Paavillinen katekismus - 50 vuotta

 

Joseph Ratzinger - Benedictus XVI: Johdatus kristinuskoon. Luentoja apostolisesta uskontunnustuksesta. Katolinen tiedotuskeskus 2018. 355 s.

 

Paavi Benedictuksen (paavina 2005-2013) kirjoja on viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistu suomeksi. Kolme näistä kirjoista koskee Jeesuksen elämää. Nyt 91 vuotta täyttänyt paavi ei taida enää kirjoita kirjoja. Katolinen tiedotuskeskus on päätynyt julkaisemaan paavin jo kauan ennen toimikauttaan vuonna 1968 julkaiseman kirjan suomeksi. Ilmeisesti Katolinen tiedotuskeskus katsoo kirjalla olevan vielä suuri painoarvo. Samaa ajatusta esittää kirjan kirjoittaja vuonna 2000 kirjansa uusintapainoksen esipuheessa.

Kirja on kooste Tübingenin yliopistossa vuonna 1967 pidetyistä luennoista, jotka käsittelivät kristinuskon perusteita Apostolisen uskontunnustuksen pohjalta. Tämä ei ole mitään pikkusievää uskontunnustuksen kohtien avaamista puhumattakaan hartauspuheesta. Nyt keskustellaan tieteellisellä kielellä tieteen rajat ylittävästä maailmanselityksestä. Antaako luonnontiede riittävät vastaukset ihmistä askarruttaviin kysymyksiin maailmankaikkeudesta ja ihmisen asemasta ja merkityksestä siinä? Vai pitäisikö vastausta etsiä filosofiasta tai materialismista? Ratzinger uskaltaa kohdata kaikki ne järjestelmät, jotka haastavat uskonnon aseman perustavana maailman selityksen muotona. Maailmanselityksinä kaikki filosofiat ja ideologiat ja tieteelliset maailmankatsomukset ovat uskomuksia, näin Ratzinger väittää. Uskontokin on toki uskomusjärjestelmä, mutta sellaisena hyvin perusteltavissa. Teknis-luonnontieteellinen ajattelu ei tuo ymmärrystä maailmasta ja olevasta. Ymmärrys kasvaa vain uskosta käsin. Siksi teologia rationaalisesti ymmärtävänä puheena Jumalasta on kristinuskon perustavanlaatuinen tehtävä.

 

Apostolinen uskontunnustus on varhaiskirkolliselta ajalta peräisin oleva uskon kohteen kuvaus, joka selvittää perusteellisesti kristillisen uskon ydinkohdat. Tämä 100-200 luvulla syntynyt uskontunnustus, joka perustuu Rooman seurakunnassa käytettyyn kastetunnustukseen, on vähemmän dogmaattinen kuin 300-luvun lopulla syntynyt Nikean tunnustus. Kastetunnustuksen pohjana on Matteuksen evankeliumin lopussa oleva kastekäsky, joka kehottaa kastamaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kristillinen kolminaisuusoppi löytyy siis jo Matteuksen evankeliumista, vaikkei sen nimistä oppia oltu vielä määritelty. Ensimmäinen uskonkohta ilmaisee uskon Jumalaan. Kysymys on uskosta yhteen Jumalaan, joka on ainoa todellinen ja elävä Jumala, kun taas muut jumaluudet ovat epäjumalia.  Ensimmäisen uskonkohdan perustana on itse asiassa juutalainen uskontunnustus Shema (5. Moos. 6:4). Polyteismin kolme perusmuotoa ovat leivän palvonta, eroksen jumalointi ja vallan jumalallistaminen. Epäjumalat orjuuttavat ihmistä, vaikkeivät ne edusta mitään tuonpuoleista valtavoimaa, vaan ihmisen luomia tarpeita, joilla ihminen ehkä tiedostamattaan orjuuttaa itsensä. Toinen vanhatestamentillisen Jumala-uskon perustava kertomus on Mooseksen autiomaassa kohtaava palava pensas. Jumala ilmoittaa nimensä: ”Minä olen se, joka minä olen” (2. Moos. 3:13-15). Aiemmin Jumalasta käytettiin nimeä El tai monikollista Elohim –muotoa, mutta Mooseksen kokeman ilmestyksen jälkeen nimeä Jahve, jonka ymmärrettiin tulevan olemista tarkoittavasta haja- verbistä. Kirkkoisät löysivät kreikkalaisesta filosofiasta juutalais-kristillisen jumalauskon piirteitä, koska filosofia piti sopivimpana ilmauksena jumalallisesta universaalia olevan ideaa. Todennäköisesti Jumalan ilmoitus Moosekselle nimestään tarkoitti, ettei hänelle ole tarpeen antaa nimeä. Jumalan nimi ei niinkään ilmaise hänen sisäistä olemustaan, vaan hän paljastaa sen, että hän tulee heille kutsuttavaksi. Jumala asettuu vuorovaikutukseen ihmisen kanssa. Septuagintassa otetaan tavaksi käyttää Jahve-Jumalasta nimeä Herra. Kristillinen Jumala-usko huipentuu sekä kreikkalaisessa että juutalaisessa ajatusmaailmassa tuttuun käsitteeseen logos, joka kreikkalaisille tarkoittaa ”merkitystä”. Johannekselle logos on Sana. Sana on on olennaisesti ”jostakin toisesta” ja ”jotakin toista varten”.

Toinen uskonkohta erottaa kristinuskon muista monoteistisistä uskonnoista. Usko siihen, että Jumala tuli ihmiseksi Palestiinassa noin vuonna 30 teloitetussa Jeesuksessa, kuulostaa julkealta. Kristillisen uskon mukaan Jeesus on se Messias (kreikaksi Kristus), jota juutalaisuudessa odotettiin lopun aikoina kansansa pelastavaksi hahmoksi. Jeesuksesta käytetään kaksiosaista nimeä Jeesus Kristus, jossa ensimmäinen osa tarkoittaa historiallista henkilöä ja jälkimmäinen kristillisen julistuksen luomaa pelastaja-hahmoa. Teologisessa keskustelussa on välillä korostettu Jeesuksen merkitystä historiallisena henkilönä, välillä taas saarnattuna Kristuksena. Jälkimmäistä painotusta edustava Rudolf Bultmann ei pitänyt tärkeänä Jeesuksen ylösnousemuksen historiallista todenperäisyyttä. Katoliselle uskolle on joka tapauksessa luovuttamatonta, että Jeesus on sekä todellinen historiallinen henkilö että samalla uskon kohteena saarnattu Kristus, joka on samaa olemusta kuin Jumala. Katolisen kristologian ytimeen kuuluu ajatus uskon ja rakkauden yhteydestä: usko, joka ei ole rakkautta, ei ole mitään todellista kristillistä uskoa. Tässä kohtaa Ratzinger vetää rajaa myös Lutherin suuntaan, jota hän syyttää rakkauden sekularisoimisesta, mikä johtuu Lutherin vanhurskauttamiskäsityksestä yksinomaan uskon kautta. 50 vuotta sitten kirjoitetussa teoksessa ei huomioida luterilaisten ja katolilaisten käymiä uskontokeskusteluja, joissa vanhurskauttamisopista on päästy yksimielisyyteen vuonna 1999.

Toinen kohta, missä Ratzinger vetää rajaa luterilaisuuden suuntaan, on inkarnaatioteologia ja ristin teologia. Kristinuskon historiassa on ilmennyt kaksi eri lähestymistapaa Jeesuksen tarkasteluun: inkarnaatioteologia, joka syntyi kreikkalaisesta ajattelusta ja tuli hallitsevaksi idän ja lännen katolisessa traditiossa, ja ristin teologia, joka perustui Paavaliin ja kristinuskon varhaisimpiin muotoihin ja teki läpimurron reformaattorien ajattelussa. Edellinen puhuu ”olemisesta” ja keskittyy tosiasiaan, että tässä ihminen on Jumala ja että siten samalla Jumala on ihminen. Kaikki seuranneet yksityistapahtumat kalpenevat tämän ihmisen ja Jumalan ihmiseksi tulemisen edessä. Ristin teologia ei halua liittyä tuollaiseen ontologiaan; sen sijaan se puhuu tapahtumasta. Se seuraa varhaista todistusta, joka ei tutkinut olevaa, vaan Jumalan toimintaa ristissä ja ylösnousemuksessa, joka voitti kuoleman ja osoitti Jeesuksen Herraksi. Inkarnaatioteologia pyrkii staattiseen ja optimistiseen näkemykseen. Ristin teologia johtaa dynaamis-aktuaaliseen, maailmakriittiseen kristinuskon käsitykseen. Kirjoittaja päätyy kuitenkin uskomaan, että näille polaarisille näkemyksille on löydettävissä synteesi.

Esitellessään lunastusoppia Ratzinger antaa ymmärtää, että Anselm Canterburylaisen kehittämä sovitusoppi, jota hän pitää julmana mekanismina ja siten mahdottomana hyväksyä. Kun on kysymys lännen katolisuuden keskeisestä opista, joka tunnetaan nimenomaan latinalaisena sovitusoppina, Ratzingerin arvio on huomiota herättävä. Hän päätyy ymmärtämään asian niin, että risti ei ole loukatun oikeuden hyvittämistä, vaan se on ilmausta radikaalista rakkaudesta, joka antaa itsensä kokonaan.

Toisen uskonkohdan Jeesuksen elämää ja kuolemaa kuvaavat lausunnot selvitetään lyhyesti ja ytimekkäästi. Neitseestä syntymistä ei selitetä uskontohistorialla, vaan  Vanhalla testamentilla. Raamatun ulkopuoliset kertomukset eroavat syvästi sanastoltaan ja käsityksiltään Jeesuksen syntymäkertomuksesta. Jeesuksen sikiäminen on uusi luominen, ei siittäminen Jumalan kautta. Uskontunnustuksen vaikeat kohdat selvitetään tavalla, jolla nykyajankin ihminen voi asian ymmärtää. Ajatellaanpa vaikka Kristuksen ylösnousemusta. Kokemus Ylösnousseesta on jotain muuta kuin ihmisen kohtaamista historiassamme. Usko ei noussut opetuslasten sydämistä, vaan tuli ulkoa, voitti heidän epäilyksensä ja antoi heille varmuuden: Herra on todella ylösnoussut.

Kolmas uskonkohta on selvitetty lyhyesti. Tätä artiklaa ei pidä ymmärtää sisäisesti , vaan pelastushistoriallisesti. Uskomisesta Pyhään Henkeen ei käytetä määrättyä artikkelia. Kolmas kohta ei siis viittaa Pyhään Henkeen jumaluuden kolmantena persoonana, vaan Pyhään henkeen Jumalan lahjana historiassa niiden yhteisölle, jotka uskovat Kristukseen. Tämä käsitys ei tietenkään sulje pois koko tunnustuksen jakoa trinitaariseen kaavaan. Usko Pyhään katoliseen kirkkoon ei sisällä ajatusta kirkon moraalisesta erinomaisuudesta. Pyhä viittaa Jumalan lahjaan, joka lahjoittaa pyhyyden ihmisten epäpyhyyden keskellä. Ratzinger korostaa voimakkaasti piispan virkaa. Piispan virka on kirkon ykseyden väline: se palvelee paikalliskirkkojen ykseyden toteutumista. Rooman piispan erityisasemaa hän ei korosta erityisesti, mutta ei myöskään kiistä sitä.

 

Professori Ratzinger toimitti jo opettajana virkaa, jossa hän opetti kaikkien tiedekuntien opiskelijoille saksalaisella perusteellisuudella kristillisen uskon ydinkysymyksiä. Hän vaali myös kirkollista yhtenäisyyttä ja suojasi tarpeen tullen kirkkoa vierailta vaikutteilta. Hänen pätevyyttään paavina ei voi vähätellä. Jos kuka, niin hän hallitsi teologian. Katolinen kirkko on kuitenkin suurten ongelmien keskellä. Liian kauan on siedetty vaikeiden ongelmien lakaisemista maton alle ja peitelty korkeassa virassa olevien kirkonmiesten pedofiliaa. Teologinen viisauskaan ei ole valitettavasti auttanut kirkkoa toimimaan avoimesti ja läpinäkyvästi.

Etusivu    Kirja-arvioinnit