Kahden tulen välissä

 

Juha Seppo: Arkkipiispan aika. Martti Simojoki II. WSOY 2015.

Kaksi vuotta sitten ilmestyneelle Martti Simojoen elämäkerralle tuli menneenä vuonna jatkoa, kun ilmestyi tämä viime vuosisadan merkittävimpiin kirkollisiin vaikuttajiin kuuluneen henkilön arkkipiispuusaikaa kuvaava teos. 700-sivuinen järkäle käy systemaattiskronologisesti läpi Simojoen toimia vuosina 1964-1978. Lopuksi kuvataan eläkeaikaa, josta kerrottava tarina vähenee vähenemistään voimien hiipuessa.

Minä en muista tavanneeni Simojokea kuin kerran. Se tapahtui vuonna 1968, jolloin olin kielikoulussa Englannissa ja osallistuin Lontoon Merimieskirkossa pidettyyn jumalanpalvelukseen. Siinä saarnasi arkkipiispa Simojoki. Tästä tapahtumasta en löytänyt kirjasta mainintaa, mikä kertoo siitä, että Simojoesta löytyisi vielä lukematon määrä kerrottavaa, jos kaikki laitettaisiin kansien sisään.

Simojoen kausi arkkipiispana osui aikaan, jolloin vasemmistolainen radikalismi nosti päätään ja Suomi suomettui. Vasemmistolaisuus vaikutti myös kirkossa. Kehitys polarisoitui. Simojoki, joka oli poliittisesti sitoutumaton ja vastusti pappien politisointia, sai oikeistolaisissa piireissä vasemmistolaisen leiman, sillä hän yritti luoda yhteyttä sekä työväestöön että nuorisoradikaaleihin päin. Hän halusi kirkon olevan koko kansan kirkko. Siksi hän ei myöskään ollut suopea kristillisen nimeä kantavalle puolueelle, koska kirkolla ei hänen mukaansa voinut olla yhtenäistä yhteiskunnallis-poliittista linjaa. Yhden puolueen kirkko menettäisi myös kansan kannatuksen. Simojoelle kristillisen puolueen vastustus ei kuitenkaan ollut puoluepolitiikkaan liittyvää jäsenmäärällä taktikoimista, vaan teologinen kysymys. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä ihmisillä on oikeus nähdä asioita eri tavoin. Kirkon on puolestaan pysyttävä omassa regimentissään. Toki kirkon velvollisuuskin oli ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta kirkolla ei ollut tässä asiassa yhtä ääntä.

Yhteenotosta vasemmistoradikalismin ja kulttuuriliberalismin kanssa Simojoki ei voinut kokonaan välttyä. Hänen voimakas kannanottonsa Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjaan näet aiheutti oikeusprosessin, jossa kirjailija tuomittiin. Simojoen tarkoitus oli tuomita kristinuskon ydintä, Jeesusta, koskeva pilaileva herjaus. Hän ei pitänyt sellaista kirjallisuutta sopivana. Asiasta lähti kuitenkin liikkeelle rikosoikeudenkäynti, joka oli kyllä konservatiivikristittyjen rakastamaa sodankäyntiä jumalattomuutta vastaan. Arkkipiispa näki sen kuitenkin johtavan ihan väärille jäljille. Siitä ei olisi etua kirkolle eikä se olisi teologisesti oikea tapa toimia.  Arkkipiispan ura olikin jatkossa tasapainoilua kahden kirkkoon kriittisesti suhtautuvan ryhmittymän välillä, kulttuuriliberaalien ja konservatiivikristittyjen välillä. Simojoki välttyi sentään itseensä kohdistuvalta harhaoppisyyytökseltä, joka kohdistui myöhempään arkkipiispaan, John Vikströmiin.

Kirkollisten konservatiivien taholla arkkipiispan toimet haluttiin nähdä arveluttavina silloinkin, kun hän yritti vaalia yhteyksiä kommunistimaihin. Arkkipiispa halusi solmia yhteyksiä Neuvostoliitossa ja Virossa sen tähden, että hän halusi tukea siellä eläviä suomensukuisia kristittyjä. Hän ei kuitenkaan valinnut tyylikseen Stefanuslähetyksen tapaista avointa kritiikkiä ja raamattujen salakuljettamista. Oli pyrittävä aitoon dialogiin ortodoksikristittyjen kanssa, vaikka he olivatkin sidottuja kommunistiseen kontrolliin. DDR:ssa Simojoki halusi pitää yhteyttä kommunistihallinnon paineessa eläviin saksalaisiin seurakuntiin, jotka vaalivat Lutherin perintöä reformaation syntysijoilla. Simojoki ei siis halunnut pitää yllä viholliskuvia eikä luoda vastakkainasettelua, vaan liennyttää keskinäisiä suhteita. Hän ei kuitenkaan suostunut kaikkiin pyyntöihin eikä varsinkaan sellaisiin, joissa kommunistit olisivat voineet käyttää häntä propaganda-aseena länttä vastaan.

Itäisten kirkkojen kanssa solmittujen ekumeenisten yhteyksien lisäksi oli myös ekumeniaa Kirkkojen Maailmanneuvoston ja Luterilaisen Maailmanliiton puitteissa. Myös roomalaiskatoliseen kirkkoon pidettiin yllä rakentavia suhteita, mutta Simojoki ei halunnut kiirehtiä näkyvän ykseyden rakentamista. Ainakaan hän ei hyväksynyt Seppo A. Teinosen kaavailemaa ykseyden toteuttamisen aikatauluttamista. Leuenbergin konkordian suhteen Simojoki joutui jarrumieheksi kaikkien Skandinavian kirkkojen osalta, koska nämä, samoin kuin monet suomalaiset piispat ja neuvotteluihin osallistuneet kirkonmiehet, kannattivat konkordian hyväksymistä ja Suomen liittymistä reformoitujen , unioitujen ja luterilaisten muodostamaan yhteen evankeliseen kirkkoon. Suomessa tämä olisi vaikeuttanut sekä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytäviä oppikeskusteluja että lähentymistä roomalaiskatoliseen kirkkoon. Ennen kaikkea Leuenbergin konkordia olisi peittänyt totuuskysymyksen käytännön yhteyspyrkimysten alle. Simojoki joutui myös Luterilaisessa Maailmanliitossa vastarannan kiiskeksi, kun LML:n yleiskokousta suunniteltiin Brasilian Pôrto Alegreen, vaikka maassa tapahtui ihmisoikeusrikkomuksia, joista Brasilian luterilainen kirkko ei pystynyt irtisanoutumaan. Simojoki vaikutti arvovallallaan kokoukseen siirtymiseen Geneveen. Tämän episodin muistan hyvin, kun Etiopian kirkosta oltiin lähettämässä delegaatiota Pôrto Alegreen, mutta paikka vaihtui. Sivulla 217 komeilee Etiopian kirkon valtuutettujen edustajien kuvat, vaikka kuvatekstissä ei heistä ole mitään mainintaa. Siinä ovat oikealta lukien kirkon presidentti Emmanuel Abraham, pääsihteeri Gudina Tumsa ja nuorisoedustaja Tarekegn Adebo.

Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professori Juha Seppo on tehnyt perusteellista työtä käydessään läpi Martti Simojoen toimia ja ajanhistoriaa, joka sivuaa varsinkin meidän sodanjälkeisen sukupolvemme aikaa. Nuorena emme ehkä tajunneet, minkä pylvään, Obeliskin, me olimme arkkipiispassamme saaneet. Eikä meillä ole ollut tietoa siitä, missä kaikessa hän on ollut mukana ja mitä se on hänelle maksanut. Luulenpa, että monien arkkipiispan arvostelijoidenkin on syytä jälkikäteen myöntää, että piispa itseään säästämättä luotsasi kirkkoaan läpi vaikeiden vaiheiden taidokkaasti.

 Etusivu    Kirja-arvioinnit