Kolehti - vain vitsinäkö hauskaa?

14.sunnuntai helluntaista, Mark. 12:41-44

 

Vapaaehtoinen kannatus, lähetystyön perusta

Lähetystyö on Suomen kirkossa niitä harvoja työmuotoja, joka pääosin lepää vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden varassa. On toki joskus kolehtia kerätty oman seurakunnan diakoniatyöllekin ja viime vuosina varsinkin työttömille, mutta jokainen tietää, ettei Suomen työttömien tukeminen perustu pääosin vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen eikä edes kirkon tukeen. Kirkon tuki on henkistä ja moraalista. On myös kerätty varoja oman seurakunnan pyhäkoulutyölle. Enimmäkseen toiminta rahoitetaan kuitenkin talousarviovaroin.

Ei ole pitkä aika siitä, kun lähetystyö perustui täysin vapaaehtoiseen ”lähetysharrastukseen” vielä 1950-luvulla). Vasta vuonna 1965 seurakunnat velvoitettiin uhraamaan talousarviovaroja lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan. Nykyään seurakuntien talousarvioavustukset muodostavat yhden neljäsosan lähetysjärjestöjen tulonmuodostuksesta. Kaikki muu ei ole vielä vapaaehtoista kannatusta, vaan aika iso potti on myös valtion tuki kansalaisjärjestöille.  Silti edelleen jää lähetystyössä valtavasti sijaa vapaaehtoiselle antamiselle. Ollaan ilmeisesti kulkemassa kohti aikoja, jolloin vapaaehtoinen antaminen vähenee, mutta tarve suurenee. Se on tosi surullinen kehitys. Puutetta kärsivien ihmisten määrä nimittäin lisääntyy. Nuoret kirkot kyllä sinnittelevät paikallisten tulojen saamiseksi omissa kirkoissaan, mutta köyhissä kehitysmaissa tilanne ei näytä kovin lupaavalta.

 

Lähettien ja yhteistyökirkkojen tukemista

Lähetystyöhön uhratuista varoista suuri osa menee henkilöstökuluihin, se tarkoittaa lähetystyöntekijöiden lähettämistä ja heidän henkilöstökulujansa palkkoineen kaikkineen. Osa lähetystyölle uhratuista varoista menee nuorten yhteistyökirkkojen tukemiseen. Esim. Etiopiassa tuki nuorelle kirkolle on n. 70 % budjetista.  Jotkut ajattelevat, että olisi halvempaa vain tukea nuorta kirkkoa, koska sen henkilöstö on kielitaitoista halpatyövoimaa. Toiset taas ajattelevat, että kustantakoon paikallinen kirkko oman henkilöstönsä ja lähetysjärjestöt omien työntekijöidensä kulut. Käytännössä eletään näiden kahden äärivaihtoehdon välissä. Enkä kyllä rohkenisi tähän ehdottaa paljon muutoksia. Tilannetta täytyy jatkuvasti tarkkailla, ja yhdessä yhteistyökirkon kanssa pohtia sekä henkilöstöä että rahoitusta koskevia ongelmia.

 

Varallisuuteen nähden suuri uhri

Evankeliumin kertomus armeliaasta, tuntemattomaksi jääneestä leskestä on koskettava. Siinä oli vuorisaarnan mieleen palauttaen ihminen, jonka ”vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea tekee” (Matt 6:3). Ei voi sanoa, että hän antoi harkiten. Hänhän antoi kuin kaheli, muistinsa menettänyt, ”kaikkensa, koko elämisensä”.  Kuinka ylipäänsä tällaista ihmistä voi mainita esimerkkinä muille? Mikään laki, uskonnollinenkaan määräys ei ollut näin vaativa, että olisi pitänyt antaa kaikkensa. Kymmenykset tuloista olisivat hyvin riittäneet. Hulluksi naisen toiminnan tekee se, että hän riskeerasi oman tulevaisuutensa. Mistä hän saisi tuloja omaan elatukseensa? Entä jos hän sairastuisi? Mitä järkeä on ensin tuhlata rahansa hyväntekeväisyyteen ja sitten mennä sosiaaliluuukulle?  Emme saa vastausta näihin kysymyksiin, mutta voitaneen olettaa, että Jeesus pani tapauksen merkille vertauskohtana varakkaisiin lahjoittajiin, jotka tekivät itsestänsä suurta numeroa antaessaan. Lahjoitusten kirjaajat nyökkäilivät heidän kohdallaan syvästi ja ehkä suuriäänisesti kiittivät anteliaasta lahjoituksesta. Lesken kohdalla lahjoituksen vastaanottajat olivat hiljaa. Sitä ei noteerattu minkään arvoiseksi, mutta lahjoittajan varallisuuteen verrattuna se oli ylivertaisin lahjoitus. Etelä-Saimaan vitsikilpailun kolehtivitsi osuu tässä mielessä naulan kantaan: Pastori kertoi saarnan päätteeksi: - Seurakuntamme on saanut huomattavan lahjoituksen, mutta lahjoittaja haluaa pysyä tuntemattomana. Silloin kaikkien tuntema isäntämies nousee ylös kirkonpenkistä ja sanoo: - Pitkän harkinnan jälkeen katsoin, että näin on parempi.

 

Kolehti - jumalanpalveluksen tärkein osa?

Olen muuten pannut merkille sen, että kirkollisista vitseistä suurin osa liittyy kolehtiin. Ehkä se osoittaa sitä, että kolehti ei ole mikään pikkujuttu jumalanpalveluksessa. Se on silmätikku. Siinä punnitaan kristillisyyttämme ja uskomme aitoutta. Jossakin Jehovan todistajien kokousilmoituksessa näin mainittavan, että tilaisuudessa ei kerätä kolehtia. Tilaisuuden järjestäjät halusivat madaltaa kokoukseen tulemisen kynnystä ilmoittamalla tilaisuuden kaikinpuolisesta maksuttomuudesta. Kyllä meilläkin usein mietitään eri tilaisuuksissa, kerätäänkö kolehti vai ei. Suomen Lähetysseuran vuosijuhlillakin harkittiin tarkasti, missä kaikissa tilaisuuksissa kerätään kolehti. Kolehdin keruusta mainittiin käsiohjelmassa. Seurakunnan pääjumalanpalveluksesta ei kuitenkaan tiettävästi ole koskaan jätetty kolehtia pois. Pitäisikö sanoa, että jumalanpalvelusuudistuksessakin voidaan muuttaa vähän kaikkea, mutta tähän ei kajota. Kolehti on suuri asia. Se on pyhä asia. Kolehtiin antamisella mitataan uskomme syvyyden määrää, kääntymyksemme aitoutta. Silloin vasta ihminen on kunnolla kääntynyt, kun hänen kukkaronsakin on kääntynyt.

 

Lesket ”hullussa”, mutta hyödyllisessä puuhassa

Evankeliumin leski uhrasi temppelirahastoon, jolla mm. tuettiin vähävaraisia, köyhiä. Mutta ei ole todennäköistä, että häm antoi saadaksen itselleen takaisia tai tietäen saavansa takaisin. Jos hän olisi ollut laskelmoiva antaja, niin silloin hänen olisi pitänyt pimittää varansa ja ilmoittautua leipäjonoon, jolloin hän olisi saanut sekä avustuksen että säästänyt vielä omaa rahaa pahan päivän varalle. Jerusalemin alkuseurakunnasta kerrotaan Apostolien teoissa, että siellä ilmeni avustusten epätasaista ja epäoikeudenmukaista jakamista. Muutamia syrjittiin, Ap.t. 6:1. Syrjityt olivat kreikkaa puhuvia seurakuntalaisia, leskiä. Leskien elämä oli Jeesuksen aikaisessa yhteiskunnassa turvatonta. Ehkä naiset elivät paljolti miehensä tuloilla ja leskeksi jääminen merkitsi turvattomaksi joutumista. Alkuseurakunnassa ei heitä kuitenkaan hylätty eikä liioin juutalaisuudessa, niin ymmärrän. Jo Vanha testamentti kehottaa pitämään leskistä huolta, 2 Moos 22:22. Myöhemmin varhaiskirkossa leskille alettiin antaa palvelustehtäviä seurakunnassa, 1 Tim 5:3-16. Heitä pidettiin suuressa arvossa ja tarpeellisina. Sen sijaan että leski olisi osoittautunut tarpeettomaksi ja toisten taakaksi, seurakunnassa hänestä tuli arvossa pidetty  seurakunnan palvelija, jonka ei tarvinnut elää armopaloilla. Jos hän sai tukea seurakunnalta, niin ei se suinkaan tullut turhasta eikä tyhjästä, vaan palvelutyöstä, johon hän oli antautunut. Meidän kirkossamme monet lesket ovat suoranaisesti kunnostautuneet seurakunnallisessa hyväntekeväisyystoiminnassa. Varsinkin lähetyspiireissä on paljon leskiä. Ei leskeys ole piirin jäsenyyden edellytys, mutta merkki siitä, että leski on löytänyt elämälleen mielekkään tarkoituksen. Hän on löytänyt palvelutehtävän. Lähetystyön hyväksi uurastaminen saattaa ulkopuolisesta näyttää hullun touhulta. Lähetyspiiriläisethän ostavat ensin itse lankaa tai muuta materiaalia, sitten uhraavat aikaansa ompelu- ja askartelutyöhön ja lopuksi myyvät tuotteensa lähetysmyyjäisissä lähetystyön hyväksi. Jos ei tule ostajia, he hulluuden huipuksi ostavat itse tekemänsä askartelutyöt korkealla hinnalla. Siinähän ei ole mitään järkeä! Mutta siinä on, että lähetystyö kukoistaa tämän ”hullun” toiminnan tuloksena.  

Afrikkalaisen nettitaidegallerian näkemys lesken rovosta.

Pakollinen ja vapaehtoinen antaminen

Suomen kirkko on aika poikkeuksellinen kristillisten kirkkojen joukossa siinä mielessä, että seurakuntatoiminta rahoitetaan kirkollisveroilla, mikä veronkanto tapahtuu yhdessä kunnallisverotuksen kanssa. Veron määrä riippuu kirkon jäsenen varallisuudesta. Tässä kohdin ei siis tarvitse kenenkään ”isäntämiehen” pröystäillä, jos hänen kirkollisveroäyrinsä nostavat hänen seurakunnallisen lahjoituksensa arvoa. Köyhä ja työtön antaa suhteessa saman verran, vaikka absoluuttinen lahjoitus on huomattavasti pienempi. Kun verovarojamme käytetään myös yhteiskunnalliseen sosiaalihuoltoon eli lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen, niin ei kirkollisvero oli koko antamisemme mitta. Tuntuisi kohtuuttomalta velvoittaa 40 % tuloistaan veroa maksavaa henkilöä antamaan vielä vapaaehtoisena lahjoituksena 8-9 % tuloistaan hyväntekeväisyyteen, jotta kymmenykset tulisivat täyteen. Kirkollisveron osuushan on noin 1-2 % tuloista. Monet ovat liittyneet prosenttiliikkeeseen, jossa sitoudutaan yhden prosentin antamiseen tuloista kehitysyhteistyöhön vapaaehtoisesti. Näin halutaan ilmaista solidaarisuutta ns. kolmatta maailmaa kohtaan, joka on köyhyysloukussa. Sen lisäksi itse kukin voi vielä osallistua keräyksiin ja antaa kolehtiin. Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä olen törmännyt ihmisiin, jotka ilmoittavat kieltäytyneensä kaikista keräyksistä. He perustelevat päätöstä sillä, että on niin paljon keräyksiä eikä tavallinen ihminen tiedä, mikä keräys olisi niin tarpeellinen, että sille pitäisi jotakin antaa. Yksi ryhmä yhteisvastuukeräyksen lahjoittajasta ovat niitä miehiä(?), jotka ovelta huutaa huikkaavat vaimolleen: ”Sattuisiko sinulla olemaan pikkurahaa?” Varmaan samat lahjoittajat ottavat tämän näkökohdan huomioon myös kolehtiin antaessaan. Kun kolehtiin antaa pikkurahan tai devalvoituneen ruplan (kukaties jo käytöstä poistetun) puhumattakaan napista, niin silloin näin tehdään hyväksi käyttäen kolehtisalaisuutta, jota syvä ja kapea pussi edesauttaa. Kukaan ei näe, kuinka vähän lahjoittaja ilkesi antaa. Evankeliumi kertoo Jeesuksen istuneen ja katselleen, kuinka ihmiset laittoivat rahaa uhriarkkuun. Entäpä jos Jeesus yhä katsoo ja näkee, mitä sinne laitetaan? Moni seurakuntalainen kuulemani mukaan katsoo kirkossa tarkkaan, mitä etupenkissä olevat papit laittavat kolehtiin. Laittavatko he ylipäänsä mitään? Vai ovatko he niin herroja ja hidalgoja ja kirkon herroja, ettei antaminen koskekaan heitä? Etiopiassa muistan kyllä papin, joka näki kolehdissa oikein kymmenen markan rahan ja hän silminnähtävästi ilahtui siitä, ja kiitti. Älköön kuitenkaan kukaan luulko, että Suomessa papit yhtä vähän kuin suntiokaan korjaa pottia!

 

Vapaaehtoisen rahoituksen ongelmat

Monissa kirkoissa varainhankinta perustuu vapaaehtoiseen lahjoittamiseen. Suomessa vapaat suunnat pitävät sitä oikeana ja jalona antamisen muotona eikä heidän antamistaan voikaan ylenkatsoa. Päinvastoin. Mutta ongelmatonta ei kaiketi vapaaehtoinen antaminenkaan ole. Kyllä siinä joudutaan joskus pitämään aika epämiellyttäviäkin kolehtisaarnoja. Jos ei joku anna hyvällä, niin kaukana eivät ole konstit, jotka menevät pahan puolelle. Etiopiassa olen istunut päiväkausia kestäneissä kokouksissa, joissa seurakuntalaisilta lypsetään rahaa pitkillä puheilla ja juhlallisilla vetoomuksilla. Tavanomaisen kolehdin lisäksi lähetetään rahankerääjiä kiertämään kirkkoa ja kysymään itse kultakin, kuinka paljon tämä voi sitoutua antamaan seurakunnan hyväksi. On naisuskottuja ja miesuskottuja, kirjureita, jotka listaavat paperille tehdyt lahjoitukset. Rahaa ei tarvitse antaa heti eikä lahjoituksen tarvitse tietenkään olla vain rahalahjoitus. Se voi olla kana tai muna, sokeriruoko tai härkä, ja kaikkea siltä väliltä. Suuret lahjoitukset julkistetaan. Kerrotaan koko seurakunnan kuullen, kuinka suuren lahjoituksen ”isäntämies” antoi. Alttarin eteen voidaan myös levittää kaunis liina, jolle laulun aikana taputusten säestyksellä maanitellaan ihmisiä tulemaan lahjojensa kanssa. Lahjat ovat siinä edessä avoimina kaikkien katseltavina. Kokous pitkittyy ja pitkittyy. Lopputulos koko showsta voi olla, että seurakunta sai kokoon sata markkaa Suomen rahassa arvioituna, mikä ei vielä suomalaiselle paljasta, tarkoittiko tämä 200-päiseltä kirkkokansalta hyvää vai huonoa kolehtia, kun antajat ovat todella köyhiä leskiä ja ihan yhtä köyhiä perheellisiä. Mielestäni tulos osoittautui kuitenkin huonoksi. Se siitä vapaaehtoisuuteen perustuvasta antamisesta. Siellä, missä antaminen on pääosin vapaaehtoista, vaihtuvat pienet sukkamaiset kolehtihaavit leveisiin koreihin tai lautasiin, joista kaikki näkevät paremmin, kuinka paljon, kukin antaa, eli se, joka ilkeää antaa vähän, tulee myös tunnistetuksi. Eräässä suuressa evankelioimiskokouksessa olivat kunnon puhujat nostattamassa tunnelmaa ja suggestoivalla agitaatiolla saivat ihmiset irrottamaan sormuksensa, kaula- ja korvakorunsa sekä rannerenkaansa ja tuomaan ne juhlallisesti kansan eteen. Entäs kun ihminen herää uskonnollisesta hurmiostaan? Tuleeko hän katumapäälle ja alkaa karttaa kaikkea uskonnollista toimintaa? Hän havahtuu tulleensa petetyksi. Niinkin voi käydä.

Onko antaminen pelkkää iloa?

Äiti Teresa kehotti aikanaan antamaan niin, että tekee kipeää. Se tarkoitti, että sellainen antaminen, jossa annetaan vain liiastaan, ei vielä ole kunnon uhraamista. Se on kyllä varteen otettava ajatus. Mutta älköön unohdettako, mitä Jeesus on tiettävästi sanonut ainoassa evankeliumien ulkopuolelle talletetussa sanassaan, jonka apostoli Paavali on kuultuaan tallentanut muistiin: ”Iloista antajaa Jumala rakastaa”, 2 Kor. 9:7. Kuinka voi antaa iloisesti? Voiko ylipäänsä antaa iloisesti? Eikö antaminen tai aina vain kipeää, joko vähän kipeää tai paljon kipeää? Ehkä ainakin sillä tavoin voisi antaminen tehdä iloiseksi, kun tietäisi, mitä sillä summalla saa aikaiseksi, jonka on lahjoittanut. Kun tietää, kuinka paljon iloa se tuottaa jollekin puutteessa elävälle.  Jos esim. tietää, että 100 mk:lla olet suojannut tuhat pientä lasta suolistomadoilta. Jos hän ei sitä rahaa saisi, hänen pitäisi käydä hakemassa likaista vettä jostain kaukaa. Vai olisiko ilon lähde siinä, että kokee Jumalan olleen minulle niin hyvä, että hän on antanut minulle kaikki synnit anteeksi ja vielä sen päälle lahjoittanut kauniin maan, kodin, jokapäiväisen leivän ja vielä kaikenlaista kamaa lisäksi? Vastahakoiselle antajalle kaikki puhe antamisesta on lakia, vaatimusta. Iloiselle antajalle antaminenkin on evankeliumia, ilosanomaa, iloa palvella, tuntea itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi.