Kävelyretki Pietarin ja Suomen historiaan

Arvo Tuominen: Sankarikaupunki Pietari.  Reuna 2018.

Niin lähellä kuin viiden miljoonan asukkaan Pietari onkin Lappeenranta, en ole tullut siellä usein käyneeksi. Pietarilaisia kuitenkin vilisee täällä muiden venäläisten lisäksi välillä tungokseen asti. Kaupunginosamme kaduilla on niin niin paljon venäläisiä, että pikkupojatkin jo kysyivät minulta: ”Osaatko suomea?” Ainakaan samasta syystä en lähtisi Pietariin kuin he tulevat tänne: tekemään ostoksia. Mutta kaupungin kaunista arkkitehtuuria ei voi olla ihastelematta eikä Pietarin historiaa tutkia hämmästelemättä.

Kaupungissa asuneena sen elämään perehtynyt Arvo Tuominen esittelee vain rajoitetun määrän kohteita. Tämä ei ole matkaopas, vaan katsaus venäläiseen sielunmaisemaan, sen kulttuuriin ja historiaan. Suomalainen Pietari on vahvasti mielessä. Jo ensimmäinen kohde, Jelisejevin palatsi Moikan rannalla, johtaa suomalaishistoriaan. Tällä alueella sijaitsi suomalainen kalastajakylä ennen kuin tsaari Pietari Suuri päätti rakentaa omaa nimeään tai omaa pyhimyskaimaansa, apostoli Pietarin nimeä kantavan kaupungin. Suomalaisia valui Pietariin siihen aikaan, kun ruotsalaiset olivat levittäneet valtansa rajoja perinteisille venäläisten asumasijoille. 1600-luvun alussa ruotsalaiset alkoivat rakentaa valloittamalleen alueelle omaa linnoituskaupunkiaan. Suomalaisia tarvittiin sekä sotimiseen, että rauhanaikaiseen kehitystyöhön. Kun oma perinteinen kotiseutu ei riittänyt antamaan työtä ja elantoa, moni suomalainen suunnisti Pietariin, minkä nimistä paikkaa ei silloin vielä ollut olemassa. Alueelle syntyi suomalainen yhdyskunta, jota ruvettiin nimittämään Inkerinmaaksi. Suomalainen väestö asettui pysyvästi paikalle, josta löytyi työtä ja elatus. Kun Venäjä vahvistui ja ruotsalaiset menettivät otteen valloittamastaan alueesta, jäivät inkeriläiset asuinseudulleen. Suomalaiset olivat ahkeria työntekijöitä ja käsityöläiset jopa alansa taitajia. Venäläiset hyötyivät suomalaisten palveluista ja suomalaiset saivat työstään asianmukaisen palkan. Vähemmistökansalaisina he olivat valtaväestön halveksimia tsuhnia, pahanhajuista, hikistä ja vääräuskontoista kansaa, mutta heitä tarvittiin tekemään likaista työtä, johon oman maan kansalaisia ei riittänyt tai he eivät halunneet tehdä sellaista työtä. Kultasepän toimi nousi suureen kukoistukseen. Se tuli tunnetuksi erityisesti keisariperheen työllistämänä. Suomalaiset taisivat olla saksalaisten rinnalla tällaista korkeatasoista käsityötaitoa edellyttävässä työssä.

Samaisella Moikan rannalla vaikutti myös tuleva Suomen marsalkka Mannerheim, joka kyllä vaihtoi asuinpaikkaa lukuisia kertoja. Saatuaan potkut Suomen kadettikoulusta, hän pääsi sukulaisensa sponsoroimana Venäjän sotilasakatemiaan. Hän eteni Venäjän armeijassa korkeaan virkaan eikä hänen uraansa katkaissut mikään muu kuin bolsevikkivallankumous. Oli pakko siirtyä vähin äänin kotimaahan. Nyt hänen sotilaallinen koulutuksensa oli suuressa arvossa. Mutta se onkin sitten toinen luku, vaikka tässä yhteydessä on pakko sanoa Pietarista puhuttaessa, että Suomen sotiessa Saksan aseveljenä toisessa maailmansodassa Mannerheim käytti valtaansa Pietarin säästämiseksi. Mannerheimilla oli reaalipoliittinen taju niin kuin myöhemmin Paasikivellä, että "ryssän" kanssa on tultava toimeen senkin jälkeen kun maailmanpoliittiset valtasuhteet muuttuvat. Parempi olla jättämättä tarpeetonta katkeruutta herättäviä muistoja ja koston tarvetta. Mannerheimin kunniaksi paljastettiin laatta hänen entisen sotilasakatemiansa seinään vuonna 2016. Yltiöisänmaalliset tahot pitivät kuitenkin Mannerheimia Hitlerin apurina ja tuhrivat laatan, joka sitten siirrettiin turvallisempaan paikkaan, Pushkinoon, ensimmäisen maailmansodan museoon. Suomalaista lukijaa Mannerheimin vaikutushistoria kiinnostaa suuresti.

Yksi luku kertoo 1900-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneesta kirjailijasta, Sergei Dovlatovista, joka vaikutti Rubinsteina-kadulla. Suomalaisen historiaan päästään tässäkin kohtaa, kun tulee puhe Dovlatovin taiteilijatalosta, jonka on suunnitellut arkkitehti Andrei Olj. Hän oli arkkitehti Eliel Saarisen työtoveri. Saarisen isä Juho toimi Inkerinmaalla kirkkoherrana, viimeksi Pyhän Marian kirkossa historiallisen Pietarin keskustassa. Samassa paikassa sijaitsi myös ruotsalainen kirkko ja saksalainen Petrikirche. Tätä kolmen kirkon aluetta kutsuttiin keisarinaikaan saksalaiseksi kaupungiksi. Kaikki vääräuskoisten kirkkorakennukset otettiin bolsevikkiaikana huvituskäyttöön, suomalainen kirkko luontomuseoksi, ruotsalainen kirkko urheiluhalliksi ja saksalainen kirkko uimahalliksi. Myöhemmin kirkot on palautettu Inkerin kirkolle, joka on lisäksi saanut kaupungin keskustasta käyttöön (Pyhän) Annan kirkon. Valitettavasti kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 2002. Ulkoa päin kirkko on saatu saneerattua näyttävään kuntoon, mutta sisätilat ovat vielä palon jäljiltä tuhoutuneessa tilassa. Tämän kirkon ympäristöön liittyy runoilija Anna Ahmatovan tarina. Ahmatovan koti sijaitsi Liteiny-kadulla, mutta hänellä oli datsa Kellomäellä, joka sijaitsee Terijoella. Ahmatova oli kerran hoidettavana Hyvinkään keuhkotautiparantolassa, joten oli hänellä Suomeen ihan merkittävä yhteys.

Kirjailija Dostojevskilla ei ollut yhteyksiä Suomeen, mutta oli hänenkin kirjallisessa tuotannossaan joku suomalainen tsuhna siinä tyypillisessä palvelijan roolissa, mikä oli suomalaisten osana. Dostojevskistä Tuominen kertoo vähintään yhden luvun verran. Suomalaisuudella ei siinä ole paljon sijaa, mutta kaikille kirjallisuuden ystäville Dostojevski on jopa tuttu hahmo. Dostojevski oli vankeusaikansa jälkeen uskollinen Venäjän kirkon palvelija. Voi varmaan sanoa myös niin, että hän kuvaa venäläisyyttä aidosti ja perusteellisesti. Jos haluaa oppia tuntemaan venäläisen kansan sielun, niin lukekoon Dostojevskiä. Tuominen esittelee useita venäläisiä kirjailijoita. 1900-luvulla eläneet Tuomisen esittelemät kirjailijat näyttävät olevan toisinajattelijoita, jotka jättävät kotimaansa, mutta kaipaavat sitä vieraassa maassa.

Pääosa kirjan kulkureitistä pysyy valtakatu Nevskin tuntumassa. Pitkällä kadulla on myös pitkä ja mielenkiintoinen historiansa. Siinä on historian havinaa Admiraliteetista Pyhän Aleksanteri Nevskin lavraan asti, 4,5 km. Halvan hutikan Pietari ei minua kiinnostanut siinä merkityksessä, että kaipaisin sitä hutikkaa, mutta aitoa Pietaria sekin on, ja ihan näkemisen tai lukemisen arvoista. Varmaan käymisenkin arvoista.

Tässä ei ole kaikki, mutta ehkä hyvä alku. Mielelläni ottaisin tämän kirjan matkaoppaaksi Pietarin reissulle, jos vain tulisi riittävän hyvä syy lähteä sinne. Mutta joskus nojatuolimatka on ihan hyvä, kunhan ottaa lisäksi Street viewn käyttöön ja lähtee tallaamaan Nevskiä talo talolta tehden välillä muutamia ekskursioita muutamalle sivukadulle. Sieltä löytyy myös se hotelli, jonka katolla olevasta neontekstistä juontuu kirjan nimi.

Etusivu    Kirja-arvioinnit