Lähetystyöntekijän kutsumustarina – vertaiskertomus

Matleena Pinola: Polku on tässä. Suomen Lähetysseura 2016. 280 s.

Lähettitoverini Matleenan kasvuvuosia kuvaava elämäkertamuistelma tuo esiin yllättävän monia yhtymäkohtia omaan elämääni ja sukuhistoriaani. Voisin kutsua Matleena ystäväksenikin, mutta välillämme oleva muutaman vuoden ikä ero on juuri sen verran suuri, ettemme etene tasatahdissa, vaan peräkkäin. Ensimmäisen luokan kansakoulukuvassani on takarivissä toisluokkalainen Matleenan sisko Liisa hymyillen kauniisti. Pappilan väen kanssa olimme melko läheisiä perhetuttuja asuessamme Ylämaalla vuosina 1945-1952. Ensimmäiset askeleeni otin kuulemma (Lauri) Uskin pappilassa.  Eikä kestänytkään kauan, kun seuraavat askeleet otin kotini lisäksi Väinö Turusen isännöimässä pappilassa. Matleenan sukujuuria kelatessa tulee vastaan hänen isovanhempiensa kotikaupunki Viipuri, joka oli myös isäni kotikaupunki. Sinne isäni perusti omankin perheensä ensimmäisen kodin jatkosodan aikana. Minä tulin Viipurista äitini vatsassa polkupyörällä Lappeenrannan kautta Selänpäähän evakkoon ja sieltä Kotkaan syntymään. Lumivaaran kirkkoherran naapurina oli Kumolan koulun opettajana toiminut Hilma Solehmainen miehensä Jussin kanssa. Isäni vietti usein lapsuuden kesiänsä Lumivaarassa. Hilma oli luonnollisesti isäni kummitäti ja jatkossa vielä kaikkien meidän toisen polven sisarusten kummitäti. Turusen perhe muutti evakkoon Ylivieskaan. Siinäkin on minulla yhtymäkohta, kun vaimoni sisko on asunut koko työuransa ajan Ylivieskassa.

Uukuniemeläisen herätykseen minulla ei ole suoria yhteyksiä, mutta Lappeenrannassa on ollut voimakas herätyksen vaikutus. Asuihan täällä Helena Konttisen poikakin perheineen. Asuessani opiskeluaikana Kansan Raamattuseuran ylioppilaskodissa ja oltuani kesätöissä KRS:n evankelioimistyössä, mm. Erkki Lemisen työtoverina, tuli luetuksi kaikki uukuniemeläiseen herätykseen liittyvät kirjat, kertoivatpa ne sitten Helena Konttisesta, Aura Latvuksesta, Väinö Hoikasta tai Edvard Lähdeniemestä. Lähetyskodista hain asuinpaikkaa ja olisin saanut sen, mutta ehdin jo ottaa vastaan KRS:n tarjouksen. Paikka aukeni sitten koulu- ja työtoverilleni Erkki Helmiselle. Matleena eteni luonnollisesti opiskelussa minua monta askelta edelläni, mutta 1970 –luvulla taisimme olla pastoraalitutkintoa suorittamassa yhtaikaa Helsingin tuomiokapitulissa. Lähetystyö tuli meille molemmille kutsumukseksi. Yhteinen ponnistuslauta meille oli Lappeenrannan seurakunnan nuorten lähetyspiiri, jossa otimme vastaan voimakkaat vaikutteet perättäisinä vuosina lukien samaa Oswald Smithin kirjaa Tuska sieluista.

Kertomukset kouluvuosista ovat ihan mielenkiintoista luettavaa. Ylämaalta oli sen verran hankala matka koulukaupunkiin Lappeenrantaan, että piti hankkia koulukortteeri. Minulla oli Taipalsaarelta käsin lyhempi koulumatka. Saatoin käydä koulua kotoa käsin. Niinpä minulla ei ollut tilaisuuksia osallistua Lappeenrannan iltaisiin kulttuuririentoihin, joita maaseudulla oli tarjolla niukasti. Meillä molemmilla on kuitenkin ollut turvattu lapsuus ja nuoruus. Matleenalla kodin hengellinen ilmapiiri oli voimakkaampi kuin minulla, mutta kirja antaa sen käsityksen, että kodin kasvatus oli kuitenkin avara eikä ahdistavan uskonnollinen. Mistä Matleenalle sitten tuli pelko ja alakulo, sitä en tiedä. Ehkä se oli luonteenpiirre, josta hän kertoo yllättävän avoimesti. Kuinkahan arka sellainen ihminen voi olla, joka uskaltaa siitä kuitenkin rohkeasti kertoa? Nuoruuteen toki kuuluvat myllertävät voimakkaat tunteet. Tyttöjen tunne-elämä lienee poikiakin vaikuttavampi.

Opiskeluajan kuvaus on kuin pieni kopio omasta opiskeluajastani paria vuotta myöhemmin. Samat opettajat, samat henkien taistelut Tiililän kriiseineen ja Oulun profetioineen, jotka minä tosin koin vielä Lappeenrannasta käsin. Luterilaisen Maailmanliiton kokoukseen Helsinkiin Matleena onnistui tekemään Saarijärveltä käsin. Minä en saanut lomaa Riihimäen varuskunnasta osallistuakseni kokoukseen. Arvelivat varusmiehen peittävän todellisen tarkoituksensa loman sisällön suhteen. Lähetyskotikin tuli minulle tutuksi, kun läheiset opiskelutoverini asuivat siellä. Lähetysseuran dialainaamosta kävin hakemassa kuvia kerhotyötäni varten. Lähetystalo tuli lopullisesti tutuksi lähetyskurssilla, jonka kävin vajaat kolme vuotta Matleenaa myöhemmin. Sama opettaja meillä oli: Matti Peltola.

Aviopuolison etsiminen on nuoruuden suuria haasteita. Siinä näyttää Matleenalla olleen sydänsuruja tai ainakin –huolia runsain mitoin, mutta lopputulos oli hyvä. Aviopuolisoilla oli sama opintoala ja sama kutsumus. Matleenan kutsumuskertomus on pitkä historia, joka alkanee jo Tuure Vapaavuoren ja muiden lähetystyöntekijöiden vierailuista Ylämaan pappilassa ja jatkuu sitten Lappeenrannan seurakunnan nuorten lähetyspiiriin ja viimein opiskeluaikaan ja asumiseen lähetystalossa. Sakun kosinta sisälsi kysymyksen sitoutumisesta lähetystyöhön lähtemiseen. Minun oli kerran tehtävä ihan sama kysymys omalle kosinnan kohteelleni. Jälkeenpäin olen tuntenut itseni noloksi, kun työ ajoi elämänkumppanin vakavan valinnan edelle. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Näillä mennään.

Elämäkerta teos päättyy lähetystyöhön lähtemistä kuvaavaan matkaan ja ensi kosketukseen taiwanilaiseen kulttuuriin. Lukija jää odottamaan jatkoa näille ”Apostolien teoille”.

Etusivu    Kirja-arvioinnit