Non vitae sed scholae didicimus

Maalaispoika kaupungissa

Hyppytunneilla luuhailua

Ystävällisiä luokkatovereita

Pitkän linjan luokanvalvoja

Uskonnon opettajia

Sotilaallista kuria ja näennäisopetusta

Historiaa ja rippikoulua

Pinko-kiusaamista

Kouluvihan lietsoja

Helmiä sioille

Ensimmäinen hyvän saarnan valmistus

Lempiaineeni, vieraat kielet

Lukuaineista arvostetuimmat

Hanttiaineita?

 

 

Koulutovereideni toimittama kirja Läpi punaisen tiilen (Lappeenrannan lyseon pojat oppilaiden muistoissa. Koonneet Seppo Maukonen, Esko Nenonen, Seppo Ravantti ja Taito Salmi) alkoi herättää mielessäni muistoja, jotka ovat minulla siirtyneet enemmän alitajunnan puolelle. Menee ihan pinnistelemiseksi, kun yrittää muistaa joitain sattumuksia. En taida muistaa edes pinnistelemällä. Taipalsaarelaisten näkökulmaa taitaa edustaa vain yksi kirjoitus. Muutenkin ulkopaikkakuntalaisten kokemukset jäävät hieman vähiin.

Maalaispoika kaupungissa

Pyrkiessäni Taipalsaaren kirkonkylän koululta oppikouluun ei meitä ollut monta pyrkijää; olisiko lyseoon ollut minun ja veljeni Riston lisäksi Neuvosen Jukka? Entä Mäkeläisen Jorma? Taisin olla ainoa pääsijä. Pääsykokeissa saamani tuloksen sijalukua en muista. Pääsykokeista muistan sen, että kokeita valvomassa oli yksi tosi pelottava tyyppi. Kuinka joku voikin olla niin pikkumaisen ankara? Myöhemmin sain tietää, että se oli venäjän opettaja, Ana. Minulla oli vielä edessä arpominen, joudunko ehkä venäjän lukijoiden joukkoon. Arpominen taisi tapahtua koulun alkaessa. Olimme juhlasalissa komennettuina riviin. Eino Suneli, rehtori, suoritti jaon; joka toinen rivissä astui eteen. Siinä se oli luokkajako. Siltä seisomalta en vielä tiennyt, kummalla puolella olin, ennen kuin sain

Maalaispoika taululla saksan tunnilla 1957. Opettajan lempinimi lienee "Korppu"

 selville, että olen B. B-luokkalaiset kuuluvat tuleviin saksan lukijoihin. Niin oli kohtaloni arpa heitetty. Kuulemma aikaisempina vuosina ulkopaikkakuntalaiset sijoitettiin aina primäärisesti venäjän lukijoihin. Nyt oli siirrytty reiluun (?) arpapeliin. Minulla ei käynyt vain se tuuri, että säästyin venäjältä. Säästyin Analta myös siinä suhteessa, että hänestä ei koskaan tullut edes saksan opettajaani. Venäjää en ole tarvinnut sen enempää kuin mitä Venäjällä käydessä on hyvä muutama kohteliaisuussana osata. Saksaa sen sijaan tarvitsin yliopistossa pian, sillä teologia on kirjoitettu saksaksi – tai ainakin silloin oli. Ulkomaanmatkanikin suuntautuvat mieluummin Saksaan kuin Venäjälle päin.

Hyppytunneilla luuhailua

Taipalsaarelta käsin koulua käyvälle koulu oli muutakin kuin oppitunnit. Oli pitkiä hyppytunteja, joiden aikana luuhasimme koululuokassa tai kävimme kaupungilla. Luokassa iskettiin tarinaa ja heiteltiin (pesu)sientä. Ainakin Pekkalan Heikki oli Vainikkalasta, yksi näitä ulkopaikkakuntalaisia. Monet olivat junalla tulijoita Lappeelta. Heillä oli vielä pidempi koulupäivä kuin minulla. Aamulla läksin kouluun klo 7 jälkeen ja kotiin ehdin jo puolen kolmen tai viimeistään neljän linja-autolla. Kun oli kiire linja-autolle, niin kannatti oikaista kirkon vallien reunasta mäkeä alas Patrian kulmaan. Kerran juoksin kiireesti mäkeä alas ja harppasin vauhdilla radan yli. Onneksi en kaatunut – juna nimittäin tuli mäkeä alas muutaman metrin päässä, enkä huomannut ennen kuin olin loikannut sivuun. Sydän läpätti vielä pitkään linja-autoon noustuani. Kesäkelillä tuli koulussa käytyä usein myös polkupyörällä. Se oli tunnin matka. Ei ollut paljon linja-auto hitaampi, kun ottaa huomioon, että linja-autoa joutui usein odottelemaan. Siinä odotusajassa oli jo melkein Kuivaketveleessä, missä bussi pyyhkäisi ohitse. Mutta ei hätää mitään, lossilla bussi kiltisti odotteli lossin saapumista, joten Kirkkosaaren puolelle asti olin bussin aikataulussa. Muutama koulutoverini asui Taipalsaarentien varrella, kuten Segermanin Pauli ja Laakson Seppo kuin myös toinen Seppo, Noro, Tyysterniemessä.  Harvoin he sattuivat matkakumppaneiksi koulumatkalle. Sunin Erkki sen sijaan sattui paremmin, kun hän lähti mökille. Kaupunkiin saapumisen merkkinä tuoksahti kitkerä ”rahan haju” rikkihappotehtaan kohdalla.

Ystävällisiä luokkatovereita

Sunilla kävin joskus Erkin kotonakin. Ulkopaikkakuntalaiselle oli tosi ystävällistä, jos sai joskus viettää aikaa luokkatoverin kotona. Rikkosen Pekkakin kutsui kotiinsa. Hän asui Palloon rinteessä ihan kirkon alapuolella. Joskus istuskelin hyppytunnilla koulun kentän laidassa, kun joku muu luokka pelasi kentällä jalkapalloa. Muistiin on jäänyt luokkatovereidensa pastoriksi tituleeraama Seppo Salko, joka oli uskollinen maalivahti. Pastoria hänestä ei tullut, mutta lähetystyöntekijä kyllä.

Toisen B-luokan luokkakuva. Kuva on otettu partioviikolla keväällä 1957 siitä päätellen, että joillakin oppilailla on partiopuvut. Istun itse toisessa rivissä neljäntenä oikealta ja vasemmalle vinosti takanani on tekstissä mainittu Erkki Suni. Pekka Rikkonen on takarivissä viides vasemmalta, siis keskellä.

Koulun oppituntien jälkeiset iltariennot ja koulun kerhot eivät sopineet ulkopaikkakuntalaisille. Niinpä ’konsissa’ jäi käymättä samoin kuin kaikissa koulun jälkeisissä menoissa jäällä pidettävät soitot mukaan lukien. Siihen nähden jäin paljon vaille. Mitenkähän Anan iltaluvut olisikaan meikäläiselle sopineet, kun ei ollut koulukortteeria kaupungissa?

Välitunnit olivat mieluisimpia koulutunteja. Pelattiin pukkitaistelua ja heitettiin hylsyjä kuoppaan tai tikkua tavoitellen. Varuskunnan pojilla olivat suuret hylsyvarastot. Niitä oli kahta kokoa, pienoiskiväärin ja kiväärin hylsyjä. Jälkimmäiset olivat arvokkaampia.

Pitkän linjan luokanvalvoja

Ensimmäinen luokanvalvojani oli Taskisen Joke koko keskikoulun ajan (Lukiossa luokanvalvojamme oli Sirkka-Liisa Taskinen). Koska olin luokkani nuorimpia ja pienikokoisimpia, en pärjännyt urheilussa parhaille luokkatovereilleni. Mutta urheilutunnit olivat mukavia, varsinkin jääpallo. Luistelutaitoani Jokekin piti hyvänä. Hiihtoa oli harvoin, mutta siinäkin pärjäsin hyvin. Pesäpallossa sen sijaan taisin olla mämmikoura enkä lyödessä saanut järin hyvin osumaan palloon. Luokanvalvojan ominaisuudessa Joke kutsui kerran meidät koko luokan Kuivaketveleessä sijaitsevalle mökilleen. Siellä järjestettiin joku hauska leikki, oliko lipunriistoa vai mitä lie. Se tapahtui siinä kukkulan tienoilla, missä nykyään on Taipalsaarentien kallioleikkaus. Oli tosi ystävällistä, että opettaja järjesti oppilailleen tällaisen tilaisuuden. Tämä tapahtui olleessamme ehkä toisella luokalla. Luokanvalvojanakin Joke oli reilu. Hän taisi opettaa myös terveysoppia silloin, kun sen aika oli. Muita voimistelunopettajia minulla ei ollut. Viidennellä luokalla tehtiin luokkaretki Turkuun. Se oli Lemiäkin kauempana oleva ulkomaa, joka kuulosti melkein eksoottiselta. 

Ensimmäisen luokan aikana  luokassa vietetyssä pikkujoulussa meillä oli luokanvalvojan sijasta valvojana itse rehtori, Eino. Minun piti lausua jouluruno ”Pukki se oveen kolkuttaa” tai jotain sinne päin, mutta minulle tuli kesken runon lausumisen muistikatkos. En kuolemaksenikaan muistanut, miten runo jatkui. Koin tilanteen äärimmäisen nolona, mutta Eino isällisesti lohdutteli, ettei unohtaminen yhtään haittaa. Kiitos Eino!

VIII a lk (abiturientit) 1962-63, luokanvalvojana Sirkka-Liisa Taskinen. Edessä vas. Martti Tuusvuori, Taskinen, Lasse Wallenius, Matti Vehniäinen, Ilkka Valtakari, Heikki Kankkonen. Toinen rivi vas. Jorma Telkkä, Heikki Vanhanen, Ilkka Suomela, Pekka Tynkkynen, Ossi Huhtinen, Olavi Merras ja Kullervo Lehtonen. 3. rivi vas. Martti Ahjo, Ilpo Perttilä, Erkki Helminen, Erkki Tanninen, Reino Rouhiainen, Jukka Peltonen, Markku Ståhlberg ja Juhani Valkama.

Sirkka-Liisa (Taskinen) tuli tutuksi lukiossa, kun hän opetti meille englantia. Sirkka-Liisa oli vaativa opettaja. Olin vielä lukiossa siinä iässä, etten ollut oikein hyvin motivoitunut kaikkeen koulutyöhön ja englannin läksyt jäivät tekemättä. Sirkka-Liisaan taisin tehdä vaikutuksen osaamattomuudellani enemmän kuin osaamisellani. Vaikka sitten kirjoitin lyhyen englannin yo-kirjoituksissa, ei siinä pärjääminen korvannut tuntiosaamisen heikkoutta.

Uskonnon opettajia

Kaikkein eniten opettajia taisi olla uskonnossa – kaiken kaikkiaan. Välillä opettaja vaihtui joka vuosi, ellei useamminkin. Ensimmäisellä luokalla oli kansakoulunopettaja Martti Nenonen, jonka opetuksesta ei ole jäänyt mieleen yhtään mitään. Ylemmillä luokilla jäi mieleen Martti Nenosen seuraaminen aamuhartauspuhujana, kun hänen suupielensä valahtivat aina alaspäin lauseen jälkeen. Heräsi kysymys, kuinka monta kertaa puheen aikana suupieli teki oudon liikkeensä. Myöhemmin Martin kanssa oli sitten paljon kanssakäymistä toimiessani seurakunnan pappina. Noron Mauri ehti kai olla jonkin aikaa opettajani ja hänen poikansa Seppo luokkatoverini. Ja sisko Hertta seurakunnan nuorisonohjaaja, jonka kanssa oli mahdottoman paljon käymistä myöhempinä vuosina. Uskonnonopettajana Noro oli syvä kaivo, josta ammennettavaa olisi riittänyt, mutta koululaislapsia ajatellen ”helmet menivät sioille”. Koulun aamuhartaudesta jäi mieleen, että Noro luki saksankielisestä Uudesta testamentista kääntäen vapaasti suomeksi: ”Sinä kelmi palvelija…”

Muut uskonnonopettajat ennen Majurin tuloa olivat lyhytaikaisia niin, etten nimiäkään muista. Oli mm. joku tyyppi, joka oli aika ankara, mistä seurauksena oli, että oppilaat koettelivat opettajansa pinnaa. Hänen tuolilleen kai laitettiin nastakin. Hän istui koko tunnin nastan päällä ja oli olevinaan kuin missään tuntuisi. Vasta tunnin päätyttyä hän ryhtyi kuulustelemaan, kuka tepposen teki. En muista, miten siinä kävi. Luultavasti joukkorangaistus, kun ei syyllistä kuitenkaan saanut selville. Ja koko luokkahan oli juonessa mukana, joten rangaistus lienee osunut ihan oikeaan. Ongelman ydin tämän opettajan kohdalla oli se, että hän ei pystynyt motivoimaan luokkaansa opetukseen. Joskus opettaja kuljetti avattua kirjaa ympäri luokkaa näyttäen siinä olevaa kuvaa. Oppilaat suttasivat värikynällä kuvan. Taas oli avoin konflikti edessä. Opettaja olisi lyönyt syyllistä, mutta hankala homma, kun ei tiennyt, kuka oli syyllinen! Yhtenä vuonna oli uskonnonopettajana Antti Lehtinen, jonka veli oli myöhemmin opiskelijatoverini Helsingissä. Vierailin myös joskus Kylmäkosken kirkkoherran pappilassa Antti Lehtisen luona työmatkallani. Kouluopetuksesta en muista mitään. Sen verran korkeintaan muistan, että ainakin Apostolien tekoja luettiin ihan kursorisessa järjestyksessä.

Sotilaallista kuria ja näennäisopetusta

Majuri (K. A. Heinämaa) olikin sitten oma lukunsa. Hän tuli kouluun ollessani muistaakseni viidennellä luokalla. Sotilaallinen järjestys saattoi taata muodollisen työrauhan, mutta motivaatiota ainetta ja asiaa kohtaan se ei yhtään taannut. Pedanttisuus ja oppilaiden moittiminen eivät herättäneet oppilaissa ihastusta. Oikkosen Artolle Majuri lupasi ”viljellä hänelle kohta nelosen”. Arto vastasi johonkin kysymykseen viljelyyn viittaavilla sanoilla, mistä opettaja keksi uhkailevan ja pilkkaavan repliikin. Lukioon mennessä luulen jo oman arvostelukykyni kasvaneen

Lukion oppilaat iloitsevat. Ollaan vapautumassa tiiliseinä-

vankilasta.

 niin, että ihan aiheesta tekee mieleeni arvostella opettajan pedagogisia kuin myös didaktisia toimintatapoja. Hän korosti omaa arvovaltaansa esiintymällä ansioituneena teologina, joka oppikirjan kirjoittajaa arvostellen pahoitteli sitä, ettei ole itse ehtinyt kirjoittaa kirjaa. Hän olisi pystynyt kirjoittamaan paljon paremman kirjan. Kuulija ei voinut ajatella muuta kuin että mikset sitten kirjoita. Majuri oli ”tutkinut” joitakin erityiskysymyksiä (teoriiiijaa), joihin hänellä oli kirjan kirjoittajaan verrattuna paljon enemmän tietoa, jotka koskivat esimerkiksi Suomeen suuntautuneita ristiretkiä. Oppilaiden piti opetella näitä detaljeja, joita sitten kokeissa kysyttiin. Hyvän arvosanan sai, kun vastasi ulkoa opitulla tavalla opettajan opettamat asiat. Suuri osa kirkkohistorian materiaalista jäi kokonaan käsittelemättä. Olin itse tullut herätykseen lukion ensimmäisen luokan aikana ja asiat kiinnostivat minua suuresti. Majurin opetukseen olin hyvin pettynyt enkä meinannut aluksi suostua koko pelleilyyn, että luetaan pieniä tarpeettomia yksityiskohtia unohtaen suuret linjat tai toiset merkittävät yksityiskohdat – miten vain. Kun en siis suostunut pelleilyyn, ei kokeissa tullut ihan niin hyviä arvosanoja kuin olisi opettajaa mielistelemällä saanut. Kokeisiin Majuri antoi ohjeen: "Luntata saa, kunhan ei jää kiinni!" Tosikkona pidin ohjetta sopimattomana uskonnonopettajan antamana eettisenä ohjeena. Kai se oli Majurin huumoria. Majuri tiesi meikäläisen kirkossa ahkerasti käyväksi ja siitä tulikin moite: ”Siellä ovat aina ne samat fakiirit!” Joskus Majuri osallistui koulun raamattupiiriin, johon minäkin nyt pääsin, kun olin lukioajaksi muuttanut kaupunkiin asumaan. Raamattupiirissä Majuri näytti vähän pehmeämpää puoltaan ja saattoi jopa lausua joitakin henkilökohtaisia uskon ilmauksia. Majurin latina oli niin kuin se suomeksi kirjoitetaan: "Mens sana in corpore sano." (Sanat äännettiin lyhyillä vokaaleilla). Ylioppilaskirjoituksissa en vastannut uskonnon kysymyksiin. Pelasin varman päälle. Uskonnon ja kirkkohistorian opetus oli kehnolla tolalla. Majuri ei osannut knoppiluetteloakaan antaa. Toista oli Putkisen Veijo. Hän osasi opettaa ja knopit osuivat niin kohdalleen, ettei reaaliin tarvinnut vastata muuta kuin historiaan, ja pisteitä ropisi.

Rippikoulukuva 15.4.1961 Lappeenrannan kirkon alasalista

Historiaa ja rippikoulua

Kuuselan Urho oli minulle historian opettaja. Hän piti hyvin järjestyksen ja opetti hyvin ja tasapuolisesti. Mutta opetus oli paljolti opettajan puhetta, jonka seuraaminen vaati aktiivista tarkkaavaisuutta ja jos motivaatiota ei riittänyt, tuskin montaa asiaa jäi mieleen. Urski piti myös rippikoulua Lappeenrannan kirkon alasalissa. Meitä oli 70 oppilasta, koulun rippikoulussa, jonka oppimäärä oli vain 20 tuntia. Kristinoppi käytiin läpi ja Urski ihan mukavasti havainnollisti asioita. Varmaan koululaisia ajatellen oli ihan hyvä, että puhuttiin tupakan poltostakin – olipa se sitten syntiä tai ei. Kun Jussi-poika meinasi ruveta kokeilemaan tupakkaa, niin isä halusi kokeilun sujuvan valvotusti ja antoi hänelle tupakkaa pyytäen isänsä läsnä ollessa polttamaan, jos kerran mieli tekee. Siihen ne halut katosivat: Jussi tyytyi kokeiluun. 70 pojan rippikoulussa ei Urskin valvonta riittänyt. Kun kysymyksiin piti vastata, oppilaat saattoivat pitää Kristinoppia polvillaan ja lukea siitä vastauksen. Ei tarvinnut vaivautua opettelemaan asiaa.

13 vuotta sen jälkeen, kun olin lähtenyt koulunpenkkiä kuluttamasta, astuin Urskilta vapautuvaan Lappeenrannan seurakunnan kappalaisen virkaan. Virka-asuntokin oli sama, Urskilta vapautunut Ristikankaankatu 9.

Pinko-kiusaamista

Toimi Pyykkö (Klenkka") opetti myös historiaa. Olisikohan se ollut jo lukion ensimmäinen luokka? En tainnut siinä vaiheessa olla kovin opiskeluintoinen. Se johtui paljolti siitä, että pinkoja kiusattiin. Paras tapa osoittaa, ettei ole pinko, on olla lukematta. Osoittauduin niin toopeksi, että Pyykön mielestä varmaan olin sekä laiminlyönyt tehtäväni että kovin heikko oppilas. Oppilastovereideni mielestä taas olin ilmeisesti niin tyhmä, ettei lukeminenkaan minua auttanut. Toista oli se oppilastoverini, joka lausui syvän paatoksellisella rintaäänellä: ”Mä en lue, mä vaan ossaan!” Onneksi tämä oppimattomuuteni katkesi Veijo Putkiseen. Koulun loputtua aloin lukea kuin hikipinko. Ei ollut enää tarvetta esittää oppilastoverien edessä sitä tai tätä. Tenttiaika oli kuin yliopistoaikaa. Jokainen vastasi itse omasta edistymisestään. Minulle se oli parasta aikaa. Jos kouluaikana oli kiusaamista, niin ehkä se liittyi eniten tähän halveksivaan sävyyn käytettyyn ’pinko’ -nimitykseen. Koulussa emme opiskelleet elämää varten, mistä meitä kyllä muistutettiin latinalaisella aforismilla Non scholae sed vitae discimus. Mutta meidän kohdallamme se jäi toiveajatteluksi. Eivät opettajatkaan osanneet motivaatio-ongelmaan oikein paneutua. Sen ikäpolven opettajat uskoivat kepin tehoon porkkanaa enemmän motivaation antajana. Eivätkä opettajat koskaan riittävästi selittäneet juuri sitä, mihin tätä heidän opettamaansa ainetta tulevassa elämässä tarvitaan.

Kouluvihan lietsoja

Vaikka pelastuin Analta, Pippurilta (Ester Vihelältä) en sentään säästynyt. Äitini antoi ohjeen, että sellaisissa aineissa kannattaa tehdä hyvin läksyt, joissa pelkällä lukemisella pärjää (ei siis tarvitse ’älliä’ sen kummemmin). Luonnontieto kuului tähän kategoriaan. Niinpä aloitin luonnontiedon lukemisen innokkaasti ja tunnollisesti. Mutta Pippurin kohdalla tämä ei pätenyt. Hän kyseli sellaisia asioita, jotka olisi pitänyt jo ennalta tietää. Edes lukemalla en olisi osannut vastata hänen kysymyksiinsä. Oli pakko viitata, sillä jos ei viitannut, hän kysyi kuitenkin. Olin arka, suoranaisesti pelokas maalainen. Minä viittasin, vaikken tiennyt vastausta toivoen, että hän jättää minut rauhaan, kun kerran olin osaavinani. Mutta saatuaan minut kiikkiin siitä, että vastaan puuta heinää (mikä kyllä kuulostaa luonnontieteeseen kuuluvalta), jouduin silmätikuksi. Kuuluin siihen taipalsaarelaisten ilkimysten ja tyhmeliinien joukkoon, jotka ovat tulleet tänne kaupunkilaisopettajan vaivaksi. Milloin piti rangaistukseksi jäädä määräajaksi seisomaan pulpetin viereen, milloin joutua nurkkaan seisomaan. Ranunculus aceria ei tosin ollut vaikeaa löytää Taipalsaaren maastosta. Pippuri teki koulunkäynnistä epämiellyttävän kokemuksen ja loi vihasuhteen opettajan ja oppilaan välille. Entisaikaan ei tunnettu sanontaa ”I hate school”, mutta Pippurin vaikutuksesta kokemus oli tuttu. Kaikkiin oppilaisiin Pippuriin ruuti ei tehonnut. Lasse Pulkkinen vain etupenkissä naureskeli, kun Pippuri häntä sätti. Pulkkinen rähmötti pulpetin päällä ja Pippuri matki häntä opettajanpöydällä vihaisena kuin ampiainen.

Helmiä sioille

Luontoretkellä Tyysterniemessä vuonna 1957 Lintu-Laren

ohjauksessa. Vasemmalla Seppo Laakso, Laren toisella

puolella Jorma Jaakkola, edessä Pauli Segerman.

Lauri Toivari – Lintu-Lare – kuului opettajiin, joka ansaitsi muutamien oppilaiden ihailun, ja opettajan sekä hänen osaamistaan kunnioittavien oppilaiden välille syntyi toverillinen, tai olkoon vaikka isällinen, suhde. Minä en maalaispoikana voinut osallistua Mikrokerhoon enkä ollut riittävän kiinnostunut luonnontieteestä – turha tästä syyttää edes Pippuria. Olin varmaan vähän kypsymätön oppilas ja minunkin kohdallani menivät ”helmet sioille”. Meteli oli välillä kova Laren tunnilla ja koiruuksiakin keksittiin. Yskä”epidemioihin” Lare tokaisi: ”Yskiminen levittää basilleja.” Olen pahoillani Laren puolesta, vaikken häiriköintiä pyrkinyt estämään. Pelleilystä ja ilkeilystä opettajia kohtaan oli kehittymässä tapa, jota viljeltiin silloinkin, kun opettaja ei millään lailla provosoinut ilkeilemään.

Keskikoulun loppupuolella oli väliaikaisena opettajana Poju. Hänen aikanaan opiskeltiin kasvien latinankielisiä nimiä. Niillä sai korotettu arvosanaa. Siihen urakkaan minä tartuin. Osasin kunnioitettavan määrän kasvien tieteellisiä nimiä, joista suurimman osan olen kyllä unohtanut. Lukiossa tuli luonnontieteen jatkoksi biologia, mutta se kuului matematiikan linjan aineisiin. Reaalilinjalla meillä oli psykologiaa, joka oli mielenkiintoista ja aine, jota jatkossa oletin myös tarvitsevani. Psykologiaa olen joutunut jatkossakin lukemaan jonkin verran.

Ensimmäinen hyvän saarnan valmistus

Suomenkielen opettajana meillä oli ensimmäisellä luokalla Emppu (Eemil Virkkunen). Hän ei pystynyt pitämään yllä järjestystä, mutta yritti kyllä opettaa asioita. Tunnit menivät opettajan ja oppilaiden väliseksi kiusoitteluksi. Sitten en muista kuka oli jatkossa äidinkielen opettajana. Mutta sen muistan, että oli tilaisuus pitää ex tempore –puheita. Siihen kysyttiin vapaaehtoisia, joita oli vaikea löytää. Minä olin sen verran estoton, että ilmoittaudun usein leikkiin mukaan, enkä kokenut itseäni noloksi, vaikka puhuinkin puuta heinää. Ilmakos minusta tuli pappi, joista kerrotaan, että heillä usein ”puhe jatkuu, vaikka ajatus katkeaa!” 

Toisluokkalainen penkinpai-

najaispäivänä abin tentittävä-

nä ruotsin tunnilla. 50-luvulla

koulussa oli vielä tyttöjä.

Merkittävin mieleen jäänyt äidinkielen opettaja oli Esko Immonen. Luettiin Aleksis Kiveä ja Veikko Huovista. Hyvää ainekirjoittajaa minusta ei tullut. Työtäni ajatellen se olisi varmaan ollut erinomainen meriitti, että olisi ollut kynästään taitava. Ylioppilasaineenkin kirjoittaminen oli yhtä tuskaa. Piti kirjoittaa hyvästä saarnasta. Ensin kirjoitin yhden jutun. Sitten aloitin alusta ja kirjoitin uuden jutun, jonka jätin valvojalle. Näin on käynyt minun saarnoillenikin välillä. Toisen version olen hyväksynyt.

Lempiaineeni, vieraat kielet

Suomen kielestä seuraava kieli on toinen kotimainen. Sen opiskelu alkoi Mutsin (Anna Saarenpään) johdolla. Kielten opiskelu oli minusta mielenkiintoista ja hauskaa. Opettajakaan ei pystynyt sitä iloa pilaamaan. Mutsi ei kuulunut pidettyihin opettajiin. Hän oli pedanttinen niin kuin monet muut opettajat, ja saattoi olla ilkeämielinenkin. Niillä eväillä oppimismotivaatio putoaa.  Arne Waronen, Lerppa, oli kunnon ruotsinkielinen, mutta eniten pidettiin siitä, että Lerppa kertoi juttuja: Opetuksesta ei ollut niin väliä. Ruotsin oppimisella oli väliä elämässä, myöhemmin. Voidakseni hakea Lappeenrannan kappalaisen virkaa minun piti suorittaa ruotsinkielinen saarnanäyte. Sen otti vastaan tuomiorovasti Mauri Larkio Helsingin tuomiokapitulissa. Seurakunnassa ruotsin tarve on ollut paljon vähäisempää kuin englannin ja saksan. Täytyy myös tunnustaa, että viime aikoina olisi tarvinnut myös venäjää. Maahanmuuttajia on tullut siltä suunnalta runsaasti. Oma kieli luo kytkennän ihmisen sieluun, jossa hänet voi parhaiten kohdata.

Saksan kieli oli suosikkini oppiaineena. Usein kai oppilaalle on suosikki se aine, missä parhaiten pärjää. Mutta asia on toki toisinkin päin: kun tykkää jostakin, niin silloin sitä oppii parhaiten.  

Opettajat 1955: Istumassa vasemmalta: Liisa Sorsa (äidinkieli), Heidi Ollikainen (? = "Korppu"), Anni Kepilä, Anna Wolkoff-Nissinen, Eino Suneli, Leena Itkonen, Elma Aalto ja Lea Laitakari.

Seisomassa vas.: Pauli Helkiö, Viljo Remes, Eemil Virkkunen ("Pörri"), Mauri Noro, Uuno Huttunen, Jouko Taskinen, Pentti Pyysalo, Lauri Toivari ja Urho Kuusela.

Mollussa (Liisa Molanderissa) ei ole mitään moittimista. ”Valeriaanaa, valerianaa” hän kyllä teatraalisesti voivotteli lääkettä, kun joku ei osannut, mutta minun kohdallani ei muistaakseni tarvinnut voivotella. Ylioppilaskirjoitusten tuloksia kävimme kuulemassa Mollun kotona Raastuvankadulla. Se oli tosi herttaista ja jätti kuvan opettajasta oppilaiden parhaaseen pyrkivänä ihmisenä. Mollu kertoi, millä arvosanalla hän oli lähettänyt raapustuksemme tutkintolautakunnalle.

Elettiin vielä saksapainotteista aikaa, kun sen jälkeen maailma onkin muuttunut englantilaiseksi. Lyhyen englannin pohjalta ei pitkälle pötkäissyt.  Opiskellessani Englannissa kielitiedettä vuonna -68 ja seuraavana vuonna englannin avulla amaraa, alkoi englanti vahvistua. Opetuskielenäni oli englanti vuonna 1997-98 opettaessani vasta perustetussa Hosainan pappisseminaarissa Vanhan testamentin teologiaa. Opettaessa oppii parhaiten, mutta englannissa ei oppimisen tarpeelle näy rajoja.

Lukion kielilinjan lippulaiva oli latina. Mihinkäs sitä elämässä tarvitsee, voi moni kysyä ihan aiheellisesti. Teologiassa se ei kuitenkaan ole kuollut kieli, vaan tutkimuksessa käytettävä kieli. Ylioppilastutkinnon latinan taidolla meni pro exercitio heittämällä läpi. Latinan kielen alkeet opetti ruustinna Tellervo Kivekäs. Sicilia est insula. Siitä se lähti. Käsittämätön hajamielisyyden puuska sattui minulle latinan kokeissa, kun unohdin jättää koepaperin opettajalle. Vasta kotona heräsin: hetkinen, hetkinen, koepaperi jäi jättämättä. Soitin rouva Kivekkäälle ja kerroin asian niin kuin se oli. Tämä hajamielisyyden olisin suonut olevan ennuste nousujohteisesta urasta professoriksi. Vuoden 1997 Etiopian työluvassani olikin titteli professor. Opetin pappisseminaarissa, mikä tosin ylitti kompetenssini.

Ylioppilas Rauno Penttinen, josta myöhemmin tuli Lappeenrannan koulutoimen johtaja, jatkoi opetusta vaativampien tekstien tutkimiseen. Viimein tuli Monikaksi kutsumamme naisopettaja, jonka johdolla valmistauduimme yo-kirjoituksiin. Ei meitä tainnut montaa latinan kirjoittajaa olla. Minä kirjoitin molemmat ylimääräiset kielet. Ne taisivat olla samassa istunnossa.

Latinaa tarvitsin jo ennen yliopisto-opiskelua. Riihimäen varuskunnassa oli yksi ’kapiainen’, jonka poika tarvitsi latinan preppausta. Siinä oppi jälleen itse parhaiten, kun opetti toista. Päiväraha tuli kaksinkertaisena, mikä kaikki jäi säästöön. Armeija oli täyshoitola, josta ei lomaa helpolla saanut. Niinpä elettiin talon leivissä.

 

Lukuaineista arvostetuimmat

Matikka oli oppiaineista selkeästi arvostetuin. Sen arvoa ei tiettävästi tarvinnut perustella. Mutta aina ei motivaatio riittänyt eikä taannut oppimisen sujumista. Matikka ei mennyt ’kaaliin’.

Kaksi papeiksi aikovaa ylioppilasta Lappeen-

rannan kirkon ovella. Erkki Helminen (vas.)

oli ainoa luokkatoverini, joka oli samalla luokalla koko kouluajan, ensimmäisestä kahdeksanteen.

Kaksi muutakin pappia kuului ylioppilasluok-

kaamme: kansanopistonopettajapappi Heikki

Kankkonen ja ortodoksipappi Olavi Merras.

Allekirjoittanut poistuu ylioppilaskirjoituksista.

Oven avaajana matematiikan tuntiopettaja, ylioppilas Seppo Halkola.

Yleinen pyrkimys oli selvitä koulutyöstä mahdollisimman helpolla.Minusta matikka oli hauskaa. Matti (Strengell) oli opena. Vuodesta 1957 alkaen hän toimi myös rehtorina Eino Sunelin jälkeen, joka tuurasi kansanedustajana toimivaa Kaarlo Kajatsaloa. Koko 2 B-luokkamme joutui minun takiani kuulusteluun minun takiani. Olin hullussa iässä ja kujeilulla luulin saavani arvostusta. Oli kuulemma tapana heittää vesipusseja yläkerroksen ikkunasta pihalle. Heitin vedellä täyttämäni pussin ikkunasta pihalle yhtään katsomatta, keitä pihalla oli. Matti tuli kuulustelemaan meidän luokkaamme Anan kerrottua, että joku oli heittänyt ’jäätelön’ pihalle. Olin melkein osunut Anaan. Olin ihan kauhuissani. En muista, miten asia ratkesi, mutta selvisin kuitenkin pelkällä säikähdyksellä. Olinhan sentään uhrautunut jäätelöstä?

Lukion lyhyttä matikkaa opetti Suneli Eino. ”Kyl maar” Eino oli hyvä opettaja, mutta lyhyt matikka ei tarjonnut oppilaille varsinaista haastetta. Kun meni tenttiaikana kysymään Eino Sunelilta ihan hänen kotonaan, että mitä hän ajattelisi siitä, jos kirjoittaisin lyhyen matikan. Kyse oli pelkästä kunnianhimostani metsästää seitsemän ainetta, mikä siihen aikaan lienee ollut harvinaista. Eino loihe lausumaan, ettei hän ole opettanut niin laajasti matikkaa, että niillä tiedoilla olisi mahdollista selviytyä. Lyhyt matikka menisi hyvin, jos olisi lukenut laajan oppimäärän. Sen pituinen tarina se. Luovutin.

60-luvun alkupuolella hävisi koulun rangaistuskirja. Se oli oppilaiden muistutus opettajille, pottu pottuilulle. 40 vuoden kuluttua se palasi takaisin koululle koulun 100-vuotisjuhliin. Matti Vehniäinen ja kumppanit päättivät, että saa tämä velmuilu jo loppua.

Matti opetti myös fysiikkaa. Monet oppilaat näyttivät olevan kiinnostuneita enemmän Matin ”taskubiljardista”, jota hänen epäiltiin pelaavan, kun kädet olivat usein housuntaskuissa, kuin opetettavasta asiasta. Fysiikasta jäi mieleen ainakin se kertomus, jossa pojat pissasivat sillalta voimajohtoihin kilpaillessaan, kenen kaari yltää pisimmälle. Siinä oli malliesimerkki opetettavan asian liittymisestä elävään elämään. Kemian opetus oli pelkkää pelleilyä, vaikka luokkahuone oli mielenkiintoinen auditorium eritasoisine pulpettirivineen. Kepulin (Anni Kepilän) kyky pitää yllä työrauhaa oli olematon. Opettajan lempinimi taisi kuvata enemmän meitä oppilaita, jotka käytimme hyväksemme opettajan pedagogista heikkoutta. Kepuli ei kuitenkaan maksanut hyvää pahalla, vaan kiikutti meidät luokkaretkelle Taavetin meijeriin. Olihan näitä ammatinvalintaan liittyviä työelämään tutustumisia enemmänkin. Kävimme muistaakseni karkkitehtaassakin tai vielä varmemmin kaljatehtaalla, jossa ei tosin tarjottu muuta kuin makeaa juomaa. Ja sitä juotiin ihan ”sairaasti”. Varsinaisessa ammatinvalinnan ohjauksessa oli psykologiset ym testit, joissa oppikoulun päätteeksi annettiin hieman viitteitä lukion linjavalintaan. Minua ohjattiin matematiikkaan. Taipumukset muka osoittivat siihen suuntaan. Aika erikoista. Olin itse luullut omaavani kielipään.  Olin orientoitunut jatkossa lukemaan kieliä ja siinä mielessä linjavalintani oli jo ennakkoon tiedossa: aioin kielilinjalle. Mutta näihin aikoihin ilmestyi Suomen kirkon rekrytointiopas, jossa luki: ”Se, joka aikoo seurakunnan kaitsijaksi, pyrkii jaloon toimeen.” Viimeiset sanat taisivat olla broshyyrin otsakkeena. Minuun tällä esitteellä oli ratkaiseva vaikutus. Oli kuin sähkövirta olisi käynyt lävitseni. Sana ’kolahti’ minuun. Siitä hetkestä lähtien tiesin pakenevani omaa kutsumustani, jos muuta meinaan. Ammatinvalintani oli päätetty.

Hanttiaineita?

Kuvaamataidolle, laululle ja veistolle ei koulussa paljon arvoa annettu. Siinäpä syy, miksi näilläkin tunneilla pelleily ja jekkuilu olivat päällimmäisiä huveja. Hassu asia sinänsä, kun veiston taitoja takuuvarmasti elämässä tarvitaan. Linkku-Villen palatsi oli upea puurakennus koulun kyljessä. Kauhankohan minä sain aikaiseksi vai kirvesvarren. Ei siitä ainakaan niin hyvää tullut, että olisi muistoa käyttöesineestä, jota oikeasti olisi johonkin tarvinnut. Mutta työkalupakki on tullut hankittua ja monia sähköisiä työkaluja moottorisaha mukaan lukien, joka käy bensalla. Kuvaamataidossa olin heikko – ainakin omasta mielestäni. Mimmi (Lea Laitakari) ohjasi kuvaamataidon salaisuuksiin. Myöhemmin Matti J. Rautio jatkoi.

Musiikissa oli kaksi Patea, Paavo Tammivuori ja Pauli Helkiö. Ensin mainitulla oli täysi työ pitää pojat ojennuksessa. Välillä homma riistäytyi käsistä. Pate uhkasi kertoa minustakin isälleni. Olin ollut tottelematon. Opimme ainakin Ateenalaisten laulun: ”Kaunis on kuolla sun joukkosi eestä, urhona kaadun taistellen puolesta maan.” Tämä taisi olla Paten bravyyri. Jälkeenpäin harmittelen, kuinka paljon kansanlauluja ja maakuntalaulujakin on jäänyt oppimatta. Virsiä sentään oppi. Vaikkei niitä oppitunnilla paljon, jos ollenkaan, laulettukaan, niin aamuhartauksissa joka aamu. Helkiön Pauli ehti opettaa jollain keskikoululuokallakin musiikkia, mutta parhaiten tutustuin häneen lukion vapaaehtoisessa musiikissa, johon ei montaa oppilasta osallistunut. Aloin pikku hiljaa kiinnostua musiikista liityttyäni seurakunnan nuorten kuoroon, joka oli iso harppaus eteenpäin kansakoulun arvosanaan, viiva musiikista. Paten opetus sisälsi musiikinteorian alkeita ja johdatusta musiikkiin. Soitin Paten johtamassa koulun orkesterissa nokkahuilua. Leikkikalukin voi olla musiikki-instrumentti, mutta sitten se vaatiikin jo soittajalta taitoa ja harjoitusta.

Myöhemmin olen lapsia kannustanut musiikin harjoittamiseen eikä tulos ole ollut ollenkaan huono. Opetin myös säveltapailua Hosainan suomalaisessa koulussa ja johdin orkesteria, johon itse sovitin klassisia pikku kipaleita käytössä oleville instrumenteille. Nuotteja kopioin spriimonistuskoneella. Hanttiaineista on elämässäni tullut taideaineita, joiden halveksiminen on merkki sivistymättömyydestä.

Etusivu