Raamattua päähän, ei Raamatulla päähän

Raamattu alusta loppuun. Toimittanut Eero Junkkaala. Karas-Sana 2017. 272 s.

 Kuudesta loppukilpailuun kelpuutetusta teoksesta psykiatri Jari Sinkkonen valitsi vuoden 2017 kristilliseksi kirjaksi tämän Eero Junkkaalan toimittaman teoksen. Toimittaja itse mainostaa esipuheessaan  kirja suoranaisesti Raamatun johdanto-opiksi. Minä määrittelisin kirjan osittain johdanto-opiksi, osittain raamatulliseksi teologiaksi ja osittain hartauskirjaksi. ”Pyrkimyksenä on olla uskollinen Raamatun omalle tekstille ja jakaa taustatietoja sen verran kuin se kirjoittajan näkökulmasta tuntuu tarpeelliselta.” Kirjoittajissa on niin pappeja kuin piispoja. Joku kirjoittaa yhdestä Raamatunkirjasta joku toinen useammasta kirjasta, jotka kuitenkin liittyvät enemmän tai vähemmän samaan kokonaisuuteen. Kaikki kirjoittajat ovat arvostettuja ja kokeneita Raamatun opettajia. Huono mennä asettamaan artikkeleita paremmuusjärjestykseen, mutta jos haluaisi nostaa esille muutaman parhaiten mieleen jäädyn selityksen, niin ensimmäisenä pitäisin piispa Matti Revon esitystä Johanneksen evankeliumista. Siinä kuvataan koko evankeliumin erityisluonne hyvin selkeästi, jopa ehkä niin oppineesti, että muutama lukija tyytyisi varmaan vähempäänkin. Seurakuntapappi Jouni Turtiaisen esitys Danielin kirjasta tuo oikeasti esille myös johdanto-opillisia tietoja, myös asioita, jotka konservatiivisissa piireissä saattavat kuulua sensitiivisiin aiheisiin, joita käsitellessä keskustelu sukeutuu pian väittelyksi ellei suoranaisesti kiivailuksi. Kiivailematta kommentoin Jounin arvostelua Kirkkoraamatun käännöksestä Dan. 7:13. Nykyinen Kirkkoraamattumme edustaa ”dynaamista” käännöstapaa, joka poikkeaa sanavastine-käännöstavasta.  Alaviite antaa juuri sopivan lisäselvityksen.

 Kansan Raamattuseuran kouluttaja Riitta Keskimäki kuvaa Psalmeja ja Viisauskirjallisuutta aika hauskasti ja mielenkiintoisesti välttäen kuitenkin ylilyöntejä. Vitsit voivat helposti kääntyä kertojaansa vastaan. Superopettajaksi luonnehtisin professori Lauri Thurénia, joka on jo ehtinyt ansioitua Uuden testamentin populaarina esittelijänä. Paikoin hulvattomaksikin äityvä kielenkäyttö palvelee Paavalin kirjeiden teologian kuvausta, joka sopii osuvasti nykyaikaan.

Tähän aihepiiriin liittyen on kuitenkin kirjoitettu muitakin Raamatun ”johdanto-opillisia” hartauselämään sopivia teoksia, joista päällimmäisenä mieleeni nousee Martti Haavion Opettaja kertoo … -teokset: Opettaja kertoo Vanhasta testamentista, Vapahtajasta ja apostoleista (1949-62). Kirjat ovat kyllä jo vanhoja, mutta ehkä tätä arvosteltavaa teosta seikkaperäisempiä. Ne edustavat ymmärtääkseni aika tavalla samanlaista Raamatullista teologiaa, joissa on vahvan ja havainnollisen opetuksen lisäksi hartaudellista ainesta. Uuden testamentin opetukseen ovat erinomaista aineistoa Lauri Thurénin kirjoittamat Karas-Sanan Raamatun käyttöohje -nimellä julkaisemat kirjat. Vanhaa testamenttia korkeatasoisesti selittävä - tosin vanhahko - teos on piispa Aarre Lauhan kirjoittama Pyhä Kirja puhuu, joka käsittelee vain kirkkovuoden tekstejä. Luterilaisen uskonymmärryksen puitteissa Vanhaan testamenttiin sopii erinomaisesti valikoiva tekstien käyttö, koska olennaista VT:ssa on Lutherin mukaan "se, mikä ajaa Kristusta". Kalvinistisessa kirkossa koko Raamattu on tasapaksua Jumalan sanaa, joten sitä luetaan mielellään kursorisesti alusta loppuun. Siinä voi käydä niin, että metsä häviää puilta. Yksityiskohtien runsaus estää näkemästä oleellista.

Minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen Alice Parmeleen Raamatun opas (A Guidebook to the Bible – teosta ei tiettävästi ole käännetty suomeksi), joka on ilmestynyt jo vuonna 1951. Vanhahan sekin jo on ja perustuu ehkä hieman vanhentuneeseen lähdeteoriaan. Lähdeteoriat ovat herättäneet suurta kohua muun muassa sen takia, että niiden myötä on jouduttu hylkäämään perinteiset käsitykset Raamatun kirjoittajista. Mielestäni hyvä hypoteesi voi joskus auttaa ymmärtämään Raamattua paremmin, vaikkei hypoteesia olekaan pystytty vedenpitävästi todistamaan oikeaksi. Omalla tavallaan Raamatun ymmärtämistä vaikeuttaa se eräänlainen ”kiveen hakattu” lopputulos, jota nykyinen Raamattumme edustaa. Heprealaisen Raamatun sanamuodon ja kirjojen ryhmittelyn sijasta on noudatettu lähinnä Raamatun kreikankielisen käännöksen, Septuagintan järjestystä. Toisaalta muutamat varhaiskristillisessä kirkossa suurta arvostusta nauttineet kirjat on jätetty Raamatun kaanonin ulkopuolelle. Kun Eero Junkkaala Ilmestyskirjan selityksessään sanoo, että Ilmestyskirjan kirjoittajan kielto olla lisäämättä tähän kirjaan mitään ja olla poistamatta siitä mitään, on katsottava koko Raamattua koskevaksi ohjeeksi, niin varhaiskirkko ei kyllä näissä rajoissa oikein pysynyt. Mitä muuten tulee Eeron kirjoittamaan selitykseen, niin ehkä Ilmestyskirjaa koskien tekisi mieli korostaa kirjan taustana, ei kristittyjen vainoa, vaan mukautumista maailmaan. Patmoksen Johannes ei näe uhkana kirkon ulkopuolelta tulevaa uhkaa, vaan sisäpuolelta: maailmaan mukautuminen ja kirkon sisältä nousevien harhaopettajien vaikutus.

Palatakseni kuitenkin lähdeteoriaan Parmelee esittelee Vanhaa testamenttia kirjoittamis- ja julkaisujärjestyksessä, kun siis nykyinen Raamattumme edustaa lopullisten toimittajien tuottamaa versiota, mitä helposti erehdytään luulemaan kronologiseksi järjestykseksi. Mikä Raamatussa on siis vanhinta? Ensiksi on autenttisia katkelmia, kuten Mirjamin virsi, riemulaulu Kaislameren onnekkaasta ylityksestä, joka sinetöi vapautuksen Egyptin orjuudesta 2 Moos. 15:21. Varhaisia lähteitä edustaa Oikeamielisten kirja, joka mainitaan Joos. 10:13. Noin 1000 eKr. esiintyi ensimmäinen historiankirjoittaja, joka oli silminnäkijä kuningas Daavidin hovin tuntumassa. Hänen lähteinään oli kertomuksia, jotka kertoivat samasta tapahtumasta erilaiset versiot. Esimerkiksi yhden kertomuksen mukaan Daavid surmaa Goljatin (1 Sam. 17). Toisen kertomuksen mukaan surmaaja on Elhanan (2 Sam. 2:19). Merkittävä välietappi Vanhan testamentin kirjoituskokoelman muotoutumisessa oli 5. Mooseksenkirjan löytyminen temppelistä sen korjaustöiden yhteydessä vuonna 621 (2. Kun 22). Tooran muotoutuminen alkoi tästä löydöstä, jota seurasi kuninkaan toimittama reformaatio. Temppeliin perustettiin laaja kirjasto, johon oli koottu edustava kokoelma aiemmin ilmestyneitä pyhiä kirjoituksia. Niihin kuului varmasti em. Oikeamielisten kirja yhtä lailla kuin Herran sotien kirja (4 Moos. 21:14). Siellä oli myös Kuningaskunnan perustamista kuvaava autenttinen historiateos ja myös niitä lähteitä, joista myöhempi tutkimus on käyttänyt nimiä Jahvisti ja Elohisti viitaten Jumalasta käytetyn nimen muotoon. Pappiskirjurit laativat uutta historiateosta, johon sisältyivät Temppelin Aikakirjat, Salomon historia (1 Kun. 11:41), Israelin ja Juudan Kuninkaiden historia (2 Kun 13:12). Oli myös olemassa profeettojen Eliaan ja Elisan henkilöhistoriat. Näistä lähteistä koottiin ns. Deutoronomistinen historiateos. Se ei kuitenkaan ole historiateos siinä merkityksessä kuin historia ymmärretään nykyään menneiden tapahtumien objektiiviseksi kuvaukseksi. Historiankirjoituksessa harjoitettiin 5. Mooseksenkirjan ihanteiden mukaista tarkoitushakuista historiantulkintaa. Temppelin kirjakokoelma eittämättä tuhoutui Jerusalemin valloituksessa vuonna 587 eKr. Eksiilin jälkeen toimitettiin tooran versio, jossa 5. Mooseksenkirjan edelle asetettiin varhaisempi historia, jonka lähteinä käytettiin useita aiemmin ilmestyneitä ja aivan viimeisenä toimitettu ns. Pappiskirja. Myönnän kyllä, että tällaiseen oikeasti johdanto-opilliseen reposteluun hartaudellinen puoli voisi olla vaikea sijoittaa.

Raamatun kohdalla meillä on aina tämä sama ongelma kuin etiopialaisella hoviherralla: Kuka auttaisi meitä ymmärtämään Raamattua? (Ap.t. 8:30-31)

Etusivu    Kirja-arvioinnit