Uskonnon ja politiikan onneton yhdistelmä

Miika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena 2017. 328 s.

Historia toistaa itseään, sanotaan. Tämän kirjan yhteydessä on pakko sanoa, että toistaessaan historiaa se muuttaa aina muotoaan. Nykyajan äärioikeistolaiset eivät kanna körttipukua eivätkä perustele toimintaansa uskonnollisilla motiiveilla. Heidän toimintaansa sanelee puhdas kansallismielisyys, joka liittyy usein populistiseen politiikkaan, jossa luvataan paljon, mutta lupausten lunastaminen on vaikeaa. Populistisessa politiikassa käy niin, että vaaleissa äänet menevät populisteille, mutta mikään ei muutu. Oppositiossa toki populistit lisäävät kannatustaan, mutta hallitusvastuussa romahtavat. Suomalainen ääri-isänmaallisuus on sukua Amerikan Trump-ilmiölle. ”Amerikka ensin” -slogania ei ole suoranaisesti matkittu, mutta asia on sama: nationalistinen henki sävyttää politiikkaa. Muukalaisia ei tule päästää maahan. Suomi on säästettävä etnisesti puhtaana. Vierasta uskontoa ei saa päästää tähän maahan. Tässä kohtaa Perussuomalaisetkin muistuttavat Elias Simojoen pyrkimyksiä taistella uskon puolesta. Monet papit ja entiset Kristillisen liiton jäsenet ovat löytäneet paikkansa ”persuista”. Johtuuko puolueen vaihto taktisista syistä – persuissa on helpompaa voittaa vaaleja – vai isänmaallisen ajattelun painoarvon lisääntymisestä suhteessa uskonnollisiin arvoihin, vaikea sanoa. Persut eivät kuitenkaan painota uskonnon merkitystä samalla tavoin kuin Elias Simojoki, joka oli yhtä ahkera parannussaarnaaja kuin isänmaallisuutta korostava puoluepoliitikko.

Jos Simojoen toimintaan vaikuttivat vahvasti ylikansalliset poliittiset liikkeet, kuten fasismi ja sen vastapaino bolševismi, on persujen toiminta yhtä lailla yhteyksissä eurooppalaiseen populistiseen liikehdintään. Niin kuin persut vastustavat EU:ta ja haluavat siitä eroon, samoin Simojoki menetti 30-luvun lopulla uskon Kansainliiton merkitykseen. Suomen puolustus riippui suomalaisista. Omaa puolustusta oli vahvistettava. Simojoki ei vain puhunut, vaan hän myös toimi ja näytti esimerkkiä. Hän meni linnoittamaan Karjalan kannasta ja otti virkavapautta papin viran hoidosta.

Simojoki tuntuu jäävän kansamme historiassa aika yksinäiseksi sudeksi. Monet kaverit jättivät ajan myötä IKL:n ja vaihtoivat puoluetta. Vielä useammat Akateemisen Karjalaseuran jäsenistä luopuivat ihanteistaan tai ainakin suhteuttivat niitä realistipolitiikkaan. Urho Kekkosestakin tuli Simojoen vastustaja ja suoranainen bolševistien veljeilijä. Simojoesta hän poikkesi myös raittiusasiassa monen muun AKS:läisen tavoin.

Suomen itsenäisyyden ensi vuosikymmenille oli leimaa antavaa ajan henki. Silloin oli tilausta voimakkaille isänmaan tunnoille kuin myös herätysliikkeille. Sisällissodan voittajat ylläpitivät hegemoniaa, jossa oikeistolaisuus oli hallitsevaa ja äärioikeistollekin oli kysyntää. Oulun klassillinen lyseo tuli tunnetuksi poliittisen ääriliikkeen hautomona. Koulun rehtori Mauno Rosendahl antoi täyden tukensa isänmaallisuskonnolliselle liikehdinnälle. Niin kuin Suomen papisto oli sisällissodassa astunut valkoisten puolelle, samoin teologisessa tiedekunnassa vallitsi voimakas oikeistolainen suuntaus. Sekä heränneet että lestadiolaiset näyttävät tukeneen laajalti uskonnolla terästettyä politiikkaa. Myös nuori opiskelija Martti Simojoki, Eliaksen pikkuserkku, oli innolla mukana uskonnollis-poliittisessa toiminnassa. Hän muiden muassa oppia historiasta kuitenkin sen, ettei uskontoa ja politiikkaa pidä kytkeä yhteen. Arkkipiispana toimiessaan hän arvosteli ankarasti kristillisen nimen ottaneen puolueen toimintaa tai nimenomaan sitä, että puolue yrittää omia kristillisyyden, kun kristittyjä itse asiassa on kaikissa puolueissa ja sen nimisessä puolueessa on merkittävä vapaakirkollinen edustus. Kristillisyyden sekoittaminen puolueeseen aiheuttaa hämminkiä äänestäjissä, jotka erehtyvät luulemaan, että puolue edustaa jotenkin kirkkoa.

Poliittisen historian tutkija VTT Miika Siironen ei jätä varmaan yhtään kiveä kääntämättä tutkiessaan Elias Simojoen toimintaa poliittisena vaikuttajana. Päähenkilön toiminta sisällissodassa yhtä lailla kuin vähemmin tunnetuissa heimosodissa 1918-1922. Vihan veljet-niminen ryhmä on minulle entuudestaan outo. Suomen Sissit lienee jossain määrin samanhenkinen järjestö, mutta sen nimessä ei kuitenkaan näy avoimesti vihaa. Simojoki perusteli vihaa jopa Raamatulla, josta toki halutessaan voi löytää ainesta sellaiseenkin, kun lukee niin kuin Piru Raamattua. Teoksen kirjoittaja kunnioittaa tutkimuksensa päähenkilöä karismaattisena henkilönä, mutta suhtautuu ankaran kriittisesti hänen yltiöisänmaalliseen ajatteluunsa. Se on idealismia ja haihattelua, utopian rakentelua, joka on kaukana arkirealismista. Kirjoittajan kuvaus körttiläisyydestä kuulostaa melkein yhtä tarkalta, kuin tutkija olisi sisältä päin ymmärtänyt hengellistä liikettä. Liikkeen uskonnollinen ääriajattelu ei kuitenkaan saa osakseen sympatiaa. 60-luvullahan liike sitten repsahti ainakin nuorissa edustajissaan vähän toiseen suuntaan kallelleen. Uskonnollisella elämällä näyttää olevan taipumusta ruokkia varsinkin nuorison luontaista ehdottomuutta, mitä ominaisuutta Simojoki käytti härskisti hyväkseen. Simojoen ikävä loppu, vihollisen konekiväärin tulitus, sattui käännettä enteilevään aikaan. Saksalaisten aseveljien tappio oli jo odottamassa, Suur-Suomi haave oli romahtamassa ja Simojoen kansansuosio tai ainakin aateveljien lukumäärä vähenemässä. Intomielisellä taistelijalla olisi ollut vaikea aika edessä, kun äärioikeistolainen ajattelu alkoi olla kiellettyä ja sotimistakin piti kohta hävetä. Tulisieluisen papin sankarikuolema antoi uhriutumiseen taipuvaiselle miehelle kuitenkin jonkinlaisen marttyyrin sädekehän. Olihan hän kuollut taistelussa isänmaan puolesta ja antanut henkensä vaivaisen haavoittuneen hevosen puolesta, jota hän oli mennyt vapahtamaan kärsimyksistä tulipalopakkasessa Laatokan jäälle.

Etusivu    Kirja-arvioinnit