Pyhiinvaellusta ja sen pohdintaa

Eero Uuksulainen: Ihmiset pyhillä poluilla.  Omakustanne 2016.

Joutsenon kirkkoherra on jättänyt omaisilleen ja ystävilleen henkisen testamenttinsa, pitkään kypsytellyn tutkielmansa pyhiinvaelluksesta. Vuonna 2004 hän toteutti pyhiinvaellusmatkan Santiago de Compostelaan ystävänsä ja työtoverinsa Touko Tyrväisen kanssa. Kirja ei kuitenkaan ole matkakertomus, vaikka siitä löytyy sellainenkin supistetussa muodossa. Pääsijan valtaa pyhiinvaelluksen ja matkalla olemisen tematiikan pohtiminen ihmisen elämässä ja historian vaiheissa. Eero käy siis läpi matkalla olon teemaa Raamatussa ja kirkon historiassa, sitten samaa ajatusta neljässä muussa pääuskonnossa, juutalaisuudessa, islamissa, hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa. Ihminen on aina homo viator, matkaa tekevä uskonnosta riippumatta. Eero osaa viisaasti karttaa kulttuuri- ja uskontoimperialistista näkemystä, jossa astutaan toisten uskontojen yläpuolelle ja löydetään ne kristinuskoa alemman kehityskulun edustajina. Hän ei liioin demonisoi uskontoja. Uskonnoissa on paljon samanlaisia ilmenemismuotoja, yhtenä sellaisena pyhiinvaellus. Kaikilla uskonnoilla on pyhiä paikkoja, ja vaellus näihin paikkoihin sekä niihin liittyvä toiminta on hyvin samankaltaista. Toki erojakin on. Esimerkiksi muslimeille pyhiinvaellus Mekkaan on suoranainen uskonnollinen velvollisuus. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että muiden uskontojen tapa lähestyä Jumalaa johtaa samalla tavalla pelastavaan yhteyteen Jumalan kanssa kuin kristinuskossa ymmärretään. Niin ei toki voi sanoa, mutta toisia uskontoja ei pidä tuomita, vaan ymmärtää, kunnioittaa ja arvostaa. Kuka sitten joutuu kadotukseen, sitä ei ihminen voi päättää. Jumala tietää.

Eero kertoo myös lyhyesti oman curriculum vitaensa, joka on yksi kirjan mielenkiintoisimpia jaksoja. Se on myös lähes ainoa muistelmanomainen jakso.  Jos kerran haluaa välttää muistelman kirjoittamisen, niin silloinhan se pitää tehdä mahdollisimman lyhyesti. Mutta liittyyhän sekin käsiteltävänä olevaan pyhiinvaelluksen teemaan, joten sama teema mielessä pitäen olisi voinut kuvata laveamminkin oman elämän kulkua. Mutta ehkä tämä pyhiinvaelluksen teema on noussut mieleen vasta myöhemmin, eläkeiän lähestyessä. Eikä itse asiassa pyhiinvaelluksen teema ollut ajankohtainen 70-luvulla. Silloinhan Santiagonkin pyhiinvaeltajien luku oli historian alhaisin. Buumi alkoi vasta 90-luvulla. Vuonna 2004 vietettiin Jaakob Vanhemman juhlavuotta, jolloin pyhiinvaeltajien määrä oli ihan toisessa mittasuhteessa. Viime vuosina luku on alkanut kohota 200 000:een.

Pyhiinvaellus on ennen kaikkea katoliseen uskonharjoitukseen kuuluva tapa. Luther suhtautui asiaan hyvin kielteisesti. Se oli silloin, kun pyhiinvaellusta pidettiin uskonnollisena suorituksena, jolla ansaittiin taivaspisteitä, saatettiinpa lyhentää toistenkin henkilöiden kärsimysaikaa kiirastulessa aneilla, jotka olivat Lutherille ”punainen vaate”. Eero on pohtinut paljon juuri omaa osallistumistaan pyhiinvaellukseen, joka on kohdistunut katolisen kirkon pyhiinvaellusreittiä pitkin katoliseen kohteeseen, legendaariselle paikalle, Jaakob Vanhemman väitetylle haudalle. Eero kysyi ennen matkaansa jopa piispan mielipidettä, voiko hän luterilaisena kirkkoherrana osallistua tällaiselle matkalle. Hän ei saanut ainoastaan lupaa, vaan jopa piispan siunauksen matkalle.  Tutustuminen katoliseen kirkkoon osoittautui mieltä avartavaksi kokemukseksi. Suurempi osa yhdistää meitä toisiimme kuin erottaa. Katolisesta kirkosta ja sen hartauselämästä voi oppia paljon. Kaikkea ei tarvitse puraisematta niellä. Saa säilyttää luterilaisuuden omaleimaisuutensa, mutta ei ehkä pysty olemaan tiukkapipoinen pietisti.

Mittava kirjaprojekti, ehkä kymmenvuotinen tutkiminen ja kokoaminen on johtanut siihen, että kirjan sisältökin ehti jo ajan kuluessa muuttua alkuperäisestä. Kirjassa esiintyy myös aika paljon toistoa, mitä ei tietysti aina voi välttää. Oikolukemisessa on myös ollut puutteita. Ortografiassakin on jäänyt viimeistely tekemättä. Tarkkasilmäisen oikolukijan olisi pitänyt käydä teksti läpi ennen sen julkaisemista. Pienet asiavirheet, kuten maininta alimmasta pappisvirkaan oikeuttavasta iästä, olisi vaatinut jo virkaveljen konsultointia. Vihittiinhän vuonna -68 papeiksi 22-vuotiaitakin, kuten allekirjoittanut.  Nämä huomautukset eivät kuitenkaan alenna kirjan merkitystä tärkeän teeman pohtimisena.

Etusivu    Kirja-arvioinnit