Nurkkapatriootin haastava vertaiskohde

Liisa Seppänen: Sadetta ja siunauksia. Pyhiinvaellus Walesissa. Kirjapaja 2017. 197 s.

 

Wales kyllä tunnetaan ja Walesin prinssi, mutta kun pitäisi kertoa, mitkä ovat alueen suurimmat kaupungit ja paljonko maassa asuu ihmisiä, ei taida tulla mitään mieleen. Eipä tuota kymrin kieltäkään meinaa oikein muistaa? Luulisi melkein kuolleeksi kieleksi.
Teologia ja tietokirjailija Liisa Seppänen on perehtynyt Walesiin ja kelttiläiseen uskonnollisuuteen. Hän on pyhiinvaeltaja eikä turisti. Pariviikkoisella Walesin matkallaan hän piti päiväkirjaa, josta saattoi matkan päätyttyä koota kokonaisen kirjan. Kirjoittaja on etukäteen hyvin valmistautunut matkaan. Pyhiinvaeltajana hänen olisi ehkä olettanut liikkuvan jalkaisin koko matkan, mutta on ymmärrettävää, ettei niin pitkäkestoiselle matkalle olisi mitenkään varaa eikä varmaan voimiakaan, jos meinaa kiertää yhtä ison lenkin. Eikä se minun mielestäni pyhiinvaelluksen arvoa vähennä.

Kristinuskolla on Walesissa pitkä historia. Kaikissa yhdeksässä kohteessa, joissa kirjassa liikutaan, palataan melkein varhaiskristilliselle ajalle, kun eletään kolmatta – kuudetta vuosisataa. Walesista tuli jo varhaiskristillisellä ajalla Rooman provinssi nimeltä Cambria. Varhaisimmat pyhimystarinat ovat peräisin näiltä ajoilta. Tarinat lienevät paisuneet vuosien ja vuosisatojen mittaan, mutta ymmärrän niillä olevan historiallisen perustan. Walesin pyhimykset kuuluvat suomalaisesta näkövinkkelistä tuntemattomiin suuruuksiin. Yhdestäkään kirjan mainitsemasta pyhimyksestä en ole ennen kuullut halaistua sanaa. Walesilaisille taas pyhimyksillä on suuri merkitys, siitä huolimatta että maa on siirtynyt katolisesta uskosta anglikaanisuuteen jo reformaation aikaan. Tiukan protestantin otsa varmaan kurtistuu, kun kuulee, että pyhimyksiä vielä kunnioitetaan, jopa osoitetaan heille rukouksia. Meillä päinhän on tärkeää, että uskoo oikein ja pitää katolista hurskautta taikauskona. Kehitys on vienyt meitä siihen suuntaan, että kaikkea uskonharjoitusta aletaan pitää taikauskona. Oikein hyvin puhdistetusta uskosta ei jää jäljelle minkäänlaista uskoa, kun  oikein huonosti käy. Katolisessa kirkossa taas muoto ja satumaiset tarinat kantavat uskoa. Satu kertoo usein totuuksia paremmin kuin tieteelliset määritelmät. Ei meidän suomalaisten tarvitse ryhtyä pyhimysten palvojiksi, mutta olisi ehkä hyvä osoittaa ymmärtämystä niitä kohtaan, joilla on erilainen traditio. Eikä pidä tehdä vääriä johtopäätöksiä meille vieraista uskonnollisista tavoista. Pitää ensin kävellä vähän aikaa walesilaisissa mokkasiineissa, vai mitä tossuja he nyt jalassaan pitävätkään, ennen kuin lausuu tuomioita. Seppänen antautuu elämään maassa maan tavalla, mutta säilyttää samalla kriittisen arvioinnin tutustumisen kohteestaan.

Matka alkaa Cardiffin katedraalista. Cardiff on ainoa minulle nimestään tuttu paikka entuudestaan, mutta katedraali kyllä täysin tuntematon, Llandaffin katedraali. Kaksi ällää peräkkäin on meille yhtä outo ilmaisu kuin varmaan walesilaisille lukuisat suomalaiset kaksoisvokaalit. Kirkon löytäminen kaupungista osoittautuu yllättävän vaikeaksi, kun kymrin kieli ja kulttuuri muuntavat nimen Hkhändäkhiksi. Suomalainen vierailija yllättyy kun arki-illan Evensongissa – musiikillisessa iltakirkossa – on katedraalikoulun lapsikuoro ja kirkko täynnä ihmisiä. Cardiffin pyhimys on nimeltään St Mellons, 200-luvulta tunnettu kristitty, ylimysperheen lapsi. Perheessä palveltiin vielä roomalaisia jumalia. Roomaan tekemällään pyhiinvaellusmatkalla Mellon kääntyi kristityksi. Mellon myi koko omaisuutensa ja lahjoitti rahat köyhille. Mellonista tuli pappi, joka toi kristinuskon sanoman kotiseudulleen.

Käymättä tässä läpi kaikkia kirjan esittelemiä pyhiinvaelluskohteita mennään kuitenkin seuraavaan pikku kaupunkiin nimeltä Llanilltud, yhteen Walesin kuudesta sadasta Llan-alkuisesta paikasta, tässä tapauksessa siis Pyhä Illtud. Illtud eli 400-500 –lkujen vaihteessa, aikana jolloin Rooman valta oli murentunut. Pakanallinen kelttiuskonto voimistui uudestaan, druidit johtivat uskonnollisia menojaan. Kelttiläiset kristityt, peregrini, nousivat veneisiinsä ja anoivat vuoroveden kuljettaa heidät minne ikinä Jumala tahtoi heidät viedä. Yksi heistä oli Illtud, ylhäistä syntyperää oleva oppinut mies, joka vetäytyi erakoksi. Häntä inspiroivat Egyptin ja Syyrian eräämaaisät, kun taas roomalaisten edustama kaupunkilaisusko oli jäänyt hänelle ja kaltaisilleen vieraaksi. Illtud perusti Llantwit Majorin luostarin noin vuonna 500. Illtudista oli moneksi: klassisesti sivistynyt, maanläheinen kelttiläinen, syvällinen Raamatun tuntija, sairaiden parantaja ja maanviljelystaitojen opettaja. Kun suomalainen pyhiinvaeltaja saapui Illtudin kirkolle, maa näytti autiolta ja tyhjältä, mutta kirkon ovea raottaessa paljastui suuri  ja iloinen vanhusten joukko rupattelemassa kahvikupposen äärellä.

Kolmas matkakohde oli St Davids, 1800 asukkaan city. Kylä oli saanut kaupunginoikeudet Pyhästä Davidista, piispanistuimesta ja tuomiokirkosta. Alun-joen laaksoon oli P. David perustanut luostarinsa 500-luvulla. Mahtavasta kirkosta kehittyi merkittävä pyhiinvaelluskohde, joka kilpaili Rooman, ettei melkein Jerusalemin, kanssa. Evensongiin kokoontui koko kylän väki, ainakin noin 30 lapsikuorolaista, ja he lauloivat taivaallisesti. Kanttori Simonille on kolme kuoroa ja jokin niistä on aina lauluvuorossa arki-iltaisin ja sunnuntaisin. Edellä esitellyt pyhimykset olivat ylhäistä syntyperää. Walesin kansallispyhimys David on kuitenkin Non -nimisen raiskatun yksinhuoltajaäidin poika. Pyhimysluettelo varhaiskeskiajalta sisältää noin 350 miehen ja naisen henkilötiedot. David nousee kaikkien yläpuolelle neljällä v-alkuiselle attribuutilla: vanttera, vegetaristi, veden juoja ja vieraanvarainen. ”Tehkää pieniä asioita” oli kansallispyhimys Davidin viimeinen ohje ystävilleen.

Sitten matka jatkui rukouksen ja siunauksen kukkulalle, Ffald-y Breniin, jossa oli retriittikeskus Rukouksen talo, pupujen ja pakenijoiden turvaisaan laaksoon, Pennant Melangelliin, 20 000 pyhimyksen Aberdaroniin, Irlannin meren rannalle, rakastavaisten saarelle, Llanddwyniin ja parantavalle lähteelle Holywelliin. Löytyihän se viimein tuo kirjan kansikuvankin paikka, Tŵr Mawr, Suuri torni.

Pyhiinvaeltaja kulkee melkein jatkuvassa hurmiossa, vaikka sade usein piiskaakin kulkijaa. Yllättävät sattumukset tuntuvat pieniltä suurilta ihmeiltä. Vaeltaja osaa tehdä tarkkoja havaintoja kelttiläisestä kristillisyydestä, jota ei voi syyttää opillisesta harhautumisesta, vaikka uskonnon sanastoon ja hengelliseen kokemusmaailmaan kuuluukin paljon omaperäisiä ilmauksia. Kelttiläinen kristillisyys on tullut viime aikoina Suomessa tutuksi monien asiaan perehtyneiden kautta. Virsikirjan uusimmassa lisävihkossakin on muutamia kelttiläisiä virsiä luomassa virsikirjaamme kansainvälisiä tuulahduksia.

Etusivu    Kirja-arvioinnit