Yhteyden vaalijat

Piispanpolku 10. Hengellisiä matkakertomuksia. Toimittanut Jaakko Heinimäki. Kirjapaja 2015.

Millaisen hengellisen polun ovat kulkeneet ne kymmenen ihmistä, jotka tällä hetkellä hoitavat piispan virka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa? Mikä kristillisessä uskossa puhuttelee heitä? Mitä virkaa kristinuskolla on heidän mielestään tässä maailmassa?

Muiden muassa tällaisiin kysymyksiin vastaavat kirkkomme piispat tietokirjailija Jaakko Heinimäen toimittamassa kirjassa. Kirja on tarkoitettu varmaan kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kirkkomme johtajista. Pääosiltaan arkinen kieli sekä elämänläheinen ja paikoin humoristinen kieli tekevät kirjasta helppolukuisen ja mielenkiintoisen lukukokemuksen. Toisaalta kirjassa on myös pieni annos vaikeampaa teologista terminologiaa, jopa pientä teologista vääntöä jokaisen teologin kohtaamista identiteettiongelmista ja maailmoja syleilevistä teologisista ikuisuusongelmista. Tässä mielessä kirja sisältää itse asiassa ihan täyttä asiaa. Omaan elämäkertaan liittyvät selonteot ovat vain kevennystä todellisiin ongelmiin, joita pappi ja piispa kohtaavat elämänsä matkalla. Kirjan lukenut on saanut rautaisen annoksen teologiaa. Piispat ruotivat keskeisiä teologisia ongelmia, vähiten kuitenkin Irja Askola, jonka artikkeli on muita selvästi lyhempi ja runollisempi.

Jos etsii sitä, mikä on yhteistä piispoillemme, niin siitä tulee ensimmäiseksi mieleen yhteyden vaaliminen. Yhteydessä on kaksi tahoa, ensiksi koko kristikunnan hajaannuksesta nouseva tarve ekumeniaan ja toiseksi kotimainen kirkon hajaannus. Onkohan välillä helpompi löytää jopa yhteys eri kirkkokuntien välillä kuin kirkkomme sisäisten herätys- ja protestiliikkeiden välillä? Kaikki piispat yrittävät määrätietoisesti luoda sopua, mutta ei ihan hinnalla millä tahansa. Perinteisten herätysliikkeiden suhteen tullaan melko hyvin toimeen ja viidennestä herätysliikkeestäkin otetaan vastaan vaikutteita, mutta Luther-säätiö tuntuu jo astuvan sen rajan yli, mitä voidaan suvaita. Piispat ovat enimmäkseen hyvin perehtyneitä Lutherin teologiaan. Lutherin teologiaa ei tarvitse hävetä. Valitettavasti vain luterilaisuus ei aina pysy opettajansa opetuksessa.  Erityisesti dogmatiikan professorina toimineella Tuomo Mannermaalla näyttää olleen merkittävä vaikutus muutamiin piispoihin. Luther ei edusta muista kirkkokunnista erottavaa kristinuskon tulkintaa, vaan se on muihin kirkkokuntiin, myös Venäjän ortodoksiseen kirkkoon yhdistävä tekijä. Toinen merkittävä piispojen opettaja on ollut Seppo A. Teinonen, joka oli myös dogmatiikan professori. Hän edisti opetuksellaan kirkkojen välistä ekumeniaa. Miksi juuri nämä teologian professorit nousevat esille vaikutusvaltaisina, johtuu tietysti siitä, että he olivat parhaillaan työssä olevan piispasukupolven kasvattajia.

Itse asiassa suuri osa piispoista on valinnut pääaineekseen dogmatiikan, joku erityisesti siihen liittyvän ekumeniikan. Piispoille on ollut tärkeä kysymys se pääasia, mitä Jumalasta voi sanoa ja miten hänet voi määritellä. Vaikka sitten loppujen lopuksi Jumalasta voi sanoa niin vähän, niin kristillinen oppi on tärkeä. Piispat eivät todellakaan yhdy sellaisiin saarnamiehiin, jotka vähättelevät opin merkitystä.

Piispojen elämänkaaret ja mielipiteet myös poikkeavat toisistaan laidasta laitaan. He ovat lähtöisin hyvin erilaisista oloista ja eri paikkakunnilta, vaikka lukutulokseni näyttää, että työssä olevan sukupolven piispat ovat kotoisin Vaasasta tai Lappeenrannan Lauritsalasta. Jälkimmäisessä tapauksessa piispat ovat kaiken lisäksi käyneet samaa pyhäkoulua, mitä pidän kyllä pienenä ihmeenä. Kukaan piispa ei ole syntynyt piispaksi, ei edes Björn Vikström, vaikka hänellä onkin vahvin piispallinen syntyperätausta. Monet ovat alun perin haaveilleet muusta kuin papin urasta eivätkä kaikki uskalla puhua voimaikkain äänenpainoin kutsumuksesta. Sen verran kutsumusta ja johdatusta on kuitenkin ollut, että vaaka on kallistunut teologian puolelle. Papiksi hakeutuminen on vaatinut vielä yhden valintaprosessin. Kukaan ei ainakaan ilmoita hakeneensa piispan virkaa – sitähän ei varsinaisesti haetakaan viranhakumenetelmällä, mutta ei edes siinä mielessä, että olisi tavoitellut kirkon ylimmän vallankäyttäjän asemaa. Useimmat suhtautuvat virkaansa pikemmin arkaillen ja hyvin nöyrällä mielellä. He kokevat olevansa tehtäväänsä riittämättömiä.

Sitä ei varmaan tarvitse ihmetellä, että monella piispalla on taustana kristillinen kotikasvatus ja osallistuminen seurakunnalliseen toimintaan pienestä pitäen. Muutamalla piispalla on kuitenkin taustana tavallinen suomalainen koti, joka ei osallistu aktiivisesti seurakuntaelämään, vaikka kaikki toki kuuluvat kirkkoon. Maallistuneempi kotitausta auttaa ottamaan etäisyyttä kirkollisista maneereista ja totunnaisen hurskaasta kielenkäytöstä.  Tekisi mieli sanoa, että yhdessä piispoilla on paljon laajempi tarttumapinta koko kirkon jäsenkenttään kuin yksittäisillä piispoilla. Kymmenen piispan konsensusjohtaminen toimii hyvin ja ottaa huomioon jäsenkunnan moninaisuuden. Monessa kohtaa tulee esiin arvostus kirkkomme kansankirkollista toimintatapaa kohtaan, millä tarkoitettaneen sitä, että kirkko ei vahdi, sido eikä kontrolloi jäseniään, vaan julistaa tuhlaajillekin ansaitsematonta armoa. Kirkko ei halua osoittautua besserwisseriksi moraalikysymyksissä. Raamattu ei ole lakikirja, josta luettaisin nykymaailmaan sopivat moraalikoodit. Kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky riittävät etiikan perustaksi, josta järjen ja sisäisen moraalitajun avulla hahmotetaan humaani sosiaalietiikka.

Nykyinen piispakunta taitaa erota aikaisempien sukupolvien piispoista siinä, ettei kenelläkään ole lukkoon lyötyä sidonnaisuutta johonkin herätysliikkeeseen.  Toki heillä on tuntumaa useaankin herätysliikkeeseen ja mieltymystä johonkin vähän enemmän. Näin piispat pyrkivät olemaan sidonnaisuuden yläpuolella, että kaikilla olisi mahdollisuus tuntea heidät ainakin jossain määrin omikseen.

Etusivu    Kirja-arvioinnit