Laupias somalialainen

14. helluntain jälkeinen sunnuntai, Luuk 10:25-37

 

Laupias Samarialainen Rembrandtin näkemyksen mukaan. The Good Samaritan, Rembrandt, 1633. Christus Rex. http://198.62.75.1/www2/art/images/rembrandt17.jpg

Diakoniatyön perusteksti

Tavallisesti esimerkkikertomus laupiaasta samarialaisesta mielletään diakoniatekstiksi. Onkin yleistynyt tapa viettää lähimmäisen sunnuntaita siten, että seurakunnan diakoniatyö osallistuu jumalanpalvelukseen in corpore avustaen jumalanpalveluksessa ja järjestäen kuljetuksenkin jumalanpalvelukseen kaikille haluaville juuri tänä pyhänä. Se on kaunis tapa, jota ei varmaan sovi arvostella. Mutta saisiko kuitenkin kysyä, kuinka tässä tavassa tulee esille tekstin intentio, mennä hätää kärsivien, sairaiden ja lyötyjen luo lääkitsemään heidän ruumiillisia tai sielullisia haavojaan? Tekstin mukaan lähimmäisen hätä ajoi jopa jumalanpalvelusvelvollisuuksien ohitse. Pappi ja leeviläinen edustavat näitä kirkkoon menijöitä, joille uskonnon harjoitus ja rituaalinen puhtaus olivat tärkeämpiä kuin hätään joutuneen auttaminen. Aina jos lähimmäisen rakastaminen ja Jumalan rakastaminen joutui kilpailutilanteeseen, Jeesuksen ajan juutalaisuus valitsi Jumalan rakastamisen. Siitä ei ollut kaukana käytännön toimintamalli, jossa Jumalan rakastamisesta saattoi tehdä verukkeen lähimmäisen auttamatta jättämiselle.

Parhaillaan käynnissä olevassa jumalanpalvelusuudistuksessa korostetaan diakonian tarvetta säilyttää yhteys jumalanpalvelukseen. Ollaan eletty diakonia-ajattelussa vaihetta, jossa diakonia toimii irrallaan jumalanpalvelusyhteydestä, sanasta ja sakramenteista. Suomessa on paljon tällaista ajattelua: tärkeätä ei olekaan hengellinen toiminta, vaan lähimmäisyyden toteuttaminen. Jotta saataisiin diakoniatyöntekijät seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen, heille aletaan määrätä virkatehtäviä jumalanpalveluksessa. Mitä tulee Raamatun diakoniateksteihin muuten, niin mielestäni jokainen teksti puhuu lähimmäisvastuusta, ainakin tällä kirkkovuoden juhlattomalla puoliskolla ja jokainen sunnuntai on diakoniasunnuntai.

 

Lähetystyö on koko ihmisen auttamista
Väheksymättä tekstin merkitystä diakoniatyölle tekee mieli todeta, että teksti muistuttaa myös paljon kansainvälisestä vastuusta tullen lähelle lähetystyötä. Kansainvälisen diakonian erottaminen lähetystyöstä saattaa palvella länsimaissa niitä tahoja, jotka kannattavat ihmisten auttamista ilman uskonnollisia tarkoitusperiä. Kuitenkin diakonia kumpuaa aina kristillisestä uskosta. Käytännön lähetystyössä eroa diakonian ja muun lähetystyön välillä ei ole tarpeen tehdä, paitsi FINNIDAn (Suomen valtion kehitysyhteistyö organisaation) kehitysprojekteissa, joissa kehitystyöhön ei saa liittyä uskonnollista toimintaa. Sikäli tämäkin näkemys sopii lähetystyön konsepteihin hyvin, että kristillinen lähimmäisenrakkaus ei sido ihmisen auttamista uskontoon, kansallisuuteen eikä yhteiskuntaluokkiin. Kristityt eivät olisi kristittyjä, jos he auttaisivat vain kristittyjä. Lähetystyö tähtää koko ihmisen auttamiseen. Tässä asiassa lähetystyö nimenomaan eroaa Suomen kirkon toiminnasta kotimaassaan, että lähetystyö on paljon laaja-alaisempaa sisältäen opetus-, terveydenhuolto- ja kehitystyön. Perinteisesti lähetystyö on jakautunut kolmeen tasavahvaan työmuotoon myös lähettien lukumäärällä mitattuna: opetus-, terveydenhuolto- ja seurakuntatyöhön.

 

Jerikon tie televisioruudulla

Etiopian kirkossa painotettiin jo vuonna 1971 esitetyllä kirjelmällä "Evankeliumin julistuksen ja kehitystyön suhteesta" Luterilaiselle Maailmanliitolle ja Mekane Yesus -kirkon läntisille yhteistyökumppaneille, ettei seurakuntatyötä saa jättää vähemmälle arvostukselle kuin kehitysprojekteja nuoren kirkon toimintamäärärahoja jaettaessa. Teesi on poikinut "Koko ihmisen auttamisen" oppituolin Mekane Yesus -seminaarissa ja kirjallista materiaalia aiheesta seurakuntien käyttöön. Lähetystyö on siis ihmisten auttamista. Auttamisen tarve nousee todellisesta hädästä ja puutteesta. Yhteisvastuukeräyksestä on mennyt jo parinkymmenen vuoden ajan yli puolet kansainväliseen diakoniaan. Tämä on merkinnyt sen tiedostamista, että maailman hätä kehitysmaissa on suhteellisesti aina paljon suurempi kuin kotimaan. Suomessa ajatellaan paljolti, ettei pitäisi auttaa ulkomaalaisia, kun kotimaassa on niin paljon hätää. Jumalan silmissä kaukainen lähimmäinen on ihan samalla viivalla avun tarpeeseen nähden kuin läheinen. Mutta missä hätä on suurin, sinne diakonia vaatii painopisteen siirtämistä.

Maailmamme on niin pieni, ettemme voi ummistaa silmiämme hädältä. Jerikon tie voi kulkea silmiemme edestä televisioruudulla. Usein sieltä tulee silmiemme eteen joku suuri katastrofi. Televisio osoittaa harvemmin kiinnostusta sille pitkäjänteiselle kehitystyölle, jolla lähetystyö pyrkii parantamaan kehitysmaiden infrastruktuuria ja toimii katastrofeja ennalta ehkäisevästi. Aina ei voida ennalta ehkäistä katastrofeja. Silloin on toimittava ripeästi ja määrätietoisesti ja pelastettava, mitä vielä on pelastettavissa.

Seurakuntatyö ei ole ollut mikään turha eikä tarpeeton lisuke kansainvälisessä diakoniassa. Joskus se on tarjonnut luontevan, ruohonjuuritasolle ulottuvan verkoston avun perille toimittamiseksi. Aina se tarjoaa opetuskanavan, jonka välityksellä voidaan ohjata ihmisyhteisöjä itse toimimaan evankeliumin hengessä hädässä olevien, ja tässä tapauksessa lähellä olevien ihmisten auttamiseksi.

Rosvojen kynsiin eivät ole nykyään joutuneet vain yksityiset ihmiset, vaan kokonaiset kansat. Hätää kärsiviä Kosovossa, Kongossa ja Koreassa, Irlannissa ja Papua-Uudessa Guineassa. Viattomat ihmiset ovat joutuneet kärsimään hätää. Uusia hädän uhreja tulee koko ajan lisää. Tätä jutun osiota pitää päivittää päivittäin.

 

Rakkaus testaa uskon määrää

Evankeliumitekstin kärki kohdistuu vääristyneeseen uskonnollisuuteen, jossa toisuskoinen osoittautui Jumalan tahdon mukaiseksi, oikeaksi lähimmäiseksi. Jeesuksen sanat eivät pure terävästi vain aikansa juutalaista uskonnollisuutta, vaan yhtä hyvin myös kristittyjä sekä kotimaassa että lähetyskentillä. Kehyskertomuksen lainopettaja osoittautui oikeaoppiseksi juutalaiseksi. Hänellä oli hyvä oppi, mutta kuinka oppi toteutui elämässä? Ilmeneekö meidän kristillinen uskomme lähimmäisvastuullisena elämäntapana vai joudummeko nolona toteamaan, että lähellämme elävä toisuskoinen onkin yhtäkkiä osoittautunut Jumalan tahtoa toteuttavaksi lähimmäiseksi? Rakkauden puute voi saattaa uskomme häpeään. Seurakunta 2000 -mietinnössä painotetaan: "Jokaisessa seurakunnassa tulee nyt kysyä, miten me välitämme ihmisistä." Suomessa samarialaisen tilalle voi sattua somalialainen. Somalian sodan aikana muhamettilaisten somalialaispakolaisten runsas muutto Suomeen herätti kysymyksen, oliko siinä halveksittu toisuskoinen, joka oman kulttuurinsa ja uskontonsakin mukaan saattoi yllättävästi toimia suomalaista laupiaammin lähimmäistään kohtaan.

Jeesuksen esimerkkikertomuksen mukaan meitä ei arvioida sen mukaan, minkä nimistä uskontoa edustamme, vaan sen mukaan, mitenkä toimimme suhteessamme toiseen ihmiseen. Ei auta sanominen Herra, Herra, vaan on tehtävä Jumalan tahto. Viimeisellä tuomiolla Jeesus ei tunne meitä, vaikka olisimme hänen nimessään profetoineet ja tehneet ihmeitä, jos olemme laiminlyöneet lähimmäisemme.

 

Lähimmäisenrakkaus vaatii itsensä alttiiksi panemista

Lähetystyö saatetaan usein mieltää sellaiseksi oikeassa olemiseksi, jossa muita uskontoja halveksitaan. Siihen meillä ei kyllä ole varaa. Ainoastaan Jeesus osoittautuu sellaiseksi lähimmäiseksi, joka riskeeraa oman turvallisuutensa lähimmäistensä hyväksi. Käytännön lähetystyössä olemme joutuneet Jeesuksen esimerkkikertomuksen valossa aika noloon tilanteeseen. Kun tiepuoleen on romahtanut auto ja on tehnyt mieli mennä katsomaan, onko siellä ketään loukkuun jäänyttä tai loukkaantunutta, etiopialainen työtoveri on sanonut, että paras olla menemättä: se voi olla ansa, jota rosvot käyttävät hyväkseen. Samaa saattoi sanoa Jerikon tiepuoleen joutuneesta!

Oikea lähimmäisvastuu on rakkauden osoittamista hätää kärsiviä kohtaan. Rakkaus ei ole sääliä. Sääli on usein ylemmyydentuntoista. Ehkä voisi sanoa niin, että rakkaus on lähetystyön motiivi, mutta sääli sen sisältö. Jeesuksen rakkaus meitä kohtaan motivoi lähimmäisten auttamiseen. Kiitollisuus Jumalan hyvyydestä saa meidät liikkeelle. Rakkautta lähimmäiseen ei ole, ellei ole kokenut Jumalan rakkautta. Ihminen on kuin akku. Akku ilman varausta ei toimi. Jumala on varaus, verkkovirta, jossa akkumme ladataan. Sanotaan, että kertomus laupiaasta samarialaisesta olisi kuva juuri tai jopa vain siitä, mitä Jeesus on tehnyt meitä meille. Jeesus kuitenkin sanoo: ”Mene ja tee sinä samoin!” Laskelmoimaton rakkaus ei kysele: ”Mitä minä tästä saan? Mille riskille altistun? Kuinka paljon tämä minulle maksaa? Onko avun tarvitsija itse syypää onnettomuuteensa? Onko avun tarvitsija samaa rotua, heimoa tai uskontoa?

Rakkaus on itsensä uhraavaa, kaikkensa peliin panemista, täyden vastuun ottamista. Ei kysytä, mikä on velvollisuuteni, tekemiseni minimi, että nippa nappa täyttäisin kristityn mitan, vaan avunantamisen maksimointi: teen kaiken, minkä voin varmistaakseni toisen elpymisen.

 Rakkaus on pyyteetöntä. Auttamisella ei ole välinearvoa, jonka tarkoituksella pyrittäisiin siirtymään toiseen asiaan, kristilliseen todistukseen. Suomessa vieroksutaan kirkon työtä pakolaisten parissa, koska pelätään, että kirkko liittää siihen käännyttämisen. Kun lähetystyöhön on usein liittynyt kyseenalaisia motiiveja, ei vain konkistadorien aikakaudella, niin sallittakoon kriittiset kysymykset. Jos lähetystyö ei perustu aitoon rakkauteen, niin silloin on syytä kavahtaa.