Lohdutusta uskossaan kompuroiville

Jaakko Pirttiaho: Rakkaat raajarikot. Päivä 2020. 125 s.

En tavallisesti arvostele hartauskirjoja, mutta kun sellainen valitaan yleisöäänestyksen perusteella vuoden kristilliseksi kirjaksi, on varmaan hyvä kommentoida.

Jaakko Pirttiaho on alkuperäiseltä ammatiltaan poliisi ja uskonnolliselta taustaltaan helluntailainen. Nykyään hän toimii raamattukouluttajana Kansan Raamattuseuran palveluksessa. Pirttiaho on todella Raamattuunsa perehtynyt. Voi olla, että teologien raamattukoulutus ei aina riitä yhtä suureen Raamatun tuntemukseen. Pirttiaho uskoo Raamatun vahvaan auktoriteettiin. Raamattu on kristitylle sekä dogmatiikka että etiikka. Siksi sitä on kristityn luettava. Aina ei ehkä lukeminen maistu, mutta ottaen huomioon Pyhän kirjan merkityksen uskonelämän lähteenä, sen lukemista ei pidä laiminlyödä. Kirjoittaja ymmärtää myös sitä, että pyrkiessään noudattamaan kristillisiä ihanteita kristitty sortuu usein lain orjaksi, Siitä voi olla seurauksena, että alkaa epäillä uskomisensa mielekkyyttä tai omaa kyvyttömyyttään. Lain alla oleva saattaa helposti hylätä uskon, koska siitä on tullut hänelle taakka. Pirttiahon yksi keskeisiä ajatuskulkuja on se, että lain alle ei pidä jäädä. Evankeliumiin, sen lupauksiin ja lohdutuksiin pitää aina tarttua. Heikkouden kokeminen ei ollut Raamatun kirjoittajillekaan tuntematon asia, ei varsinkaan apostoli Paavalille, kristillisen opin ensimmäiselle muotoilijalle. Jumala voi kasvattaa ihmistä heikkouden kautta. Jumalan voima tulee esille juuri heikkoudessa, raajarikoissakin.

Pirttiahokaan ei määrittele Raamattua dogmatiikan ja etiikan oppikirjaksi, vaikka joku voi tehdä sellaisen johtopäätöksen kirjaa lukiessa. Miksi Raamattu sitten ei ole systemaattisen teologian oppikirja, se johtuu sen kirjoittajien teologisesta tarkoituksesta. Yksi kirja käsittelee yhtä ongelmaa, toinen toista. On epävarmaa, voidaanko erilaisia opetuksia yhdenmukaistaa. Pirttiaho antaa itse esimerkin saman lyhyen kirjan, 1. Johanneksenkirjeen ihmisen synnittömyyttä koskevasta aiheesta. Kirjoittaja pyrkii tasoittamaan kaikki ristiriitaisuudet. Näinhän hartauskirjallisuudessa on aina tehty. Raamattua selitetään parhain päin. Jos lukijalta katoaa luottamus lukemansa tekstin arvovaltaan, on sitä vaikea perustella vastauksena mihinkään ongelmaan.

Pirttiaho käyttää paljon Vanhaa testamenttia. Sieltä löytyy lohduttavaa Jumalan puhetta kuin myös erinomaisia esimerkkejä siitä, mitenkä ihminen saa avun Jumalalta. Vanhaa testamenttia tulkitaan luonnollisesti Uuden testamentin valossa. Siinä mielessä tekstien haku voi olla myös valikoivaa.Jos tähän kirjaan tarttuu lukija, joka ei ole Raamattuun perehtynyt, voi joutua tarpomaan itselleen ennalta tuntemattomassa maastossa. Oletettavaa on kuitenkin, että kirjaa lukevat ne, joille Raamattu on kallis ja uskonelämän perusta. Kirjoittajan julistus tuntuu kohdistuvan aika paljon jo ennestään uskoviin lukijoihin, jotka haluavat löytää itselleen lohdutusta ja uskolleen tukea. Monet kirjassa esitetyt ongelmat ovat erityisesti uskovien keskuudessa tuttuja, kuten sellainen tarvitaanko, ihmeparantumiseen uskoa tai kohtaako uskova elämässään vaikeuksia vai pelastaako usko hänet vastoinkäymisiltä. Kirjoittaja asettuu selvästi menestysteologian vastaiselle kannalle.

Pirttiahon perehtyneisyys esillä olevaan teologiseen keskusteluun tulee esille mm. häpeän ja syyllisyyden kysymyksiä käsiteltäessä. Hän korostaa aivan oikein, ettei mainittuja käsitteitä pidä sekoittaa eikä samaistaa. Monesti ihmisen syyllisyys onkin häpeää. Sitä ei tarvitse pyytää anteeksi eikä julistaa anteeksi annetuksi. Häpeä vaatii ihmisen tunne-elämän läpikäymistä ja häpeän syyn etsimistä. Siitä voi vapautua, kun häpeän syy selviää. Häpeä on usein sen ihmisen tunne, joka on tullut häneen ulkopuolelta. Häpeän kokija on itse asiassa uhri, se, jolle on tehty pahaa. Toki on olemassa oikeaa syllisyyttäkin. Kristinuskon ydinsanoma on, että syyllisyyden poistaa Jumalan toiminta, kun hän antoi Jeesuksen uhriksi syntiemme vuoksi.

Vapaakirkollisesta taustaan johtuen Pirttiaho ei paljon armonvälineistä ja sakramenteista puhu. Kovin luterilainen armonvälineiden merkityksen korostaminen voisi ehkä aiheuttaa ongelmia myös kustannusliike Päivälle. Tämä puute ei varmaan tee kirjasta luterilaisesta uskosta haitallisesti poikkeavaa.

Kansa on äänestänyt, mistä se tykkää. Tämä kansa on jo uskon tiellä kulkevaa, Jumalan tahtoa etsivää, Pyhää kirjaa jumalallisena auktoriteettina pitävää joukkoa. Muista auktoriteeteista elämän ohjeita etsivä ei taida helpolla avata hartauskirjaa. Siksi tarvitaan muitakin tapoja käsitellä elämän perimmäisiä kysymyksiä.

Etusivu    Kirja-arvioinnit