Mallia rauhalliselle keskustelulle tasa-arvoisesta avioliitosta

Björn Vikström: Monta rakkautta. Seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia. Kirjapaja 2016. 284 sivua.

 

Björn Vikström kirjoittaa kuumasta, tunteita kuohuttavasta aiheesta viileästi ja järkiperäisesti. Asioista on otettava perusteellisesti selvää. Edessä on tiukka vääntö homoseksuaalisesti suuntautuneiden oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Ennen kuin piispa painaa kirkolliskokouksessa nappia osoittaakseen, mille kannalle hän asettuu, on syytä tietää perustelut. Niitä tarvitaan tietysti jo keskusteluvaiheessa.

Nykyään kirkollisessa – niin kuin muussakin keskustelussa – mennään eteenpäin mallilla: päätetään ensin, millä kannalla ollaan ja sitten aletaan keksiä perusteluja oman kannan puolustukseksi. Vikström lähtee liikkeelle toisenlaisella menettelyllä: ensin otetaan selvää siitä, mitä rakkaudella tarkoitetaan, sitten hahmotetaan seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologiaa.  Kun maasto on kartoitettu ja tutkittu, on aika johtopäätösten tekemiselle. Johtopäätöksiä ei ole tehty tunteilla ja kirkkopoliittisesti taktisin laskelmin, vaan vahvoin teologisin argumentein.

Mitä rakkaus on, on ensimmäinen tärkeä kysymys. Onko rakkauksia yksi, kaksi, neljä vai tarkentamattomasti monta? Roomalaiskatolisen näkemyksen mukaan on vain yksi rakkaus. Se on Jumalan rakkaus, joka säteilee myös ihmisten keskinäisessä rakkaudessa.  Mitä lähempänä Jumalan täydellistä rakkautta inhimillisen rakkauden koetaan olevan, sitä suurempaa täydellisyyttä siltä odotetaan. Tällä tiellä kaikkein arvokkaimpana tienä pidetään luostarielämää ja pappien selibaattia. Avioliittoon vihkiminen on sakramentti, siis Jumalan armo vaikuttaa sen kautta; avioliitto on erottamaton. Eronneet erotetaan ehtoollisyhteydestä. Kaksinaismoraalilta ei vältytä. Avioliitto voidaan mitätöidä. Yhden rakkauden käsitys johtaa vaikeaan ristiriitaan ideaalin ja vallitsevan arkitodellisuuden välillä.

Luterilaisuudelle on ominaista kahden rakkauden malli, jota on selvittänyt ansiokkaasti professori Tuomo Mannermaa. On Jumalan rakkautta ja inhimillistä rakkautta. Tämä heijastuu kahtena vastakkaisena teologian muotona, kunnian teologiana ja ristin teologiana. Luther edustaa ristin teologiaa: Jumala ilmoittaa itsensä ja rakkautensa Kristuksen kärsimyksessä. Luterilaisen teologian kahden rakkauden malli voi ottaa oppia katolisilta teologeilta siinä, miten eros-rakkautta ilmaiseva kaipuu yhteyteen sekä Jumalan että toisten ihmisten kanssa voidaan nähdä agape-rakkauden täydentäjänä. Eros tarvitsee rinnalleen agapen, joka annetaan meille armosta. Kaksi rakkautta oli ruotsalaisen teologin Anders Nygrenin suurta suosiota saavuttanut teologinen oivallus, joka korostaa kahden rakkauden syvää vastakohtaisuutta ja toisensa pois sulkevuutta. Se voi hyvin sopia Paavalin uskonvanhurskautta tukevaksi argumentaatioksi, mutta viime aikoina tätä teologista mallia pidetään riittämättömänä rakkauden kuvauksena. Nygrenin ajattelussa kaikki hyvään ja arvokkaaseen suuntautuva rakkaus uhkaa muodostua pahaksi.

Vikström sisällyttää rakkauden käsitteeseen myös ystävyyden sekä vanhempien rakkauden lapsiaan kohtaan. Nämä rakkauden muodot saavat kirjailija C. S. Lewisin erittelemään rakkauden neljässä kategoriassa. Lewis mainitaan kyllä kirjallisuusluettelossa, mutta teologian alalla Lewis taitaa näyttäytyä Vikströmille enemmän hartauskirjailijana kuin teologina. Rakkautta ei pidä pelkistää liikaa. On nähtävä rakkauden monimuotoisuus: siihen kuuluu ensin Jumalan rakkaus, sitten rakkaus jumalaan, romanttinen rakkaus, eroottinen rakkaus, lähimmäisenrakkaus, sisarusrakkaus, itserakkaus sekä rakkaus idoleihin, ideoihin ja yhteisöihin. Erilaisten rakkausmuotojen välillä ilmenee elävä vuorovaikutus. Rakkaudelle ei löydy tyhjentävää määritelmää. Sen kuvaamisen tarvitaan monta käsiteparia.

Seksuaalisuutta Vikström pohtii monelta kantilta. Tutkiessaan seksuaalisuutta Raamatussa hän tähdentää, että Vanhan testamentin moraalisäädökset ovat syntyneet patriarkaalisessa kulttuurissa, ja seksuaalisuudesta puhutaan lähinnä hyväksyttävien sukupuoliroolien näkökulmasta. Laulujen laulu on silmiin pistävä poikkeus vanhatestamentillisesta parisuhteesta: se on kuvaus tasavertaisesta suhteesta miehen ja naisen välillä. Uudesta testamentista ei löydä mitään yhtä selkeää juonnetta puhuttaessa seksuaalisuudesta, jollei sellaiseksi ymmärretä kaikkien ihmisten tasa-arvoa Jumalan edessä. Vikström jatkaa esittelemällä seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden ymmärtämistä kirkon historiassa ja suomalaisten muuttunutta asennetta seksuaalisuuteen, seksuaalista käyttäytymistä tutkimusten valossa sekä tieteellisessä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Seksuaalietiikan tavoitteena on hyvä ja rakkaudellinen seksuaalisuus. Aihetta tulee lähestyä luterilaisessa teologiassa kuten muita eettisiä kysymyksiä luonnollisen lain, kultaisen säännön ja rakkauden toteutumisen näkökulmasta. Homoseksuaalisuutta Vikström esittelee perusteellisesti viimeaikaisten tutkimusten valossa unohtamatta tietenkään sitä, mitä asiasta Raamatussa sanotaan. Raamatun ongelma on vain se, että seksuaalista suuntautuneisuutta tai identiteettiä ei tunnettu. Raamattu on monella tapaa paikka ja kulttuurisidonnainen kirjakokoelma. Raamatusta ei ole helppo tehdä yksioikoisia johtopäätöksiä, kun joka tapauksessa on luovuttu monista kulttuurisidonnaisista raamatullisten aikakausien tavoista. Nykyajan päätökset on tehtävä luterilaisen tilannesidonnaisen etiikan mukaan. Näin toimitaan itse asiassa raamatullisemmin kuin takertumalla vanhoihin perinteisiin.

Onko homous synnynnäistä vai opittua, siinä Vikström asettuu sekä-että –käsityksen kannalle. Tällä näkemyksellä lienee merkitystä, kun lähestytään edessä olevaa päätöksentekoa, jolta ei voida välttyä. Edessä on Vikströmin mukaan kolme vaihtoehtoa, vihkioikeus nykyisin edellytyksin, vihkioikeus ilman sukupuoleen kuuluvaa rajoitusta ja kolmanneksi vihkioikeudesta luopuminen. Kaikki ovat omalla tavallaan huonoja vaihtoehtoja, ensimmäinen sen takia, että homoseksuaaleja ei kohdella tasavertaisina, vaan normista poikkeavana ryhmänä, joiden rakkaussuhteita ei pidetä heteroparien veroisina kiitollisuuden aiheina. Tavallisten ihmisten käsitys kirkollisesta oikeudenmukaisuudesta kärsii luottamuspulaa. Toisen vaihtoehdon ongelmana on, että se ei saavuta kirkollista yksimielisyyttä. Onko nyt tärkeämpää kirkollisen yhteyden säilyttäminen vai pienen vähemmistön tasavertainen kohtelu? Kirkollisesta vihkioikeudesta luopuminen aiheuttaisi kirkon vaikutuksen vähenemistä ihmisten elämässä ja vauhdittaisi kehitystä, jossa kirkon jäsenet eivät enää pyydä Jumalan siunausta parisuhteeseensa. Eriarvoisen käytännön siirtäminen vihkimisestä siunauksen puolelle ei poistaisi itse ongelmaa, kysymystä kirkon tasaveroisesta suhtautumisesta ihmisiin seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

 Loppupäätelmä on, että kirkon oppi Jumalan armosta ja pelastuksesta Kristuksen tähden tulee säilyttää muuttumattomana. Sen sijaan tapojen, joilla tätä sanomaa ilmaistaan ja eletään todeksi, tulee vaihdella ihmisten todellisten tarpeiden mukaan.

Etusivu    Kirja-arvioinnit