Muutosjohtaja

Seppo Rissanen: Tehtävä suoritettu. Matkani arvojen viidakossa. Suomen Lähetysseura 2019. 358 s.

 

Olin ehtinyt palata vuonna 1998 viimeiseksi jääneeltä työkaudeltani Etiopiassa, kun kohta tuli ajankohtaiseksi uuden lähetysjohtajan valinta Suomen Lähetysseuraan. Kaksi minulle tuttua lähetysjohtajaa palveli niihin aikoihin lähetysjohtajan virassa. Sakari Pinola oli joutunut pyytämään eroa tehtävästään Taiwanilla lähetyslasten koulukodissa esille tulleiden pedofilia-epäilysten takia. Se oli todella surullinen sivu Lähetysseuran historiassa. Miten sen pahempaa ei olisi voinut tapahtua kristillisen lähetysjärjestön historiassa. Asia yritettiin kuitenkin hoitaa asianmukaisesti, avoimesti ja julkisesti. Tutkinta ja siinä tehdyt johtopäätökset sekä Lähetysseuran korvausvastuu oli hoidettu kuntoon. Uudeksi lähetysjohtajaksi valittu TT, FM Seppo Rissanen ei ollut kuullut mitään koko Taiwanin episodista, kun häntä kutsuttiin johtajakisaan. Asiasta kuultuaan hän luuli homman olevan loppuun käsitelty, mutta eipä asia ollutkaan niin. Suomen Kuvalehden ja muidenkin medioiden esille nostamana Lähetysseura riippui taas löysässä hirressä, kun vanhoja muistoja kaivettiin esille. Asia nousi myös hallituksen ja vuosikokouksen agendalle, minkä tapahtumasarjan Rissanen selvittää omasta näkökulmastaan. Olen ollut pelkkä sivusta seuraaja eivätkä kaikki tapahtumasarjaan liittyvät juonen kuviot ole olleet tiedossani eivätkä ne minulle mitenkään ole kuuluneetkaan.

Sittemmin on tullut esille uusia taistelun aiheita, voimakkaimmin mieleen jäävänä homoseksuaalisen pariskunnan valitseminen lähetystyöntekijöiksi vuonna 2013. Olin sattumoisin Lappeenrannan seurakunnan edustajana Lähetysseuran vuosikokouksessa Helsingissä, jossa esitettiin sukupuolisesti ”väärin” suuntautuneiden henkilöiden lähettämisen peruuttamista. Väärästä rekrytoinnista syyllistettiin itse lähetysjohtajaa, joka toki oli rekrytoinnin perusteiden takana. Tinkimättömänä oikeuden ja yhdenvertaisuuden puolustajana hän edusti linjaa, että ”vain ruumiini yli” voidaan toimia toisella tavalla. Asiasta käyttivät kuitenkin puheenvuoron muut asiaan perehtyneet henkilöt. Seuran puheenjohtaja, piispa Repo oli johtamansa hallituksen linjalla. Olin saanut ennen vuosikokousta asiaan liittyvää informaatiota, jossa kylvettiin epäluottamusta Seuran hallituksen linjaa kohtaan. Koin tulleeni jopa painostetuksi edustamaan kapinallista mielipidettä. Asetuin kuitenkin tukemaan lähetysjohtajaa, joka edusti myös Seuran hallituksen kantaa. Helsingin lähetysjuhlat jäivät lopulta mieleen ikävästä mausta. Kapinahenki ja epäreiluus painoivat leiman juhliin. Tyytymättömyyttä esittävissä mielenilmauksissa uhattiin lähetysystävien ja lähetystyölle menevien varojen siirtymistä toisten lähetysjärjestöjen tilille. Seppo Rissasen muistelmien mukaan näin ei kuitenkaan käynyt, jollei ehkä vähäisessä määrin. Suurempi kolhu lähetystyön kannatuksen romahtamiseen oli eduskuntavaalit, jossa jytkyvoittoon yltäneet Perussuomalaiset alkoivat vaikuttaa kehitysyhteistyön kannatukseen. "Persujen" näkemys oli, että turvapaikkaa etsiviä pitää auttaa heidän kotimaissaan, ettei heidän tarvitse lähteä muualta turvaa etsimään. Sama puolue edusti myös tämän näkemyksen kanssa ristiriidassa olevan ajatuksen mukaan kehitysyhteistyöhön tarkoitettujen määrärahan roimaa leikkaamista. Vihdin lähetysjuhlilla esitettiin Perussuomalaisten puheenjohtajan, Simon Elon valitsemista Lähetysseuran hallitukseen. Aika käsittämätön ehdotus! Se toki kaatui, mutta ehdotus oli tyrmistyttävä.

Lähetysseura on tullut tunnetuksi heikkojen oikeuksien puolustajana, sorrettujen, syrjittyjen, vammaisten ja poikkeavien puolestapuhujana Tämä linja henkilöityy Rissasessa, joka itse on oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden tinkimätön puolustaja. Hän on sitä varmasti ihan luonnostaan, mutta kahden oman lapsen kuulovammaisuus antaa päätöksenteolle ja toimintastrategialle oman vahvistuksensa. Luulisi, ettei kristillisesti orientoituneissa piireissä tällaisia linjauksia ollenkaan kyseenalaisteta, mutta kuinkas tässä käykään? Lähetysseuran kehitysyhteistyölinjauksia asetetaan kyseenalaisiksi. Vammaisia ja seksuaalisesti sekä sukupuolisesti poikkeavia kohdellaan tuomitsevasti ja syrjivästi. Liikuttava kertomus on Sepon pojan papiksi vihkimisestä kertova episodi. Jannen suorittama teologian maisterin tutkinto ei oikeuta häntä papinvirkaan, ei edes kuurojenpapin, koska hän on kuulovammainen. Hänellä pitäisi olla suullinen suomen ja ruotsin kielen taito, mutta kuurojen viittomakieltä hänen ei tarvitsisi osata toimiakseen kuurojenpappina. Voi hyvät hyssykät! Kertomus saa draamalliset piirteet. Olisikohan tässä jo riemastuttavan elokuvan ainekset? Yllättävä puhelinsoitto Jerusalemista, piispa Munib Younanilta tarjoaa ratkaisua ongelmaan, joka meinaa Suomessa jäädä ratkaisematta. Viimein piispa Riekkinen ratkaisee ongelman. Hän vihkii Jannen Suomen Lähetysseuran palveluksessa kuurojenpapin virkaan Jerusalemiin. Jos vielä filmaattisia kohtauksia haluaa etsiä, niin niitä löytyy muiden muassa Kairosta ja Jerusalemista, jossa kirjoittaja pakeni kivittäjiä henkensä hädästä. Draamallista ainesta on myös Suomessa koettu vihapuhe, jolla johtajan päätä on vaadittu vadille, sillä seurauksella, että hän tosiaan makasi sairaalan sängyssä kuolemaa odottaen, ei onneksi sentään vihamiehen surmanluodista haavoittuneena, vaan vaikean sairauden iskemänä, jonka voi kuvitella olevan jatkuvan stressin laukaisema elimistön hätäreaktio.

 

Minulla ei ollut mitään tietoa Seppo Rissasesta hänen tultua valituksi lähetysjohtajan virkaan, joka myöhemmin on muutettu toiminnanjohtajan virkanimikkeeksi samalla kun johtokunta on vaihtunut hallitukseksi. Ehkä sen tiesin, että hän oli ollut Kansanlähetyksen palveluksessa Egyptissä. Suoraan sanottuna luulin, että tämä oli Lähetysseuran veto, jolla haluttiin vähän rokottaa kilpailevaa (?) järjestöä anastaen hyvä mies omalle puolelle. Nyt on selvinnyt, että Sepolla oli koko ajan vierauden tunne Kansanlähetyksen palveluksessa. Tämän seuran teologiset linjaukset sopivat huonosti yhteen hänen omien näkemystensä kanssa. Kaiken kaikkiaan uuspietistiset ja herätysliikkeiden linjaukset olivat vaikeasti sovitettavissa luterilaisen kirkon näkemyksiin. Toisaalta luterilaisella kirkolla ei ollut selkeää linjaa suhteessa herätysliikkeisiin. Piispat ovat yrittäneet varjella kirkon yhteyttä suhtautumalla herkkävaraisesti herätysliikkeisiin, ettei pääse tapahtumaan joukkoeroja kirkosta. Herkkävaraisuus on mennyt tasapainotteluksi, jossa aidosti luterilaisesta teologiasta sekä yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteista on jouduttu tinkimään. Seppo on joutunut piispojen kanssa nokikkain. Valitettavasti ne piispat ovat harvassa, joiden kanssa yhteistyö sujuu. Sellaisia piispoja ovat kuitenkin olleet ennen kaikkea Seuran hallituksen puheenjohtajat, mikä on mahdollistanut Seuran määrätietoisen ja selkeän linjan. Toiminnanjohtaja olisi toivonut, että Suomeen muodostettaisiin kirkon oma lähetys, johon kaikki kirkolliseksi luokitellut lähetysjärjestöt sisällytettäisiin. Näin vältettäisiin päällekkäistyö ja Suomen kirkolle vieraat hengelliset vaikutteet, joita tuputetaan myös lähetysyhteistyössä toimiville kumppanuuskirkoille. Lähetysseuran toiminnanjohtaja suljettiin pois kokouksesta, jossa lähetystyötä koskevia päätöksiä junailtiin. Taitaa Suomessakin olla oma ”Opus Deinsä”, salaseuransa, joka toimii kirkon nimissä, mutta ei avoimesti eikä läpinäkyvästi.

Mihin kaikkeen Sepon taidot yltävät, on tässä mahdotonta summata lyhyesti ja ytimekkäästi. Hänen erikoisosaamistaan oli kuitenkin arabian kieli ja islamin tuntemus.  Hän loi yhteyksiä islamilaisiin yhteisöihin ja toimi määrätietoisesti Suomen kirkon islamtyöryhmässä. Islamtyön neuvottelukunta kuitenkin lakkautettiin. Johtuiko se osaamisen vai halun puutteesta vai molemmista? Seppo piti yhteyttä kansainvälisiin toimijoihin, erityisesti Luterilaiseen Maailmanliittoon ja Kirkkojen Maailmanneuvostoon. Hän perustelee vakuuttavasti näiden toimijoiden merkityksen, ei vain lähetysjärjestölle eikä eikä edes Suomen kirkolle, vaan Jumalan lähetykselle maailmassa.

 

Karhunkaato tuntuu edellä kerrottuun verrattuna ihan asiaan kuulumattomalta teemalta, mutta kun on kysymys elämäkerrasta, niin täytyyhän siihen koota kaikkea merkityksellistä, mitä elämän varrelta löytyy. Liittyyköhän kirjan kansikuva maisemiin, jossa Suomen rajalla passissa oleva metsämies valvoo omaa tonttiansa niin kotoisesti ja pelottomasti kuin Nurmeksen Porokylän liepeillä syntynyt runonlaulajan perillinen voi tehdä? Vai liittyykö kuva alussa kuvattuun kirjoittajan varusmiesaikaiseen sotaharjoitukseen, jossa isänmaan hyväksi tehtiin mehut loppuun vienyt voimasuoritus, joka päättyi yliluutnantille tehtyyn ilmoitukseen: ”Tehtävä suoritettu.”  Saman ilmoituksen kirjoittaja teki eläkkeelle siirryttyään arkkipiispalle.

 

Kun Suomen Lähetysseuran historiaa kirjoitetaan tulevaisuudessa, niin ennakoin, että 2000-luvun alkupuolen toiminnanjohtajaa tullaan luonnehtimaan muutosjohtajaksi, joka joutui kohtaamaan muutokseen sisältyvän vastarinnan itsensä uhraavasti. Toivon, että tämä tarinan lukevat kaikki ne joille lähetystyö on tärkeä asia ja joille Lähetysseuran toimintalinjan perustelu on jäänyt hämäräksi. Toivon myös, että kaikki vihapuhe ja vääristely lopetettaisiin. Olisikohan myös anteeksipyyntöjen ja –antamisen aika?

 Etusivu    Kirja-arvioinnit