100 vuotta kansanmurhasta

Serafim Seppälä: Vaienneita ääniä. Kunnianosoitus kadonneelle kulttuurille. Kirjapaja 2015.

Suurin ongelma ei ole kansanmurha, vaan sen kieltäminen. Näin armenialaisten suuri ystävä ja ihailija Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian professori Serefim Seppälä luonnehtii vuonna 1915 tapahtunutta armenialaisten kansanmurhaa, jossa Turkki tuhosi keskuudessaan elävän vähemmistökansan. Turkki ei tuhonnut vain kansaa, 1,5 miljoonaa ihmistä, vaan koko sen kulttuurin. Kaikki armenialaisten olemassaoloon viittaava todistusaineisto revittiin ja tuhottiin. Armenialaisista kansana ei haluttu säästä jälkipolvien nähtäväksi minkäänlaista muistoa. Historian sivut pyyhkäistiin pois. Sen verran toki myönnetään, että armenialaiset ryhtyivät silloin kapinaan ja osmanihallituksen piti järjestyksenvalvonnan nimissä tukahduttaa kapina, mikä aiheutti myös henkien menetyksiä. Tämän historianselityksen mukaan turkkilaiset olivat uhreja, armenialaiset levottomuuden aiheuttajia ja syyllisiä häiriköintiin. Turkki kieltää järjestelmällisesti syyllistyneensä mihinkään pahaan. Asiasta vaietaan, jos sitä ei kukaan nosta esille. Jos nostaa, asian esittäjä joutuu syytettyjen listalle. Olisi siitä varmaan turkkilaisille itselleenkin hyötyä, että kansanmurha tunnustettaisiin. Ei tarvitsisi enää piilotella eikä salailla asioita, syntyisi kontakteja vainottujen jälkeläisiin. Armenialaisten katkeruuden ja vihan tilalle tulisi kunnioitus erheensä tunnustanutta kohtaan. Entisten vihollisten kesken syntyisi ehkä ystävyyssuhteita. Turkki ottaisi aimo askelen kohti ihmisoikeuksien noudattamista.

Miksei Turkki sitten voi myöntää olevansa syyllinen kansanmurhaan? Olisiko se suurille kansoille ja voittajille ominaista hybristä? Sotien raakuuksista joutuvat aina häviäjät maksamaan. Voittajia ei koskaan tuomita. Kansainvälisestä oikeudesta puuttuvat ne voimat, joilla kaikkia sodan osapuolia tuomittaisiin tasapuolisesti. Suurvalta Turkki pelaa poliittisilla korteilla. NATOn jäsenenä se ei siedä omien toimiensa kritisoimista aseveljiensä taholta. Hyvä veli-verkosto pelaa myös kansainvälisissä suhteissa. Tässä asiassa ei ole kuultu venäläistenkään arvostelua, vaikka he ovat muuten joutuneet turkkilaisten suhteen vastakkaisille puolille poliittisia rintamalinjoja. Venäjällä on syytä pelätä, että turkkilaisten toimesta tapahtuneiden vähemmistökansojen oikeuksien polkemisen arvosteleminen voisi osua omaan nilkkaan. Eivät hekään myönnä osallisuuksiaan sotarikoksiin eivätkä salli niiden ottamista esille. Kansanmurhan tunnustamista seuraisivat ehkä myös oikeudenkäynnit ja korvausvaatimukset. Mikäli armenialaisille myönnettäisiin oikeus palata entisille asuinsijoilleen, tulisi ennen näkemätön revohka, kun väkeä muuttaisi kotiseuduilleen. Kirjan liitteenä olevissa kartoissa näkyy, että armenialaiset olivat levittäytyneet eri puolille Turkkia. Paluumuuton rynnäkköä tuskin kuitenkaan tapahtuisi, sillä entiset asuinsijat on tuhottu ja omaisuus on jo kadonnut jäljittämättömiin.

Seppälä kuvaa kirjansa ensimmäisessä puoliskossa armenialaista kulttuuria, jolle leimaa antavaa on orientaalinen kristillinen yhtenäiskulttuuri. Armenia on maailman vanhin kristillinen valtio. Maalle on ominaista syvä yhteisöllisyys. Uskokin on yhteisöllistä. Elämään painaa leimansa armenialainen vuoristomaisema ja luonto. Esikristilliset tavat säilyivät kristinuskon myötä, muuttivat vain muotoaan. Laulu ja tanssi olivat iloisen elämänasenteen näkyviä ilmenemismuotoja, jotka saivat turkkilaisetkin ihailemaan armenialaisia tapoja ja ottamaan niistä vaikutteita. Turkkilaiset omaksuivat kansanmurhan jälkeen monet armenialaisen kulttuurin ilmenemismuodot omikseen tunnustamatta niiden alkuperää.

Seppälä kertoo armenialaisista elämänkaareen liittyvistä juhlamenoista hyvin seikkaperäisesti ja kirkkovuoden kulkuun liittyvistä juhlista. Protestanttiselle kristillisyydelle oudoimpia ovat koko katolisessa kristikunnassa merkittävät Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ja Pyhän Ristin juhlat. Osa juhlista on vain Armenian kirkossa vietettäviä paikallisia marttyyrijuhlia.

Toinen puoli kirjasta seuraa kansanmurhan toteutumista. Teko oli huolellisesti suunniteltu. Armenialaisilla ei ollut etukäteen mitään vihiä siitä, mitä oli suunnitteilla. Kun ihmisiä käskettiin pakkaamaan tavaransa ja siirtymään muille maille levottomuuksien välttämiseksi, ei tiedetty, että samalla ihmisiä jo lahdattiin vuorten loukoissa ja takametsissä. Ensiksi hävitettiin kansan älymystö, sitten miehet ja viimein naiset ja lapset. Kauneimmat naiset otettiin orjamarkkinoille tai muslimien sivuvaimoiksi, mikä merkitsi ilman muuta muslimiksi kääntymistä. Usein annettiin ymmärtää, että kääntymällä muslimiksi voi pelastaa henkensä. Asia ei kuitenkaan ollut mitenkään varma. Kääntymyksen aitoutta epäiltiin eikä etninen alkuperä taannut tasa-arvoa. Armenialaisten totaalista hävittämistä ei vaarannettu millään armon osoituksilla. Ihmisiä ei vain ”armollisesti” teloitettu, vaan heitä kidutettiin ja näännytettiin. Sormien ja varpaiden kynsiä revittiin irti, jalkapohjiin naulittiin hevosenkenkiä, johdatettiin vesilähteiden luo, mutta ei annettu vettä. Naisia raiskattiin, vatsat viillettiin auki ja syntymättömiä sikiöitä tapettiin miekalla kohtuihin. Lasten päitä murskattiin kallioihin. Erilaisista kiduttamisen tavoista syntyisi kolme sivua pitkä luettelo.

Armenialaisille syntyi valtava trauma kokemistaan kauheuksista. Asia pysyi vaiettuna. Joka tiesi ja muisti jotakin, ei uskaltanut siitä kertoa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tynkä-Armenia itsenäistyi Turkin ja Venäjän väliin. Suuri osa armenialaisista elää kuitenkin diasporassa eri puolilla maailmaa, suuri osa Yhdysvalloissa. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole. Vieraissa maissa ja toisten kulttuurien keskelle ei voi palauttaa omaa armenialaista yhtenäiskulttuuria.

Etusivu    Kirja-arvioinnit