Sylkykuppi ja sillanrakentaja

Gustav Björkstrand: Elämä on joukkuepeliä. John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana. Kirjapaja 2016. 502 sivua.

 

Tavallisesti kirkkoa verrataan laivaan, jolloin arkkipiispa vertautuu laivan kapteeniin, ellei sitten kapteenina ole itse Kristus. Arkkipiispa Vikströmiä verrataan kuitenkin hänestä kertovassa elämäkerrassa jalkapallojoukkueen kapteeniin. Jalkapallo on joukkuepeliä. Paras tulos saavutetaan, kun kaikkien pelaajien panosta hyödynnetään ja kun pelaajat kaiken lisäksi pelaavat yhteen. Tarvitaan tiimin hyvää yhteishenkeä ja toinen toisensa tukemista. Gustav Björkstrandin hyvää ystäväänsä, työtoveriaan ja saman kielivähemmistönsä edustajaa kuvaavan kirjan nimeä voi pitää onnistuneena. Niin kuin Vikströmin mieliurheilulaji, jalkapallo on joukkuepeli, samoin on kirkon laita. John Vikström osoittautuu johtajaksi, joka kuuntelee toisia samalla kun osallistuu työhön koko tarmollaan ja voimallaan. Perinteisesti piispat ovat olleet kirkkoruhtinaita, jotka auktoriteetillaan määräävät sen, kuinka edetään. Piispa ei kuuntele toisten neuvoja tai ei ainakaan noudata niitä. Jalkapallovertausta käyttäen tällaisen autoritaarisen piispan voi sanoa olevan samalla sekä joukkueensa kapteeni että valmentaja. Vikström ei ota tuplaroolia. Kapteenina hän ei kuitenkaan väistä omaa velvollisuuttaan toimia sen mukaisesti, minkä kokee oikeaksi. Näin kävi myös naispappeuskeskustelun ollessa kuumimmillaan. Vikströmiä syytettiin siitä, että hän käyttää puheenjohtajan asemaansa hyväkseen saadakseen edustamansa näkökannan voittoon. Esittäessään omia näkökantojaan yleiskeskustelussa hän kuitenkin antoi tavallisesti puheenjohtajan nuijan varapuheenjohtajalle. Vikströmin keskustelupuheenvuorot olivat tunnettuja maltillisuudestaan ja vahvoista loogisista perusteluistaan, jotka aina pureutuivat vastakkaisten perustelujen ongelmakohtiin. Vikström siis oikeasti kävi keskustelua eikä vain lukenut paperista etukäteen valmisteltuja omia tai kuppikuntien valmistelemia monologeja. Tällaisessa tilanteessa Björkstrand kuvaa myös Vikströmin itkeneen, kun seuraava puhuja edellä kuulluista perustelluista näkökohdista piittaamatta jäkättää omaa kantaansa.

Arkkipiispa Vikströmistä kertova kirja tuo selvästi esille Suomen kirkon jakautuneisuuden karkeasti jaotellen kahteen leiriin, konservatiiviseen Raamattua kirjaimellisesti tulkitseviin herätysliikeaktiiveihin ja toisaalta yleiseen kansankirkolliseen Raamattua rakkauden kaksoiskäskyn perspektiivistä tulkitsevaan ja patriarkaalisesta yhteiskuntakäsityksestä irtiottoa edustavaan joukkoon. Vikströmillä oli kokemusta herätysliikkeistä jo lapsuutensa kotiseudulta Pohjanmaalta. Perheen ja suvun piirissä oli vaikutteita herännäisyydestä ja lestadiolaisuudesta. Pohjanmaalla ei tietenkään voinut välttää kosketusta evankeliseen liikkeeseen. Pohjanmaa oli ”raamattuvyöhykettä”, jossa vaikuttivat voimakkaasti myös vapaakirkolliset liikkeet, joista Vikströmin ei voi sanoa imeneen vaikutteita, mutta pakotti kyllä ottamaan niistä selvää. Ruotsinkielisen nuorison keskuudessa merkittävin vaikuttaja oli Kyrkans Ungdom-niminen kirkollinen liike. 60-luvulla vaikuttanut uuspietismi sai ruotsinkielisestä nuorisostaan kannattajia Luthersk Inremission –nimisestä järjestöstä. Tähän joukkoon liittyi myös Johnin nuorempi veli Erik. John sen sijaan ei ollut yhden liikkeen mies. Hän tutustui laajempaan kirkolliseen kenttään jo opiskeluaikanaan, mihin varmaan Helsingin yliopisto antoi ruotsinkielistä Åbo Akademita paremmat lähtökohdat. Lundilaisen teologian vaikutus taisi kyllä oli suurempi Turussa kuin Helsingissä, mutta tältä suurta vastakkainasettelua aiheuttaneelta teologiselta kirkkopolitiikalta ei voinut välttyä. Vikströmiin teki suuren vaikutuksen hänen Saksaan tekemänsä opintomatka vuonna 1956. Siellä hän sai vaikutteita erityisesti Eberhard Müllerin johtamasta teologisesta akatemiasta Bad Bollissa ja opiskelutoveriltaan lahjaksi saamastaan Bonhoefferin kirjasta Kirjeitä vankilasta.

Vikström perehtyi teologisessa tutkimuksessaan erityisesti uskontososiologiaan, uskonnonfilosofiaan ja työssään sosiaalietiikkaan. Ruotsinkielisen Pohjanmaan herätysliikkeille sosiaalinen ja yhteiskunnallinen toiminta oli ollut ominaista, joten tässäkin Vikström saattoi rakentaa tutuksi tulleella aihepiirillä. Osmo Tiililä vaati aikanaan kirkkoa keskittymään keskeisempiin asioihin, kuten pelastuskysymykseen. Olisikohan sekin vaatimus ollut lähinnä herätysväkeä kosiskelevaa kirkkopoliittista populismia? Voi tietysti olla niinkin, että sosiaalieettiset kysymykset edustavat toista äärilaitaa, mutta molempi parempi. Kirkkopoliittisen vastakkainasettelun huipennukseksi oli kohoamassa homoseksuaalisuus ja Vikströmin jälkeisenä aikoina kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta. Tämän aihepiirin tiimoilla Vikström joutui toisena suomalaisena arkkipiispana syytettyjen penkille harhaoppisuudesta, kun maanviljelijä Forma esitti haasteet arkkipiispaa vastaan. Ikävintä tässä jupakassa oli se, ettei kukaan piispakollegoista ryhtynyt puolustamaan virkaveljeään, josta oli tullut sylkykuppi. Täytyy sanoa, että tämä oli kyllä piispojen kollegiaalisuuden pohjanoteeraus. Lukijan sympatia kallistuu syytetyn puolelle, vaikka ei ajaisikaan samaa sukupuolta edustavien parien kirkollista vihkimistä. Muuten on todettava, että Vikström itse piti tärkeänä juuri piispojen kollegiaalista yksimielisyyttä. Kaikkein perimmäisenä tarkoituksena oli Suomen kirkon säilyttäminen yhtenäisenä. Siksi piispojen oli aina etsittävä yhteinen nimittäjä asioille, jotta voitaisiin esiintyä ulospäin yhtenä kirkon äänenä. Vikström tuli tunnetuksi sillanrakentajana (pontifex), joka ei halunnut väkisin runnoa esiin omia näkemyksiään, vaan hän kuunteli aina ensin toisia ja yritti sitten rakentaa siltaa keskustelun ääripäiden välille.

Vikströmin eläkeaikaan päättyvän elämäkerran alaotsikkona on John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana. Vaikka kirjaan siis sisältyy päähenkilön elämän vaiheita, teologisia näkemyksiä ja hengellisten puheiden referointia, yksi painopiste on kirkollisen toiminnan lisäksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Vikström tuli tunnetuksi arkkipiispana, joka rohkeni esittää myös vallanpitäjien kritiikkiä. Kaikkein jyrkimmäksi kritiikki osui 90-luvussa vallalla olevaan valtionhallintoon, joka suhtautui hyvin nihkeästi pakolaisten vastaanottoon. Itse tasavallan presidentti tuohtui arkkipiispan synnilliseksi nimeämään penseyteen, jolla pakolaisiin suhtauduttiin. 70-luvulta alkaen oli kirkon ja valtion välisen suhteen käyty vilkasta debattia ja 90-luvulla viimeisetkin valtiokirkon rippeet purettiin lainsäädännöstä. Näitä olivat tuomiokapitulien ylläpito valtion varoin, presidentin nimitysoikeus piispojen suhteen ja korkeimman oikeuden edustajien kirkolliskokousjäsenyys. Uusi kirkkolaki jakoi kaiken lisäksi lain kahteen osaan, jolloin kirkkojärjestys jäi kirkon asiaksi ja kirkosta eronneet kansanedustajatkin pääsivät päättämään siitä kirkkolain osasta, joka oli alistettava eduskunnan hyväksyttäväksi.

John Vikströmin elämäkerta ei ole vain päähenkilön elämää ja toimia koskeva selonteko, vaan siihen sisältyy koko kirkon elämän ja toiminnan kuvaus. Arkkipiispa oli kaikessa mukana. Jo Porvoon piispana hän oli päässyt mukaan piispallisen kollegioon päättämään koko kirkkoa koskevista asioista. Se oli samalla erinomaista harjoittelua suurempiin saappaisiin astumista varten. Lopulta ei ollut kysymys vain Suomen kirkosta eikä edes Suomen kansasta, vaan kaikista kirkoista ja koko maailmasta. Nämä tehtävät tulivat esiin ekumeenisissa keskusteluissa ja varsinkin Kirkkojen Maailman neuvoston poliittisessa vaikuttamisessa, mihin Suomen kirkolla oli oikeus osallistua.

Etusivu    Kirja-arvioinnit