Sotilaspapin työ entistä haasteellisempaa

Juha Poteri: Suomen sotilaspapisto 100 vuotta. Itsenäisen Suomen puolustusvoimien kirkollinen työ vuosina 1918-2018. Puolustusvoimat 2018. 330 s.

Puolustusvoimat viettää kuluvana vuonna 100-vuotisjuhlaansa. Suomen sotilaspapistolla on yhtä pitkä historia. Sotilassielunhoidon rakenne ja sisältö luotiin Valkoiseen armeijaan keväällä 1918. Päämajassa perustettiin osasto armeijan sielunhoitoa varten. Armeijan juuret ovat toki syvemmällä, Ruotsin vallan aikaisessa sotilaspapistossa , autonomian ajassa ja jääkärien kautta saksalaisessa sotilassielunhoidossa. Sotilaspapisto on maailmanlaaja ja ekumeeninen ilmiö.

Sotilaspapit ovat kiinteä osa Puolustusvoimia. Sotilaspapit huolehtivat osaltaan sotilaiden toimintakyvystä. Keskustelut, sielunhoito, hartaudet, jumalanpalvelukset sekä ehtoollisen vietto auttavat jaksamaan sodan ja rauhan oloissa. Puolustyusvoimien kirkollinen työ perustuu uskonnonvapauteen ja jokaisen oikeuteen saada uskonnon tuomaa tukea.

Kirja etenee aikajärjestyksessä alkaen kahden sotarovastin johtamasta ajasta ja jatkuen seitsemän kenttäpiispan palvelusvuosiin. Kuvia on runsaasti, minkä on mahdollistanut runsas SA-kuvien avautuminen yleiseen käyttöön. Tietolaatikot valottavat erityisaiheita. Kirjoittaja on tutkimusta tehdessään käynyt läpi armeijan arkistot sekä aihetta koskevaa kirjallisuutta runsaan 40 teoksen verran. Hän on liittänyt tutkimukseensa toimessa olevien sotilaspappien kertomuksia työstään ja haastatellut useita sodan ajan pappeja sekä yhä virassa olevia kenttäpiispoja ja kenttärovasteja sekä yhtä piispaa.

Sotilaspapiston toiminta kehittyi voimakkaasti sodan aikana käytännön tarpeista lähtien. Sodan aikana päädyttiin myös kenttäpiispan viran perustamiseen. Asia ei edennyt läpihuutojuttuna eikä kenttäpiispan virkaa ole myöhemminkään puraisematta nielaistu, mutta kenttäpiispat ovat itse toiminnallaan ansainneet työnsä arvostuksen. Aina ei ole ollut helppoa löytää pätevää ja sopivaa viranhaltijaa, mutta vähäisinkin on omalla työllään ansainnut kunnioituksen.  Vaikea nostaa esille ketään toista etevämpää ja ansiokkaampaa, sillä jokainen on toiminut oman aikansa olosuhteissa ja niillä edellytyksillä, mitä ajankohta on mahdollistanut. Silmääni pisti kuitenkin selvästi kenttäpiispa Jorma Laulajan merkittävä toiminta. Kirkollinen työ ja sotilaspapisto olivat kärsineet ennen Laulajan virkakautta yhtenäisen ohjesäännön puutteesta. Kun aikaisemmin kenttäpiispat olivat puolustaneet sotilaspapiston tarvetta pelkästään sillä, että kirkon pitää palvella jäseniään siellä, missä niitä on, sekä sillä, että muissakin maissa on sotilaspappeja tai että sotilaspappeja on ollut satoja vuosia, oli Laulajan ensisijainen lähestymistapa sotilaspapiston olemassaoloon uudenlainen. Laulaja perusteli sotilaspapiston tarpeellisuutta ja olemassaolon oikeutta aloittaen teologisista perusteista ja ennen kaikkea kirkon alkulähteiltä, Raamatusta.

Vakinaisessa virassa olevien sotilaspappien lisäksi kirkollisiin tehtäviin on valmennettu teologian ylioppilaita. Sen jälkeen kun olin jo alokasaikana ilmaissut haluni iltahartauksien pitoon, sain kenttärovasti Allan Hatsalalta lähetteen varusmiespappikurssille, joka toteutui vuoden 1964 keväällä upseerikoulun jälkeen. Sivun 204 kuva sotilaspappikurssista tarkoittanee varusmiespappikurssia juuri samana vuonna, jolloin osallistuin kurssiin. Opettajat ovat samat kuin minulla, mutta naamat erilaisia. Onkohan tässä kuva edellisen vuoden kurssista? Meitä oli kolme teologian opiskelijaa ja opiskelijaksi aikovaa, jotka sitten toimimme kenttärovastin apulaisina Kouvolan varuskunnassa. Myöhemmin olen kertausharjoituksissa toiminut sotilaspapin tehtävissä, mikä on myös ensimmäisenä soveltuvuusvaihtoehtona kirjattuna sotilaspassiini. Ensin minut koulutettiin Kaatuneiden evakuoimiskeskuksen (KEK) papiksi, sitten vielä pataljoonan papiksi, tosin peruskoulutukseeni nähden vieraassa aselajissa, tykistössä.

Varusmiesaikani vuosikymmen osoittautui murrosajaksi kirkon työn kannalta. Kirkollista toimintaa alettiin arvostella ja vaatia uskonnon siirtämistä yhteiskunnan marginaaliin. Uskonnonvapautta tulkittiin negatiivisesta aspektista niin, että uskonto ei saanut esiintyä sekulaarissa yhteisössä. Omana palvelusaikanani pidettiin vielä kirkollisia oppitunteja, iltahartauksia ja jumalanpalveluksia koko varusmiessukupolvelle. Vuosikymmenten kuluessa iltahartaudet ja muu kirkollinen toiminta on vähentynyt. Papin työ on muuttunut haasteellisemmaksi. Papin on pystyttävä  vakuuttamaan tarpeellisuutensa omalla toiminnallaan. On toimittava viisaasti ja määrätietoisesti. Hengellisen työn merkitys on osoitettava armeijalle hyödylliseksi. Myös kirkon sisältä lähti aloite, jossa vaadittiin sotilaspapiston poistamista. Aloite ei edennyt kirkolliskokouksessa edes valiokuntavaiheeseen.

Juha Poterin työ on niin perusteellista, ettei yhtäkään kiveä ole jätetty kääntämättä, jotta kaikki toiminta yksityiskohtineen tulisi julki. Jos jotain toivomisen varaa jäisi, niin puutteena voisi mainita nimi- ja tai asiahakemiston puute.

Etusivu    Kirja-arvioinnit