Hauska kulttuurikylpy

Liisa Väisänen: Kaikki Italiani. Matkoja maahan josta on moneksi. Kirjapaja2017. 229 s.

Viime aikoina on tullut tehtyä matkoja etupäässä Italiaan. Siellä paistaa aurinko ja on lämmintä. Ollaan kuitenkin Euroopan puolella, turvallisissa länsimaisissa oloissa. Ja italialaiset ovat mukavaa, rentoa kansaa, joka osaa nauttia elämästä.  Italia on kaiken edellä sanotun lisäksi länsimaisen sivistyksen kehto. Kaikki tiet vievät Roomaan. Suomalaiselle Italia tarjoaa kulttuurikylvyn, koska siellä kaikki on vanhaa kolmannessa potenssissa suhteessa siihen, mikä meillä on vanhaa. Italia on musiikin ja kuvataiteen kuin myös arkkitehtuurin ylittämätön tuottaja ja säilyttäjä. Hyvä, ettei yhdestä italialaisesta kirkosta jo löydy jo se taiteen määrä, jota vastaan Suomen pitää kerätä koko Suomen kirkkotaide.

Matkailuopas Liisa Väisänen on sukeltanut syvälle Italiaan. Hän on elänyt Italiassa parikymmentä vuotta, avioitunut italialaisen kanssa ja vaeltanut maata pitkin ja poikin. Hän on syventynyt myös taidefilosofiaan ja kulttuuriin. Tuntuu melkein siltä, että hän tietää kaiken Italiasta. Mutta se on mahdotonta. Maa on liian monimuotoinen ja –kerroksinen. Kirjoittajan pääsanoma on se, että Italia ei ole vain yksi todellisuus ja kokonaisuus. Jokainen Italian maakunta oma Italiansa. Muutamat kaupungitkin edustavat niin vahvasti omaa kulttuuriaan, ettei vertaista löydy muualta. Ääriesimerkki on pieni 320 asukkaan Seborgan kylä, keskiaikaisen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Seborgalaiset huomasivat 1950-luvulla olevansa Italiasta riippumaton itsenäinen ruhtinaskunta. He painattivat omat henkilökorttinsa, ja passinsa. Käyttöön otettiin Seborgan postimerkki ja oma valuutta ja tietenkin oma kuningas. Autoihin kiinnitettiin Seborgan rekisterikilvet. No, onneksi kaikkialla ei olla ihan yhtä omapäisiä.

Arvioitavassa teoksessa käydään kahlaten läpi melkein kaikki 21 maakuntaa. Etsitään maakuntaa kuvaava erityispiirre. Joku kohde tulee tarkemmin esitellyksi. Lukematon määrä kohteita jää ulkopuolelle. Maakuntien lisäksi Italia jakautuu etelään ja pohjoiseen. Tämä karkea jako liittyy köyhyyteen ja vaurauteen. Kirjoittaja on oivaltanut sen, ettei turistienkaan pidä juosta liian kovalla kiireellä nähdäkseen kaiken. Yliannostuksesta tulee ähky. Parempi rajoittua johonkin kohteeseen, hiljentyä ja pysähtyä.

Luin silmä tarkkana niistä kohteista, joihin olen itse tutustunut Italiassa. Olen aina matkustanut pari matkaopasta kädessäni selvittääkseni, mikä on näkemisen arvoista. Olenko nähnyt sen, mitä olisi ollut syytä havaita. Väisäsen mittapuulla olen kulkenut useimmiten liian nopeasti ja tietämättömänä. Esimerkin vuoksi Genovan San Lorenzosta ei jäänyt mieleeni se tykin ammus, joka suutarina jätettiin näytille sivukappeliin. Kirkon pelastuminen tuholta oli tietenkin italialaisittain Neitsyt Marian varjelusta. En havainnut myöskään Sansovinon kappelia enkä katedraalin museota, jossa säilytetään Graalin maljaa, siis sellaiseksi uskottua lasikulhoa. Italialaisten elämä menee paljon suojeluspyhimysten ja reliikkien mukaan, mikä protestanteille on sellaista krääsää, joka häivyttää puhtaan kristillisen opin. Toisaalta katolisessa kirkossa uskonharjoitus on näkyvää ja perinteisestä opista pidetään kiinni. Konservatiivisuudella on sekä myönteiset että kielteiset puolensa.

Nykyinen paavi saa kiitosta vaatimattomuudestaan ja rohkeudestaan. Hän toteutti edeltäjältään kesken jääneen pyrkimyksen asettaa Vatikaanin pankille ulkopuolinen ja riippumaton johtaja, kun kardinaalien valvonnassa ollut pankki oli tahrinut maineensa rahanpesussa. Edellisen paavin yllättävän ja poikkeuksellisen eläkkeelle siirtymisen syynä ei kirjoittajan mukaan ollut paavin väsymys ja ikääntymisen tuomat vaivat, vaan ajautuminen ristiriitaan kardinaalikollegion kanssa. Kirjoittaja kertoo myös Italian historiasta, politiikasta ja talouselämästä kulttuurin lisäksi. Tämä on erinomainen matkaopas Italiaan lähtevälle. Muut matkaoppaat eivät anna tämän veroisia taustatietoja. Kirjoittaja esittää asiansa jouhevasti ja humoristisesti itsensä likoon laittaen.

Virheetöntä opusta ei kuitenkaan ole tämänkään teoksen myötä kirjoitettu. Mistäpä minä edes kaikkia virheitä huomaisin, muuta muutama silmiin sattunut lapsus panee epäilemään, että voi siellä olla muutakin, kun ei teos kaiketi ole ollut kenenkään tarkastettavana ennen julkaisua. Konstantinus Suuri julkaisi Milanon ediktin vuonna 313. Kristinuskosta tuli valtionuskonto vuonna 390. Parisiin Saint Denisin suojeluspyhimys on tietenkin Pyhä Dionysius. Tämä viittaus liittyi Pariisista lähteneeseen goottilaisvaikutteisiin, jota Roomassa edustaa Chiesa del Sacro Cuore del Suffragio. Kirjoittajan käsityksen mukaan luterilaiset eivät usko Kristuksen olevan läsnä ehtoollisaineissa. Toisin kuin muut protestantit uskovat, luterilaisten ehtoolliskäsitys on yhteneväinen katolilaisen kanssa: Kristus on läsnä ehtoollisaineissa. Puhutaan reaalipreesensistä. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan järkeile eikä selittele sitä miten Kristus voi olla läsnä. Pidättäydytään siis transsubstantiaatio-opista. Muilla protestanteilla kuin luterilaisilla järkeily menee filosofiseen suuntaan: Finitum non est capax infiniti.

Teoksessa on paikkakuntien hakuluettelo. Olisiko ollut suuri vaiva, jos lisänä olisi vielä ollut muu nimi- ja kirkkohakemisto?

Etusivu    Kirja-arvioinnit