiviä.

Kirjoittajat päätyvät lopuksi ennustamaan tulevaisuutta. Tässä aiheessa piispan ja luonnontieteilijän joko tieteenalasta tai persoonallisuudesta juontuva näkemysero tulee selkeästi esille. Valtaoja on kesä-heinäkuussa toiveikas koronan kukistumisen suhteen. Hän uskoo alun perinkin, ettei tästä taudista taida oikein olla pandemiaksi. Valtaoja asemoi vastapelurinsa pessimistiksi ja tunnustaa omakseen optimistin roolin. Pihkala omisi mieluummin realistin tittelin, mutta kumppani ei sellaista titteliä taida hänelle suoda. Helppohan minun on nyt jälkiviisaana sanoa, että kyllä koronasta tuli aikamoinen pandemia. Emmekä vielä tiedä, milloin ja miten se loppuu, vaikka tänään pörssikurssit nousivatkin rokoteuutisista.. Tällä sanalla en halua mollata rohkeaa ennustuksen antajaa. Molemmat keskustelukumppanit säilyttävät loppuun asti vastapuolta kunnioittavan keskustelutavan eikä kumpikaan ilmoittaudu keskustelun voittajaksi. Tässä ei käy niin kuin Kalevalassa, että Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. Lukija saa itse päätellä vastausten ja niiden perustelujen painoarvot.

Olisi kiva, jos tällaisessakin kirjassa olisi asia- ja henkilöhakemisto. Olisi helpompi vielä palata johonkin kohtaan, ja tarkistaa, mitä siellä nyt sanottiinkaan.

 Etusivu    Kirja-arvioinnit