2. sunnuntai helluntaista             2 Kor. 8:1-9

Kaikkien kolehtipuheiden äiti

Lähetystyössä näyttelee keskeistä osaa varojen kerääminen. Voi olla, että se saa joskus suhteettomankin suuren huomion paikallisseurakunnan lähetystyössä. Taloudellisen vastuun taustalle jää lähetyskasvatus, esirukous, tiedotus ja lähtemään kasvattaminen, mihin järjestykseen nämä asiat sitten laitettaneenkin. Toisaalta ilman rahaakaan tätä työtä ei tehdä.

Ensimmäinen yhteisvastuukeräys

Paavali pyöritti omaa lähetystoimintaansa tunnetusti hyvin pienellä "budjetilla". Hänhän teki seurakuntatyötä vapaaehtoisesti ja ansaitsi itse palkkansa omalla teltantekijän työllään, niin kuin juutalaisilla rabbeilla oli tapana. Paavali kuitenkin katsoi, että "työmies olisi palkkansa ansainnut". Omaa käytäntöään hän ei siis suinkaan asettanut vaativaksi esimerkiksi muille. Paavalilla oli kuitenkin mielessä omaa lähetystoimintaansa laajempikin hanke. Hän oli luvannut Jerusalemin apostolienkokouksessa(n. vuonna 49), jossa pakanalähetys oli ollut "esityslistalla", muistaa Jerusalemin köyhää äitiseurakuntaa, Gal. 2:10. Kaikkien seurakuntien äiti oli köyhä ja pakanakristilliset seurakunnat olivat kiitollisuuden velassa "äidilleen", jolta he olivat saaneet hengellistä hyvää. Diasporassa asuvilla juutalaisilla oli suoranainen velvoitus maksaa temppeliveroa Jerusalemiin. Pakanakristillisillä seurakunnilla ei ollut muuta kuin kiitollisuuden velkaa. Samalla oli kysymys hyvän tahdon eleestä, kristillisestä rakkaudesta, joka näkee myös kaukana vallitsevan puutteen ja hädän. Mikäli pakanakristillinen lähetystyö olisi vielä ollut palana jerusalemilaisten hampaankolossa, niin varmaan tämä rakkaudenlahja oli yhdistämässä rakkauden sitein mahdolliset näkemyserot. Paavali otti keräyspäällikön roolin tässä suurimittaisessa keräyksessä, johon kuuluivat lisäksi Etu-Aasian ja Kreikan sekä Makedonian seurakunnista valitut edustajat. Heidän tarkoituksenaan oli yhtenä delegaationa saattaa rahalahja perille ja luovuttaa se juhlallisesti Jerusalemin seurakunnan edustajille. Tämä oli ensimmäinen yhteisvastuukeräys ja kirkkojen välinen avustusohjelma.

Muistan olleeni pari kolmekymmentä vuotta takaperin eräässä yhteisvastuukokouksessa, jossa oli ensiksi kotimaisen kohteen esittely. Siihen aikaan suurempi osa keräyksen tuotosta jäi kotimaahan. Kotimaisen kohteen esittelijä käytti ensimmäisen puheenvuoron, joka keskusteluineen vei aikaa toista tuntia. Esityksen päätyttyä muutamat kiireisimmät jo lähtivät kotimatkalle ja loputkin alkoivat  vilkuilla kellojaan. Tunsin olevani vaikeassa tilanteessa, kun minun piti kaiken lopuksi valmiiksi väsyneille kokousedustajille kertoa ulkomaisesta kohteesta, Etiopiassa toimivasta radio Evankeliumin Äänestä.

Sittemmin on ulkomaisen avun osuus kasvanut niin, että varmaan ensimmäinen puheenvuorokin annetaan ulkomaisen kohteen esittelijälle. Mutta en toivo, että hän varastaa aikaa seuraavalta puhujalta. Viime aikoina on taas yleisönosastopuheenvuoroissa esitelty toiveita kotimaisen osuuden kasvattamisesta, kun on niin "paljon tätä kotimaistakin hätää". Ollaan liikuttu isolla vaihteluvälillä: avun vastaanottajana olemisesta avun toimittamiseen maan rajojen ulkopuolelle. Jospa Suomessa tajuttaisiin, millaisissa puutteellisissa olosuhteissa muutamat kehitysmaiden kirkot todella elävät! Vai pitääkö ajatella, että ensiksi täällä pitää olla kaikki tiptop, ennen kuin lähdetään merta edemmäs apua viemään.

Perusteluja avustusoperaatiolle

Seurakuntien motivoiminen mittavaan avustusprojektiin vaatii kaiken mahdollisen viisauden. Niinpä Paavali kehittelee Korinttin seurakunnalle kahden luvun mittaisen (2 Kor. 8-9) mahtavan, taitavasti juonitun kolehtipuheen. Paavali ei varsinaisesti käytä keräys -sanaa, paitsi kerran, 1 Kor. 16:1. Hän käyttää hengellisiä kiertoilmaisuja armo, yhteys, palvelu/palveleminen, täyteys ja siunaus. Siihen aikaan oli varmaan viisasta vaieta suoran tuen ilmaisemisesta. Asialle piti löytää nimenomaan hengelliset perusteet, etteivät vastustajat olisi päässeet runttaamaan koko vetoomusta. Nyt ei ole tarvetta kätkeä avustusvetoomuksia erityisiin hengellisiin sanakäänteisiin. Varsinkin konkreettinen humanitaarinen avuntarve on riittävä vetoomus. Ehkä pikkasen nälkäpornolla höystettynä?

Ensimmäisenä perusteena Paavali käyttää muiden esimerkkiä. Makedonian seurakunnat kelpaavat Paavalin mielestä korinttilaisille esikuvaksi. Vaikka he olvat köyhiä, he ovat antaneet kaiken, mitä heillä on. Ainakin enemmän kuin mitä kukaan olisi voinut heiltä edellyttää. Usein rikkaat eivät ole anteliaimpia. Purim-juhlan ohjesäännöissä mainitaan, että jokaisen pitäisi löytää itseään köyhemmän ja antaa tälle lahja. Köyhä on toisen köyhän paras auttaja, koska hän tietää, mitä on olla köyhä.

Olin kerran säännöllisesti kokoontuvassa neljän hengen lähetyspiirissä, jossa kahvikolehti tuotti yli 400 mk. Piirissä tehtiin neuletöitä lähetyksen hyväksi myyjäisiä varten. Myyjäisissä nämä samat ihmiset myyvät omia tuotteitaan ja ehkä loppujen lopuksi vielä itse ostavat valmistamiaan tuotteita. Hullun hommaa, sanoisi joku. Mutta minä tiedän, että se on lähetysrakkautta.

Toisena esimerkkinä on Jeesus Kristus. Jeesuksen uhritie ei alkanut rististä. Se alkoi jo taivaassa. Se alkoi siitä, että Jeesus luopui jumalallisesta kunniastaan ja alentui ihmiseksi. Meidän luopumisemme eivät ole parhaimmillaankaan missään mittasuhteessa tähän ylivetoon rakkauteen. Olkoon se kuitenkin suuntaa antava.

Seuraavat perustelut menevät jo yli sunnuntain tekstikappaleen, mutta on hyvä tulla huomioon otetuksi tässä yhteydessä. Korinttilaiset ovat olleet tähän asti esimerkillisiä kristittyjä. Eiköhän nyt olisi syytä jälleen pitää Korintin lippua korkealla ja jatkaa sillä linjalla, jolla on aiemminkin kuljettu. Tämä on hyvä pitää kaikkien mielissä: jos aina teemme parhaamme ja pidämme kiinni parhaista ihanteistamme, niin mitä saammekaan aikaan! Tee siis aina parhaasi.

Edelleen on tärkeää, ettei intoa sammuteta. Kun on kerran intoa, niin antaa vain edelleen palaa. Muutettakoon innostunut henki innostuneeksi toiminnaksi.

Mikäli kristillisissä seurakunnissa toteutuu keskinäisten voimavarojen jakaminen, niin se ei silloin aina merkitse maksajan paikalla olemista. Voi tulla aika, jolloin pääsee vastaanottajan osaan. Yleensä elämässä toimii sellainen elämän laki, että antaessaan saa. Jos ei se aina ole rahan saamista, niin voihan se olla hyvän mielenkin saamista. Lähetystyössä ei ole jakoa antajiin ja vastaanottajiin. On kysymys vastavuoroisuudesta ja jakamisesta. Köyhiltä nuorilta kirkoilta meillä on paljon opittavaa uskon innosta ja rukouselämän  palavuudesta. Onkohan joillakin vaikeuksia tajuta sitä, ettemme me ole tässä koko ajan maksajia ja menettäjiä, vaan ajan mittaan saamme monin verroin takaisin.