Ristisaatto, vedenpyhitys ja praasniekka

Vaellus pyhiin. Ristisaattoja idän ja lännen välillä. Toimittaneet Hanna Hentinen & Elina Vuola. Kirjapaja 2018.

 

Pyhiinvaelluksella on varmaan yhtä pitkä historia kuin uskonnonharjoituksella. Roomalaiskatolisen kirkon uskonnonharjoituksessa pyhiinvaellusperinteellä oli hyvin keskeinen tehtävä keskiajalla. Ajateltiin, että pyhiinvaelluksella voi sovittaa syntejä, ei vain omia, vaan jopa toisen syntejä. Lutherin reformaatio piti vallitsevaa käytäntöä kirkon uskon vastaisena, mikä johti kaikenlaisen pyhiinvaeltamisen kieltämiseen. Ehkä tähän kieltoon antoi aihetta myös ikävä muisto ristiretkistä, joissa kristinuskon pyhiä paikkoja yritettiin anastaa aseellisessa taistelussa kristittyjen hallintaan. Pyhiinvaelluksesta tuli uskonsotaa. Viime vuosina protestanttisessa maailmassa pyhiinvaellus on tehnyt uutta tulemistaan. Tämä on luonnollisesti läntisen perinteen pyhille paikoille suuntautuvaa vaellusta. Matkan tarkoituksena ei ole syntien sovittaminen, vaan hiljentyminen sekä suunnan ja tarkoituksen etsiminen elämälle. Pääasiallinen motiivi ei useimmille vaeltajille ole kovin hengellinen. Kyseessä on vain oman fyysisen kunnon testaaminen ja ”hidas” matkailu, jossa käytetään hyväksi viitoitettuja vaellusreittejä.

Esiteltävänä oleva kirja esittelee toisen kansankirkkomme, ortodoksisen kirkon pyhiinvaellusperinnettä. Tässä rajoitutaan vain Suomen itärajalla esiintyvään ortodoksiseen kulttuuriin. Ortodoksinen pyhiinvaellusperinne ei näytä toimivan synti-armo-sovitus –linjalla. Protestanttiselle uskonkäsitykselle vieraita elementtejä toki liittyy tähän itäiseenkin perinteeseen. Suomessahan on levinnyt myös luterilaiseen uskonkäsitykseen pohjautuvaa pyhiinvaellusperinnettä, mutta tässä teoksessa rajoitutaan idän kirkkoon. Ortodoksinen usko on noussut viime vuosikymmeninä arvostetuksi kristilliseksi perinteeksi, koska se sanoittaa kristillistä uskoa kuvin, tuoksuin ja mysteerimenoin toisin kuin luterilainen kirkko, joka keskittyy kuivaksi koettuun sananjulistukseen. Herätysliikkeet taas markkinoivat omakohtaista uskoa, jonka moni kokee uskon tuputtamisena ja painostavana käännyttämisenä.

Moni luterilainen, kuten kolme tämän kirjan kirjoittajaa, on osallistunut ortodoksiseen pyhiinvaellukseen, koska ortodoksit eivät mittaa osallistujan uskon syvyyttä tai aitoutta eivätkä pakota noudattamaan ortodoksisia tapoja yhtä vähän kuin yrittävät kalastaa luterilaisia oman kirkkonsa jäsenyyteen. Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan ortodoksiseen pyhiinvaellukseen ilman mitään sitoumuksia kirkon jäsenyyteen. Myös ateistit tai vapaa-ajattelijat saavat osallistua tähän toimintaan ilman sitoumusta, jos vain olisi halua ja uskallusta.

Pohjois-Karjalan pyhiinvaellukset ovat usein ristisaattoja. Ristisaatto on liikkuvaa jumalanpalvelusta, jota johtaa pappi. Risti, kirkkoliput, ikonit, rukous ja laulu tuodaan kirkon seinien sisäpuolelta ulos. Joskus ristisaatto on kulkee vain kirkon ympäri, toisinaan kalmistoon tai vedenpyhityspaikalle, joskus myös toiseen kirkkoon. Ristisaatto voi tapahtua kävellen, soutaen, pyöräillen tai hiihtäen. Ortodoksisen kirkon pyhiinvaellusta kuvaava kreikankielinen sana on proskynesis, kunnioitus. Tästä sanasta ilmenee pyhiinvaelluksen hartaudellinen luonne. Ristisaaton edetessä pyhitetään eli siunataan tiet, metsät ja pellot, talot, navetat, rakennuspaikat, ajoneuvot, polkupyöräilijät ja ohi kävelevät ihmiset.

Ortodoksisen kirkon merkittävimpiä ristisaattoja on vedenpyhitys. Näistä tärkein on teofanian eli Kristuksen kasteen yhteydessä tapahtuva veden pyhitys 6. tammikuuta. Vedenpyhitysrukouksessa Pyhää Henkeä pyydetään laskeutumaan ja pyhittämään vesi. Pappi vihmoo pyhitettyä vettä pyhitettävien päälle. Talvella ei vettä pirskoteta, mutta jotkut voivat pulahtaa avantoon, pyhitettyyn veteen.

Pohjois-Karjalan ortodoksisuudelle ovat ominaisia praasniekat. Ne ovat paikallisyhteisön säännöllisesti toistuvia juhlia, joissa muistellaan vainajia ja päätetään yhteisön asioista, kuten avioliitoista. Kylissä, joissa on tsasouna, ortodoksinen rukoushuone, praasniekat ajoittuvat pyhäkön suojeluspyhän muistopäivälle. Ortodoksit eivät puhu pyhimyksistä, vaan pyhistä, mutta asia on sama. Praasniekan voi toimittaa myös maallikko ja juhlamenoihin voi kuulua maallinen osuus: leikkejä, tanssia ja hevosajelua, jopa markkinat. Praasniekoissa saattoi esiintyä myös häiriökäyttäytymistä eikä papit olleet mieltyneitä juhlallisuuksiin sisältämistä esikristillisistä elementeistä.

Ortodokseille yhteys esi-isiin on korostetun läheinen. Vainaja on 40 päivän ajan kuolemansa jälkeen lähellä. Vainajia, tuonilmaisiin siirtyneitä, muistetaan määrättyinä aikoina kuoleman jälkeen. Panihida, ortodoksisen jumalanpalvelusperinteen mukainen vainajien muistopalvelus (muistajaiset), toimitetaan tavallisesti 1., 3., 9. ja 40. päivänä vainajan kuolemasta ja tämän jälkeen aina vainajan kuoleman vuosipäivänä tai nimipäivänä. Muistajaisia vietetään kalmistossa ja järjestämällä muistoaterioita. Haudoille viedään ruokaa vainajien syötäväksi, lauletaan itkuvirsiä ja rukoillaan. Tämä käytäntö lienee jo katoavaa kansanperinnettä.

Raja-Karjalassa on ollut tapana jääksiminen. Se merkitsi lupausta, joka annettiin Jumalalle tai suojeluspyhälle, jotta tämä auttaisi lupauksen tekijää tai hnen läheistään krisitilanteessa, esim. sairaudessa. Lupaukset ovat liittyneet myös läntiseen pyhiinvaellusmotiiviin. Ortodoksisessa kirkossa pyhiinvaellus on aikoinaan liittynyt luostareissa käyntiin. Tällaisia olivat Valamon, Konevitsan, Solovetskin ja Syvärin luostarit. Ehkä nykyään vierailut Valamon ja Lintulan luostareihin täyttävät pyhiinvaelluksen tuntomerkkejä.

Teokseen sisältyy kunkin neljän kirjoittajan artikkelien tiivistelmä englannin kielellä.

Minulle tulee tästä kirjasta mieleen Etiopian ortodoksinen kirkko, jonka tapoihin tutustuin lähetystyössä toimiessani. Ensimmäiseksi törmäsin timket- eli kastejuhlaan, siis em. teofaniaan. Etiopian ortodoksien tavat tulevat yllättävän lähelle valtavirran ortodoksiaa, jota Suomen ortodoksinen kirkko edustaa. Kun Suomessa kannetaan ristisaatossa oman kirkon suojeluspyhää esittävää ikonia, niin Etiopiassa papit kantavat vedenpyhitysjuhlassa oman kirkkonsa tabotia eli kirkon tunnusmerkit sisältävää taulua. Tabot on sana, jota käytetään myös vanhatestamentillisesta liitonarkusta. Se oli eräänlainen matka-alttari, joka asetettiin sitten lopulta Jerusalemin temppeliin. Etiopialaisten mielestä sittemmin kadonnutta liitonarkkua säilytetään nykyään Aksumissa. Mutta tämä onkin jo ihan toinen juttu. Kristittyjen pyhiinvaellusperinne on maailmanlaajaa. Niin on muslimienkin pyhiinvaellus, ja sekin on vähän toinen juttu.

Etusivu    Kirja-arvioinnit