Raamatun tulkinta haastaa kirkon

Wille Riekkinen: Kirjain vai henki. TEOS 2023. 220 s.

Nykyään tuntuu ihan pursuavan teologista kirjallisuutta, jossa popularisoivaan tyyliin yritetään tehdä tunnetuksi tieteellistä teologista tutkimusta. Lähdeviitteitä tässä ei ole eikä edes kirjallisuusluetteloa, eihän tätä ole tarkoitettukaan tieteelliseksi tutkimukseksi. Taustalla on kuitenkin piispallinen huoli siitä, että kirkko menettää uskottavuutensa, jos se linnoittautuu vanhoihin bunkkereihinsa puolustelemaan mennen ajan raamattukäsitystä ja dogmaattista jäykkyyttä. Tämän näkemyksen vastapainona on tietysti perinteistä raamattukäsitystä puoltava kirkollinen ja varsinkin viidennen herätysliikkeen näkemys, jossa puolustetaan Raamatun arvovaltaa eli Raamattua normatiivisena auktoriteettina sekä uskon että elämän suhteen. Savolaista velmuilua hyväksi käyttäen Riekkinen yrittää levittää tutkimuksessa yleisesti hyväksyttyjä periaatteita ja käsityksiä suuren yleisön tietoon. Kirjan tärkein viesti on jo sen otsikossa Kirjain vai henki. Hän siteeraa apostoli Paavalia toteamalla, että ”kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6). Hengen vapaus antaa rohkeutta ajatella asioita uudelta kantilta. Jos kirkko ei seuraa kehitystä, se jää Raamatun kirjaimellisen tulkinnan vangiksi ja näivettyy.

Kun moni suomalainen ilmoittaa uskovansa Jumalaan, mutta ei sillä tavalla kuin kirkko opettaa, niin on syytä kysyä, opetetaanko oikein. Onko vikaa juuri siinä opetuksessa, jossa puolustetaan sellaista raamatuntulkintaa, mitä ei voida eksegeettisellä tutkimuksella vahvistaa? Kirjaimellisen raamatuntulkinnan rinnalle on nykyään noussut metaforinen uskontulkinta, jota on hyvin esitellyt amerikkalainen teologi Marcus J. Borg (1942-2015). Aiemmin ymmärryksen avaajina ovat toimineet muun muassa Paul Tillich (1886-1965), Rudolf Bultmann (1884-1976) ja piispa John Shelby Spong (1931-2021). Borg edustaa ns. preesenttistä eskatologiaa, jossa Jumalan tahdon toteutuminen ja Jeesuksen paluu (paruusia) ymmärretään Jeesuksen läsnäolona, joka vaikuttaa elämänratkaisuihimme jo nyt. Borg siis suhtautuu varauksellisesti meillä yleisesti tunnustettuihin eskatologis-apokalyptisiin odotuksiin paruusiasta. Pelastus on läsnä uskovan elämässä jo nyt. Se näkyy yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksena ja lähimmäisenrakkautena. Jumala ei tee interventioita maailmaan muuttaakseen sitä, se on uskovien tehtävä. Borg ei luovu Raamatusta eikä Jeesuksesta, vaan kirjaimellisesta Raamatun tulkinnasta ja sen mukanaan tuomista apokalyptisistä ylilyönneistä.

Teologi ja filosofi Paul Tillichin oppilaalla John Shelby Spongilla oli ”syvä halu palvella Jumalaa tämän päivän maailmassa ja samalla halu saada käyttää omia aivoja”. Spong oli valmis luopumaan teistisestä, maailman ulkopuolisesta Jumalasta, joka puuttuisi maailman tapahtumiin yliluonnollisesta perspektiivistä käsin. Opettajansa Tillichin tavoin hän kutsuu Jumalaa ”rakkauden ja kaiken olemisen äärettömäksi ja ehtymättömäksi perustaksi”. Sen valovoimaisin edustaja oli Jeesus, jossa tietoisuus Jumalasta, jumalallisesta viisaudesta ja Taivasten valtakunnan tuntomerkeistä tuli kaikkien nähtäväksi. Spong siis luopui teismistä, muttei ei liioin ollut ateisti. Hän päätyi puhumaan Jumalasta persoonattomin käsittein kaiken Olemisen perustana, Elämän lähteenä ja Rakkauden lähteenä. Nämä piirteet tulivat näkyviin Jeesuksen elämäntyössä, jota omana aikanaan kuvattiin sen ajan maailmankuvasta käsin ja kulttuurisidonnaisin teistisin käsittein.

Edellä esitellyt teologiset vaikuttajat tuntuvat liikkuvan systemaattisen teologian alalla. Riekkisen ominta teologiaa on kuitenkin raamatunselitys, jota hän esittelee laajasti. Jeesuksen historiallisuudesta ei ole epäselvyyttä, mutta hänen toimintaansa kuvaavat lähteet ovat pitkälti tulkinnanvaraista aineistoa. Tarsolainen Paavali kyllä kääntyi kristinuskoon hyvin varhain, muutama vuosi Jeesuksen kuoleman jälkeen, mutta hän ryhtyi kirjoittamaan kristillistä teologiaa sisältäviä kirjeitä vasta parin kymmenen vuoden päästä. Paavali ei tunnetusti halunnut tietää Jeesuksesta ”lihan mukaan” (siis ihmisenä) juuri mitään. Hän halusi julistaa ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Jeesusta Kristusta. Jeesuksen elämää ja toimintaa kuvaavat evankeliumit kirjoitettiin vasta n. 70 jKr. (Markus), n. 80 jKr. (Matteus), 85-90 jKr. (Luukas) ja n. 100 jKr (Johannes) Jokainen evankelista kertoo Jeesuksen merkityksestä omalla tavallaan ja omalle lukijapiirilleen. Evankeliumiversiot eivät ole Jeesuksen elämäkertoja, vaan usein metaforista kristillistä julistusta, jonka tehtävänä oli herättää ja ruokkia uskoa Jumalaan ja myöhemmässä vaiheessa uskoa Nasaretin Jeesukseen. Ensimmäiseksi ilmestyi Markuksen evankeliumi, jota Matteus ja Luukas käyttävät lähteenään, minkä lisäksi heillä on käytettävissä yhteinen lähde, Jeesuksen sanojen kokoelma (ns. Logia-lähde). Molemmilla on lisäksi oma aineistonsa, joka voi olla enemmän tai vähemmän heidän itse luomaansa. He eivät tunne toistensa luomia kirjoituksia. Oma lukunsa on Johanneksen evankeliumi, joka ei perustu aiemmin kirjoitettuihin evankeliumeihin, vaan se on itsenäinen luomus, teologinen tulkinta Jeesuksen elämästä ja merkityksestä. Kehityskaari evankeliumien välillä on suuri. Synoptisissa (samankaltaisissa ja toisistaan vaikutteita saaneissa) evankeliumeissa Jeesus on opettaja ja profeetta, joka toimii jumalallisella vallalla ja herättää suurta hämmästystä. Hän on Kristus, Jumalan lähettämä kansansa pelastaja. Matteus ja Luukas lisäävät Jeesuksen ”elämäkertaan” hänen syntymäänsä kuvaavat kertomukset, erityisesti Luukas myös Jeesuksen neitseellisen syntymän ja yhden episodin hänen nuoruudestaan ajalta, jolloin hänen otettiin juutalaisten aikuisten yhteyteen siihen kuuluvassa bar mistva-riitissä. Evankelista Johannekselle Jeesus on ollut olemassa jo ennen aikojen alkua, mutta sitten ihmiseksi syntynyt (inkarnoitunut) Jumala. Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu hellenistisen kulttuurin omaksuneelle väestölle ja se vaati jo melko suurta tulkintaa, kun juutalainen ajatusmaailma ja käsitteistö muokattiin uuteen kulttuuriympäristöön.

Oma lukunsa Jeesuksen elämästä kertovina lähteinä ovat apokryfiset evankeliumit, apokryfiset apostolien teot ja myöhäiset apokalypsit. Ne on kirjoitettu 2.-4. vuosisadoilla, mutta kirkko ei hyväksynyt niitä ohjeelliseen Uuden testamentin kirjakokoelmaan, kun se sai lopullisen muotonsa n. 400 jKr. Johanneksen ilmestys hyväksyttiin pyhään kirjakokoelmaan eli kaanoniin vasta 900-luvulla.

Jeesuksen elämää ja toimintaa Riekkinen esittelee luvuissa nimeltä Jeesuksen julkinen toiminta ja sanoma, Kohtalokas matka Jerusalemiin ja Jeesuksen kuolema ja helluntain ymmärtämisihme. Seuraavassa luvussa käydään läpi Ylösnousseen Jeesuksen ilmestymiskertomuksia, tyhjän haudan merkitystä ja ylösnousemususkon leviämistä kuin myös kysymystä avioerosta ja ihmekertomuksista. Riekkinen panee merkille sen, että varhaisemmille ihmekertomuksille on ominaista vain ”sanalla” parantaminen ilman tarkempaa ihmeen toteutustekniikan kuvailua. Jälkimmäiset ovat myöhemmin kirjoitettuja, hellenistisisistä (pakanallisista) parantamiskertomuksista vaikutteita saaneita kertomusmuotoja.

Aika hauska tarina on luku, joka alkaa kysymyksellä: Oliko Jeesus kristitty? Ja vastaus on: ei, hän oli juutalainen. Historiallinen tosiasia on, että Jeesus ei perustanut mitään uskontoa, vaikkakin opetti kyllä oman uskontonsa perinteestä poikkeavalla tavalla. Kristinusko syntyi vasta Paavalin ja muiden apostolien ja ennen kaikkea kristillisten seurakuntien myötä, joista merkittävin oli epäilemättä Syyrian (nykyään tosin Turkin) Antiokia, jossa ensiksi kristittyjä alettiin kutsua omalla juutalaisuudesta erottavalla nimellä.

Seuraavissa luvuissa selvitetään eskatologiaa eli lopunaikoja koskevia käsityksiä ja paruusiaodotuksia, mistä edetään synoptiseen apokalypsiin ja viimein Ilmestyskirjaan. Ilmestyskirja saa hyvin seikkaperäisen selvityksen. Ilmestyskirjan pedon kohdalla selviää lukijalle sekin, että eräs itäsuomalainen piispakin (!) on epäiltyjen listalla Ilmestyskirjan petoa jäljitettäessä. Apokalyptiikka on herättänyt suurta mielenkiintoa herätyskristillisissä piireissä. On näet oletettu, että se kertoo lopunajan tapahtumista, jotka osuvat meidän aikaamme, vaikka kysymys onkin keisari Domitianuksen ajasta (51-96 jKr.).

Lopuksi viritetään kysymyksiä siitä, mitä vaikutuksia Raamatun eksegeettisen tulkinnan kehityksellä on kirkkomme uskontulkintaan. Tähän lukuun on ollut innoittamassa Riekkisen amerikkalainen ystävä piispa Spong, jonka vuonna 1988 julkaisema kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2005 nimellä Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla. Kirjan nimikin paljastaa kirjoittajan käsityksen kirkon tarpeesta luoda uudenlainen teologinen tulkinta omasta uskostaan. Nyt on otettava kantaa ihmisarvokysymyksiin, suhtautumisessa naissukupuoleen, avioliittoon ja erilaisiin seksuaalisuuden ilmenemismuotoihin.

Kirja on kuvitettu Seija Riekkisen maalauksilla (kansikuva Sinikka Hurskaisen). Lopussa on avainsanasto, joka avaa outojen sanojen merkityksen. Lopussa on vielä antiikin maailmaa esittäviä karttoja, jotka kai löytyvät myös monista Raamattu-editioistakin.

Etusivu    Kirja-arvioinnit