Seksuaalieettinen holhous ja jumalakuva

Teemu Ratinen: Synnistä Jumalan lahjaksi. Muuttuva seksuaalisuus ja usko. Kirjapaja 2015.

Tuore teologian tohtori Teemu Ratinen on avannut väitöskirjansa sisällön tavallisen Taavin ymmärrettäväksi. Aihe on se, mitä täynnä media näyttää jo valmiiksi olevan. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys ihmisten alimpien viettien hyväksikäyttöön perustuvasta kiihotuksesta, vaan vakavasta sen miettimisestä, miten käsitys seksuaalisuudesta on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. Kun kerran on kysymys teologisesta tutkimuksesta, on tärkeänä teemana tietysti se, miten kirkko on ymmärtänyt seksuaalisuuden. Tutkimuksessa on käytetty suomalaisten naisten ja miesten omaa seksuaalisuuttaan valottavia anonyymejä kirjoituksia, joita on yli neljältä sadalta henkilöltä. Heistä suurin osa naisia. Naiset ovat herkempiä tarttumaan kynään ja varmaan avoimempia kertomaan kokemuksistaan, tässä tapauksessa kokemastaan seksuaalielämään liittyvästä häpeästä ja syyllisyydestä.

Tutkimus ryhmittelee suomalaisten seksuaalikäsitykset kolmeen ajanjaksoon Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan käyttämän jaotuksen mukaan. Vuosina 1917-1936 syntyneitä suomalaisia kutsutaan seksuaalisen pidättyvyyden polveksi, vuosina 1937-1956 syntyneitä seksuaalivallankumouksen polveksi ja vuosina 1957-1980 syntyneitä tasa-arvoistuvaksi polveksi. Yksityisen ihmisen kokemus oman seksuaalisuutensa hyväksyttävyydestä syntyy aina suhteessa niihin ihanteisiin ja normeihin, jotka kulttuurissa ja yhteiskunnassa vallitsevat. Kristillisellä kirkolla on perinteisesti ollut vahva osa seksuaalisuutta koskevien ihanteiden määrittelyssä. Kristillisen opetuksen myötä essentialistisesta ajatusmallista tuli keskeinen länsimaisen kulttuurin syvärakenne. Sen mukaan seksuaalisuuden ilmenemismuodoille on löydettävissä jokin kulttuurista riippumaton – esimerkiksi biologiaan perustuva – olemus eli latinaksi essentia.

Konstruktivistinen näkemys korosta puolestaan seksuaalisuuden sosiaalista perusluonnetta. Seksuaalisuus eri ilmenemismuodoissaan on riippuvainen ympäröivästä kulttuurista. Sen vuoksi seksuaalisuuden käsite muuttuu riippuen sitä, missä ja milloin ihminen elää. 1990-luvulla syntynyt queer –teoria alleviivaa sitä, että jokaisen ihmisen kokemus omasta seksuaalisuudestaan on sidoksissa ympäröivän kulttuurin käsityksiin ja arvostuksiin.  Queer-teorian näkökulmasta normaalin ja epänormaalin seksuaalisuuden välinen raja on veteen piirretty viiva.

1900-luvun alussa seksuaalisuus oli hyvin tarkkaan vartioitu elämän alue, jossa kirkko käytti valtaa julkiripin ja häpeärangaistusten avulla. Vallalla oli siveellisen puhtauden ihanne, jota yritettiin kontrolloida kristillisellä kilvoittelulla. Seksuaalisuudesta puhuminen oli tabu, häveliäisyydellä vaiettu puheenaihe. Huoran stigma toimi voimakkaana naisen seksuaalisuutta ohjaavana kontrollimuotona, joka ohjaa kohti norminmukaista seksuaalisuutta. Avioliitto oli pyhä elämänmuoto, sen ulkopuolinen ja sitä edeltävä seksi tuomittavaa. Tämän mukaisesti ihmisten käsitys Jumalasta oli, että hän oli ankarasti siveyttä vaativa hallitsijahahmoinen jumala. Tässä kirjoittaja käyttää apunaan Matti Hyrckin psykoanalyyttisia tutkimuksia, joissa kategorisoidaan erilaisia jumalakuvia.

Sodan aikaisen, toisen sukupolven käsitykselle seksuaalisuudesta oli luonteenomaista, ettei se ole nimenomaan varottava viettivoima, vaan ihmisen persoonallisuuden ja identiteetin keskeinen osatekijä. Se, mikä vanhemmalle sukupolvelle oli pyhä ja muuttumaton elämänjärjestys, on toisen ikäluokan kasvateille ahdistusta tuottava ja naista alistava elämänmuoto. Toisessa sukupolvessa on seksuaalista kapinaa vanhemman sukupolven luutuneita käsityksiä kohtaan. Nuoriso haluaa itsenäistyä, kasvaa ja löytää oman identiteettinsä. Psykotieteistä tutut ajatusmallit ovat antaneet pontta hahmottaa elämää uudella tavalla. Institutionalisoitunut avioliitto on saanut kilpailijakseen emotionaalisen parisuhteen, jota on hoidettava ja vaalittava. Kirkon perheneuvontatyö on alkanut korostaa avioliittoa vuorovaikutussuhteena. Tämä ajatusmalli tulee esille myös piispojen seksuaalieettisessä kannanotossa Kasvamaan yhdessä (1984). Toisen ikäluokan kokemuksessa nuhteettomuutta ja moraalista suoraselkäisyyttä vaativa tuomarihahmoinen Jumala on muuttunut Parantajaksi. Parantajahahmoinen Jumala auttaa ihmistä löytämään elämäänsä tyydytystä, onnea ja iloa tästä maailmasta. Perheneuvonnan lisäksi psykoanalyyttinen ajattelutapa on vaikuttanut kirkon sielunhoitotyössä. Julistavasta ja opettavasta sielunhoitotyöstä on siirrytty kohti ymmärtävää ja ihmisen elämäntilanteen huomioon ottavaa sielunhoitoa. Syntinä ymmärretty seksuaalisuus on väistämättä ajautunut ristiriitaan kasvua ja yksilöllisyyttä korostavan psykodynaamisen käsityksen kanssa. Kirkon herätysliikkeissä tämä muutos on nähty vaarallisena psykologisoitumiskehityksenä.

Kolmannen ja nuorimman sukupolven kokemuksia hallitsee biologis-nautintokeskeinen seksuaalisuuskäsitys. Seksuaalisuus yksilöllistyy. Katse kääntyy oman nautinnon toteutumisen ehtoihin. Seksuaalisuudesta tulle yksilön minuutta ja sen kelpaavuutta määrittävä piirre. Piispojen kannanotto Kasvamaan yhdessä nousi vastustamaan biologis-nautinnollista seksuaalikäsitystyä. Perinteisten normien menetettyä otteensa myös ihmisen jumalakuva on muuttunut. Sen sijaan että Jumala nähdään pysyvien normien asettajana tai moraalisten ihanteiden vaatijana, nyt kysytään mikä on Jumalan tahto juuri ihmisen oman rakkauselämän suhteen. Jumala näyttäytyy usein vetäytyneenä ja arvaamattomana voimana. Matti Hyrck kutsuu etäistä jumalakuvaa Vetäytyjäksi. Kaukainen Jumala on ihmisen itsenäisyyden ja refleksiivisen itsesuhteen hinta. Konservatiivisten kirkollisten tahojen suosima Tosi rakkaus odottaa –linjaus on tuulahdus taakse jääneestä maailmasta. Nykyajan nuorelle tärkeimmäksi tekijäksi osoittautuu parisuhteen sisältö: rakkaus ja emotionaalinen tyytyväisyys.

Teoksensa lopussa Ratinen kirjoittaa homoseksuaalisuudesta. Ihmisten käsitys omasta seksuaalisuudestaan ei ole aina ihan varma ja selkeä. Normatiivinen heteroseksuaalisuuden paine ajaa ihmisiä heteroiksi ja vasta yrittämisen ja erehtymisen jälkeen moni päätyy huomaamaan, ettei hänen seksuaalinen identiteettinsä vastaakaan sitä, mitä hän on lähtenyt toteuttamaan. Ongelmia tulee siitä, että homot eivät uskalla astua ulos ”kaapista” ja tunnustaa häpeämättä sitä seksuaalista identiteettiä, jonka he kokevat omakseen. Kaikkien identiteetin etsintä ei välttämättä kulje kaapin kautta, mutta heteronormin rikkovan seksuaali-identiteetin omaksuminen on aina vaikeaa. Kyse on jatkuvasta taistelusta häpeää ja hyljätyksi tulemista vastaan. Ennen viimeistä piispojen kannanottoa Rakkauden lahja (2008) julkaisivat Helsingin hiippakunnan nuoret papit oman pamflettinsa Haukattu hedelmä (1994). Sen mukaan ”kirkon tehtävä ei ole sanella, mikä seksuaalietiikassa on oikein ja väärin.” Nuorten pappien mielestä lähimmäisenrakkaus toimii ainoana intiimisuhteen moraalisena mittarina. Parantajahahmoinen Jumala on monelle heteronormia rikkovalle ihmiselle aidointa uskonnollisuutta, joka tarjoaa tilan tulla omaksi itsekseen ilman pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Tutkijan loppupäätelmänä on, että kirkon olisi luovuttava etsimästä selitysvoimaista teoriaa homoseksuaalisuudelle ja kysyttävä, millainen merkitys seksuaalisuudella on kirkon käytänteille silloin, kun se on luonteeltaan jatkuvasti muuttuva sosiaalinen ilmiö. Silloin ei enää etsitä seksuaalisuuden perimmäistä olemusta vaan sitä millaiset ihmiselämän muodot kirkko haluaa havaita ja ottaa yhteyteensä. Kuinka sanoma armollisesta Jumalasta välittyy ihmiselle, jonka minuus samalla kertaa tuomitaan olemukseltaan kelpaamattomaksi? Voisiko kirkko helpottaa normaaliuden painetta ja antaa elintilaa jokaisessa meissä olevalle epänormaaliudelle? Viimeiseksi toteamus eikä kysymys: oikeaan ja hyvään seksuaaliseen suhteeseen sisältyvät vastuullisen ja vastavuoroisen rakastamisen ihanteet.

Etusivu    Kirja-arvioinnit