Rukoilemisen apuneuvo

Kati Pirttimaa: Jumalan oma maailmaa varten. Kristittynä elämisestä. Kirjapaja 2018. 199 s.

Kristityn elämään kuuluu hartauden harjoittaminen. Se on yhtä välttämätöntä kuin hengittäminen elämälle. Apostoli Paavali äityy neuvomaan kirjeessään tessalonikalaisille jopa ”rukoilemaan lakkaamatta”, 1 Tess. 5:17. Kuulostaa kovin hikiuskovaiselta, tavalliselle tallaajalle oudolta hihhulimeiningiltä. On pakko vähän selittää, ettei tämä jatkuva rukous tarkoittane yötä päivää jatkuvaa rukousmuminaa, vaan asennetta, avoimuutta elää elämäänsä Jumalan edessä. Joskus vuorovaikutus Jumalan, elämän antajan, kanssa puetaan sanoiksi, useimmiten tehdään arkista työtä; sekin on Jumalan palvelemista. Tunnetuin ja yleisin hartauden harjoituksen tapa on iltarukous. Voi olla, että välillä iltarukouskin sammuu huulille väsymyksen voittaessa, mutta jos ajatus edes käy mielessä, voi sanoa kanavan yläkertaan olevan auki. Päivittäin toistuvaa iltarukousta ei tule väheksyä. Sunnuntaikin olisi hyvä pyhittää sellaiseksi lepopäiväksi, jolloin käydään kirkossa tai kuunnellaan kirkonmenot edes radiosta, mutta valitettavasti monen ihmisen motivaatio ei riitä näin ahkeraan kristilliseen elämään.

Tällä johdannolla haluan esitellä kanttori ja teologi Kati Pirttimaan hartauden harjoitusta tukevan kirjan esittelyn. Pirttimaa on tutustunut erityisesti kelttiläiseen hartauselämään. Kelttiläisellä kristillisyydellä tarkoitetaan varhaiskeskiaikaista kirkkoa, joka vaikutti Rooman valtakuntaan kuuluneessa Isossa Britanniassa. Kelttiläisen uskonharjoituksen keskus sijaitsi Ionan saaressa Skotlannin länsirannikolla. Pyhä Columba tuli kahdentoista muniin kanssa Ionan saarelle vuonna 563 ja perusti sinne luostarin. Reformaation myötä luostari rappeutui. 1930 luvulla saarelle syntyi erään skotlantilaisen presbyteeripapin toimesta hengellinen yhteisö,  joka ”etsi uusia tapoja koskettaa ihmisten sydämiä”.  Hartauden harjoittamisen suhteen uusi merkitsi paluuta vanhaan kelttiläiseen kristillisyyteen. Hartauselämään kuuluvat vanhat rukoustekstit, jotka tulevat ihmisen tueksi. Vapaa rukouskin on tietysti hieno ja tavoiteltava asia, mutta siitä tulee helposti samoin sanoin toistettava hoku, jonka näköala on kapea. Ihminen väsyy toistamaan oman mielensä tyhjyydestä ja väsymyksestä nousevia rukouksia. Ei tarvitse hävetä tukeutumista vanhaan rukousperinteeseen. Reformaatio oli vastaisku luostarielämää kohtaan. Nyt on tajuttu, ettei kaikki luostarissa harjoitettu toiminta ollut väärää ja tuomittavaa hurskautta. Siinä oli paljon hyvää. Luostarissa vietettiin päivittäin rukoushetkiä, joissa oli sama kaava, päivän ajankohdan mukaisin pienin muunnoksin. Suomessa on noussut retriittitoiminta tai hiljaisuuden liike, millä nimellä asiaa nyt kutsutaankin, elvyttämään vanhaa luostarihurskautta. Eikä vanha tarkoita kulunutta muotomenoa, vaan sitä samaa ihmiselämää, jossa ennenkin on turvauduttu Jumalaan. Hartauden harjoittaminen ei ole hurskastelua, jos pidetään kiinni totuudesta. Rukouksessa saa ja pitää olla aito. Se tarkoittaa usein kyllä nöyryyttä ja sen tunnustamista, että uskoa, toivoa ja rakkautta puuttuu. Kelttiläisyydessä on paljon luomakuntamystiikkaa. Suomalaisessa metsässä voi yllättäen havaita samanlaista vaikutusta siitä päätelleen, että moni kokee metsän kirkokseen. Sen tähden kelttiläiset rukoukset viehättävät.

Kristitty ei elä vain taivasta varten. Hengellinen elämä ei ole itseensä ja omaan pelastukseensa käpertynyttä, vaan avointa kuulemaan maailman hätää. Ihminen on Jumalan oma maailmaa varten.

Kirja sisältää englannin kielestä käännettyjä rukouksia, synnintunnustuksia, uskontunnustuksia ja uskonvakuutuksia. Viime mainitut ovat toivoa rohkaisevia Jumalan lupauksia. Ne tulevat lähelle yleisen synninpäästön anteeksiantoja. Uskontunnustukset ovat kirkossa luettavia tunnustuksia yksinkertaisempia, vähemmän opillista painolastia sisältäviä Jumalan suuruuden ylistyksiä. Niitä ei ole tarkoitettu syrjäyttämään perinteisiä uskontunnustuksia, vaan täydentämään niitä hetkirukouksissa, joiden kaavaan kuuluvat myös uskon ja synnin tunnustaminen, raamatunluku ja hengelliset laulut. Hetkirukoukset ovat esilukijan ja seurakunnan välistä vuoropuhelua, mihin seurakunnan lausuma osuus on ilmaistu tummennettuna. Rukoushetkiin on merkitty symbolikuvat, jotka erittelevät aamurukouksia, iltarukouksia, kelttiläisiä rukouksia, oikeudenmukaisuuden ja rauhan, parantumisen, kutsumuksen, luomakunnan ja hiljaisuuden rukouksia. Omat symbolikuvansa ovat myös messulle ja iltamessulle. Näin lukija tietää, minkä luonteiseen tilanteeseen kyseinen rukous on tarkoitettu. Rukouskoosteita edeltää aina opetuspuhe, jolla avarretaan lukijan ymmärrystä hartaudenharjoituksen sisältöön.

Lopuksi esimerkki uskontunnustuksesta, joka on samalla rukousta: Me uskomme Jeesukseen, joka syntyi epämääräisissä oloissa miehitetyssä maassa; joka oli ihminen, altis nälälle, janolle, sorrolle ja surulle… Elämässään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan Hän näytti maailman pelastavan rakkauden voiman. Uskontunnustuksen sanamuodon muuttaminen on tietysti arka asia, mutta perinteisen sanamuodon dogmaattisuutta arastaneille helpottava vaihtoehto eikä millään tavalla ristiriidassa pyhän kirjan sanomaan nähden.

Etusivu    Kirja-arvioinnit