Tiukka vääntö kolminaisuusopista

 

Jukka Thurén ja Lauri Thurén: Kristillinen usko. Nikean tunnustuksen opas. Perussanoma 2017. 272 s.

Tämä teos päivitetty painos Jukka Thurénin kirjoittamasta, alun perin teologian opiskelijoille tarkoitetusta Nikean tunnustuksen selityksestä Kirkon usko – Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Lauri Thurén on siis toimittanut isänsä kirjoittaman teoksen uudestaan jättäen pois alkukielten hallintaa ja taustatietoa edellyttävää aineistoa. Näin kirjoittajaa toivoo teoksen päättyvän teologisesti valveutuneiden maallikoiden käsiin. Teokseen on lisätty myös lukijaa hyödyttävät asia- ja henkilöhakemistot.

Käsitykseni on, että tavalliselle maallikolle tämä on kyllä niin vahvaa motivaatiota vaativa paketti, että teos jää hankkimatta/lukematta. Teologille, opiskelijalle tai ammattiaan harjoittavalle papille tämä on kuitenkin hyödyllinen lukupaketti. Minultakin jäi opiskeluaikana dogmatiikka aika heikoksi, approbatur –tasolle. On ollut tarpeen päivittää tietoaan ja ymmärrystään pitkin matkaa. Kirkkohistoriassa suoritin vähän pidemmän oppimäärän, mutta patristiikka jäi sen verran vähälle, että muistia on tarpeen virkistää. Tunnustan, etten ole tarkemmin perehtynyt nimenomaan Nikean tunnustukseen niin keskeinen kuin sen sisältö onkin tärkeimpänä vanhakirkollisena uskontunnustuksena. Tämä kirja on auttanut minua ymmärtämään, millainen kehityshistoria johti Nikean tunnustuksen syntyyn. Eikä Nikean tunnustuksen synty ole vähempää kuin koko kristinuskon synty. Nikean tunnustuksen myötä vasta hahmottui se kolminaisuusopillinen uskon rakenne, jossa kristinusko erottuu selkeästi muista uskonnoista. Alun perin kuitenkin rajaa vedettiin areiolaisuuteen päin, jonka mukaan Kristus on luotu olento eikä siis samaa olemusta kuin Isä (homousios). Kristillisen jumalakuvan muotoutuminen ei tapahtunut suinkaan kivuttomasti. Harhaoppeja oli tuomittava ja kerettiläiset kirottava. Opillinen hienosäätö voi vaikuttaa tavallisen tallaajan mielestä tarpeettomalta pilkun viilaukselta, mutta sitä ei voi välttää. Totuutta etsiessä on kaikki kivet käännettävä. Eikä siinä ole mitään pahaa, että ihminen pohtii Jumalan olemusta. Lopuksi joutuu toteamaan, että Jumalan olemus jää suureksi salaisuudeksi. Mutta kun Jumala on luonut ihmisen uteliaaksi ja tiedonhaluiseksi, niin kaikki sitäkin lahjaa pitää ja saa käyttää.


Kaikkea varhaiskirkon historiaa ei tähän teokseen ole mahdutettu, ettei lukija läkähdy. Keskitytään vain muutamaan keskeiseen aatehistoriallisen henkilöön, Ignatius Antiokilaiseen, Sardeksen Melitoniin ja Tertullianukseen sekä Jerusalemin Kyrillokseen ja Kappadokian Gregorioksiin (Nyssa ja Naziansos). Kappadokialaiset osallistuivat henkilökohtaisesti Nikean tunnustuksen laatimiseen.

Nikean tunnustusta edelsi alkuperäisessä muodossaan 100-luvulta peräisin oleva Rooman seurakunnan kastetunnustus, joka sai lopullisen muotonsa 700-luvulla. Vanha Nikean tunnustus (Symbolum Nicaenum) on vuodelta 325. Siitä saavutettiin yksimielisyys Nikeassa pidetyssä ensimmäisessä ekumeenisessa konsiilissa. Nykyään yleisessä käytössä oleva Nikean tunnustus (Symbolum Nicaeno-Constantinopolitanum) on vuodelta 381 toisesta ekumeenisesta synodista. Nikean tunnustuksen tarkoitus oli hyväksyä kolminaisuusoppi eli torjua areiolaisuuden ja pneumatomakhian (Hengen vastustamisen) harhaopit. Tunnustus pohjautui paljolti ns. Jerusalemin tunnustukseen (Hierosolymitanum). Teos esittää em. neljä uskontunnustusta peräkkäin, jotta niitä voi verrata toisiinsa. Eroja on selvennetty alleviivauksin ja suurin kirjaimin. Samaa erottelua käytetään vielä verrattaessa Nikean tunnustuksen suomennoksia, joita käyttävät Suomen evankelisluterilainen ja ortodoksinen kirkko. Idän ja lännen kirkon erottavaksi tekijäksi ja hajaannuksen tunnetuimmaksi vaikutukseksi osoittautui lännen kirkon tekemä lisäys Nikean tunnustukseen. Sen mukaan Pyhä Henki lähtee myös Pojasta (filioque) eikä vain Isästä. Nikean tunnustus ei ollut alun perin tarkoitettu viimeiseksi sanaksi, etteikö tunnustukseen voisi tehdä tarpeen mukaan tarkentavia lisäyksiä. Filioque oli pian tunnustuksen laatimisen jälkeen jo tarjolla lännen kirkon puolelta. Kirkkojen lopullinen ero tuli siis itse asiassa ihan muista kirkkoja erottavista tekijöistä, mutta aika vaikealta näyttää olevan tästä yhdestä sanastakin sopiminen. Thurén selvittää perusteellisesti lännen kirkon perustelut ja idän kirkonkin asiaa koskevat näkemykset. Yhdestä pienestä sanasta tuli myös leikillisen taikasanan jälkiosa ”filiokkus”, joka ’rimmasi’ hyvin ehtoollisen pyhittämiseen liittyviin alkusanoihin ”hokkuspokkus”.

Kaiken kaikkiaan kirjassa käydään läpi rivi riviltä, paikoin sana sanalta uskontunnustuksen lauselmat, kuinka vanhan kirkon teologit ovat käsitteitä selvittäneet ja mitä raamatunkohtia käytetään lauselman perusteina. Tässä mielessä voi sanoa, että uskontunnustuksen eksplikaatio sisältää koko uskonopin selvityksen. Tämä on katekismus, josta käy selville myös siitä, kuinka näihin uskonlauselmiin on päädytty - ja mitä harhaoppeja vastaan on käyty taistelua.

Etusivu    Kirja-arvioinnit