Suomalainen teologia elää ja voi hyvin

Uskonto ajassa ja tilassa (toim. Suvi-Maria Saarelainen & Joona Salminen). Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2020. 242 s.

Teokseen on koottu esitelmiä ja artikkeleita Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran symposiumista Helsingissä 24.11.2017.  Symposiumin järjestelyissä oli vahvasti mukana monitieteinen tutkijaverkosto Uskonnollinen viestintä, symbolit ja julkisuus. Kokoomateos sisältää myös Seuran 125-vuotisjuhlaseminaarissa 25.11.2016 pidettyjä esitelmiä ja puheenvuoroja Lisäksi mukaan on otettu teemaan liittyviä kirjoituksia. Tarkastelun kohteina on uskonnollisia ilmiöitä erilaisissa tiloissa ja erilaisina aikakausina. Historialliset rakennukset, taide, arkkitehtuuri ja yhteiset perinteet ovat menneisyyttä, jotka ovat yhä näkyvillä. Tila ymmärretään tavallisesti geometrisesti määritetyksi paikaksi, mutta se voi tarkoittaa myös sosiaalista tilaa, yksilön sisäistä tilaa tai pyhiä paikkoja.

Johanna Vilja-Mantereen artikkeli käsittelee uskon ja taiteen suhdetta. Kirjoittaja väittää, että ero ”kristillisen” ja ”ei-kristillisen” taiteen välillä on usein keinotekoinen. Kristityillä taiteilijoilla saattaisi olla opittavaa siitä, miten elämänmakuisesti ja ja rohkeasti taiteessa voisi käsitellä myös elämän varjopuolia. Olisi sekä kristityn että ei-kristityn taiteilijan etu, ettei heidän taiteensa eriytyisi omiin todellisuuksiinsa, vaan kohtaisivat toisensa. Kristittyjen taide on yhtä vapaata kuin mikä tahansa taide. Hyvyyden, totuuden ja kauneuden lisäksi kristillisessä taiteessa on tultava esille maailman rikkinäisyys ja ihmisen haavoittuvuus. Kauneinta on se, mikä on totta.

Jyrki Knuutila ja Markus Hiekkanen esittelevät jesuiittajärjestön käsitystä saarnan paikasta ja Suomen kirkon saarnatuolien sijainnista 1600-luvulla. Jesuiittajärjestön pääkirkon Il Gesún saarnatuoliratkaisu oli iso askel jälkitrentolaisen katolisen kirkon jumalanpalveluselämän kehityksessä. Sillä oli vaikutusta myös reformaation eri suuntien kirkkojen saarnapaikkaratkaisuihin. Saarnapaikka etääntyi kuorista ja sen aidasta.

Simo Heininen esittelee Mikael Agricolan julkiset muistomerkit. Tunnetuin Agricolaa esittelevä muotokuva on Albert Edelfeltin puupiirros, jonka hän laati Zacharias Topeliuksen kertomukseen Pernajan poika Lukemisia lapsille –teoksen toiseen osaan. Edelfeltin esikuva on Albrecht Dürerin kuparipiirros Erasmus Rotterdamilaisesta vuodelta 1527. Molempien teosten miljöö on sama kuin kirkkoisä Hieronymusta esittävässä piirroksessa. Agricola on saanut julkiset muistomerkkinsä syntymäpitäjänsä Pernajaan ja kuolinpaikalleen Kuolemanjärven Kyrönniemelle. Häntä muistetaan myös koulukaupungissa Viipurissa, jonne hänet on haudattu sekä opiskelukaupungissa Wittenbergissä samoin kuin Turussa, jossa hän teki elämäntyönsä. Heininen esittelee muistomerkkien hankintahistoriaa ja käyttöönottojuhlallisuuksia. Artikkelin lopussa on luettelo 19 Agricola-muistomerkistä, jotka kannattaa ohi kulkiessa käydä katsomassa.

Sini Mikkola kirjoittaa Sisäisen ja ulkoisen tilan merkityksestä Martin Lutherin näkemyksestä luostarielämästä. Lutherin suhdetta kontemplatiiviseen elämään määritteli ulkoisen ja sisäisen tilan vapauden aste. Luostarielämästä tuli luopua siinä tapauksessa, että luostari oli tilana suljettu ja vankilanomainen, ja mikäli ihmisiltä vaadittiin elinikäisten luostarilupausten antamista. Historiankirjojen yksioikoinen kuva Lutherista luostarien tuhoajana on väärä. Kuva voi kyllä vastata joidenkin muiden tahojen luostareihin kohdistuvia toimenpiteitä.

Suvi-Maria Saarelainen, Auli Vähäkangas ja Reino Pöyhiä ovat tutkineet ikäihmisten ahdistuksia ja eksistentiaalisia kysymyksiä, joita on tutkittu Palvelu TV:n kautta. Teknologia tuo mahdollisuuden uusien yhteyksien luomiseen, jossa ikäihmisten kanssa voidaan käydä keskustelua. Henrietta Grönlund ja Mitra Härkönen tutkivat uskontoa kaupungissa. Ainakin se johtopäätös on tehtävissä, että uskonto ei ole kadonnet urbanisoitumisen myötä. Sekin on huomattava, että vastakohta urbaanin ja maaseutumaisen elämänmuodon välillä on pienentynyt. Anna Sofia Salonen kirjoittaa eletyn ei-uskonnollisuuden tutkimusmahdollisuuksista. Hän käsittelee ennen kaikkea ruokakulttuuria, siis suhtautumista lihan syömiseen. Ruoan runsaus johtaa siihen, että liharuoan vähentäminen vaatii sisäistä motivaatiota toisin kuin niissä olosuhteissa, missä ruokapula ratkaisee koko ongelman.

Serafim Seppälä kirjoittaa teologisen kirjallisuuden suomentamisesta. Suomen kielellä on opittu kirjoittamaan teologiaa. Suomen kielessä kyllä löytyy ilmaisuvoimaa. Teologisten termien käyttö on kehittynyt. Monia asioita on nykyään luontevaa esittää myös vieraasta kielestä lainatulla vakiintuneella termeillä. Suomalaista teologista tutkimusta ei voi kuitenkaan saattaa kansainväliseen vuorovaikutukseen suomen kielellä. Oma ongelmansa on se, että englannista on tullut lingua franca. Kielien nyanssit kapenevat. Seppälä vertailee protestanttisen ja ortodoksisen suomen kielen käyttöä. Ortodoksit ovat paremmin säilyttäneet oman teologisen  sanastonsa lainasanoineen. Suomen kielessä piispan kotikirkosta on tullut tuomiokirkko!

Jelisei Heikkilä kirjoittaa kirkollisesta turvapaikkaoikeudesta Bysantissa. Sieltähän se on sitten periytynyt kaikkialle kristikuntaan. Onpa Suomessakin kirkot muodostaneet turvapaikkoja, mikä ei ole tarkoittanut vain tilan tarjoamista, vaan myös turvapaikanhakuapua, mutta siitä ei Heikkilä kirjoita. Muslimitaustaisista turvapaikanhakijoista kirjoittavat Anneli Portman ja Antti Räsänen. Graafisten kuvoioiden avulla kuvataan turvapaikanhakijoiden autostereotypioita ja metastereotypioita, joita on tehty vastaanottokeskuksissa toteutetuilla haastatteluilla. Jälkimmäiset kuvaavat muslimien mielikuvaa siitä, mitä suomalaiset ajattelevat heistä. Uskontojen väliset ennakkluulot ovat ehkä vähäisempiä kuin mitä luulisi.

Markku Heikkilä selostaa Suomen Teologisen Kirjallisuusseuran (STKS) syntyhistoriaa, seuran, jonka julkaisuja tämäkin artikkelikokoelma on. Pääosin samassa aiheessa pysyy seuraava kirjoittaja Hannu Mustakallio, joka lisäksi valottaa samaan aikaan syntynyttä Suomen Kirkkohistoriallista Seuraa. Elokuussa 1887 Mikkelin lyseon uskonnonlehtori Jaakko Päivärinta ehdotti pohdittavaksi Teologisen kirjallisuuden seuraa ja Kirkkohistoriallista seuraa. Edellisen tuli ottaa tehtäväkseen kirkollisten kirjojen kustantaminen, jälkimmäisen taas huolehtia kirkkohistoriallisten lähteiden keräämisestä koko maassa. Kahden teologisen seuran syntytoiveen esittäjä oli ollut perustamassa Kansanvalistusseuraa, jonka sihteerinä hän toimi. Aatteellisesti hän kuului fennomaaneihin, mikä heijastui myös teologisten seurojen toimintaan. STKS kallistui enemmän suomenkieliseen toimintaan ja SKS ruotsinkieliseen johtuen seurojen puheenjohtajien aatteellisista ja kielellisistä taustoista. Ensin mainittua edusti piispa Gustaf Johansson, jälkimmäistä professori (myöh. piispa) Herman Råbergh. Molempien seurojen toimintapaikaksi muodostui ajan myötä. Helsinki, jossa toiminnalle oli yhteyksiä Teologiseen Lauantaisseuraan. Piispojen ja yliopiston eturivi oli edustettuina seuroissa.

Simo Knuuttila esittelee teologista julkaisutoimintaa suomeksi, Simo Heininen Suomen kirkkohistoriallisen seuran julkaisuja ja Elina Vuola suomalaisen teologisen tutkimuksen tulevaisuutta.

Etusivu    Kirja-arvioinnit