3. sunnuntai helluntaista             Luuk. 14:16-24

Kutsu Jumalan valtakuntaan

 

Lähetystyö on ihmisten kutsumista Jumalan valtakuntaan. Jumalan valtakunta on kristillinen seurakunta tässä maailmassa. Toisaalta se on kirkkaudessa tuleva valtakunta. Pääsy iankaikkiseen valtakuntaan tapahtuu tässä ajassa kristillisen seurakunnan kautta.

Kutsu kivoihin kekkereihin

Jumalan valtakuntaa verrataan pitoihin, suuriin illallisiin. Pidot ovat hyvä kuva ajatellen monia nälkäisiä, yksinäisiä ja syrjäytyneitä, jotka tuntevat olevansa aina ulkopuolisia kaikista suurista pippaloista. Tekstistä saa kyllä sen vaikutelman, että tässäkin alussa kutsuttiin bättre folkia, mutta näiden kieltäydyttyä tulemaan juhliin ovet avautuivat kaikelle kansalle. Nyt kuuluu siis kutsu kaikille. Kun kutsutaan itse asiassa Jumalan valtakuntaan, niin silloin juhlien isäntänä on Jumala itse. Matteuksen evankeliumin rinnakkaiskohdassa mainitaan kutsujaksi kuningas, joka valmisti häät pojallensa, Matt. 22:2. Siinä on jo pidemmälle kehitelty allegoria ajan rajan toisella puolella vietettävästä Karitsan hääateriasta. Presidentin allekirjoituksella varustettua kutsua tasavallan itsenäisyyspäivän juhliin odottelee moni turhaan koko elämänsä ajan. Siellä ei pääasiana liene syöminen, vaikka pöydät notkuvatkin tarjottavista herkuista. Tärkeämpi asia on kunnia ja etuoikeus kuulua kutsutuihin.

Kutsua  Jumalan valtakuntaan levittää kristillinen seurakunta. Raamatun sana on se kutsukirje, jonka perusteella kutsua esitetään suullisesti. Sekä kunnia että ravituksi tuleminen on tärkeätä tämän kutsun saajille. Kutsutut eivät tosin mitenkään ansaitse kutsutuksi tulemista. Se on heille täysin käsittämätöntä kutsujan hyvyyttä, joka kohdistuu ansaitsemattomiin. Lähetystyössä ei pidä hävetä sanoman esittämistä ihmisille. Onhan siinä tosiaan kuninkaan kutsu ilojuhliin. "Lähetystyö on juhlaa" sanotaan joskus ikään kuin jo kutsun esittäminen olisi juhlaa. Varsinaista juhlaa koetaan vasta silloin, kun ihmiset ottavat vastaan Jumalan kutsun.

Jumalan valtakuntaa verrataan ateriaan. Monille maailman ihmisille päivittäinen ateriakin on harvinainen etuoikeus. He eivät toivo pääsyä kuninkaiden juhlapöytään, vaan ainoastaan päivittäistä vatsansa täyttymistä. Lähetystyössä ei esitetä pelkästään kutsua iankaikkiseen juhlapöytään, vaan ihmisten hyvinvointia pyritään parantamaan maatalous- ja vesiprojekteilla. Nälänhätää kokeville järjestetään katastrofiapua. Jo tässä ajassa Jumalan valtakunnassa pyritään täyttämään ihmisten ajallisia tarpeita. Samalla muistetaan, että "Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä", Room 14:17.

Keille kutsu kuuluu?

Aluksi kutsu menee perinteisen tavan ja kaavan mukaan. Vain harvat ja valitut ovat kutsutut. Muilla ei ole mitään asiaa. Taustalla on alkukristillinen lähetystilanne, jossa Jumalan valittuja olivat Israelin kansaan kuuluvat. Pakanoilla ei ollut pääsyä Jumalan yhteyteen. Jo Vanhassa testamentissa esiintyy pakanatkin Jumalan yhteyteen liittävä lähetysajatus. Uusi testamentti on dokumentti, josta käy ilmi, että universaali uskonto vaati taistelua. Aina oltiin tilanteessa, jossa näytti olevan etuoikeutettuja. Kristillisen seurakunnankaan päähän ei meinannut millään mahtua ajatus, että Jumala ei tee erotusta ihmisten ja kansojen välillä. Nykyään ei ehkä teoriassa tehdä erotusta ihmisten välillä, jotka ovat oikeutetut kuulemaan Jumalan kutsun. Mutta käytännössä tehdään erotus. Oman kirkon toimeentulo turvataan aina monin kymmenen ja sadoin kerroin, ennen kuin ollaan valmiita antamaan varoja lähetystyöhön ulkomailla. Virolaisetkin nauravat meidän taloudelliselle taantumallemme, kun sekin näyttää heidän mielestään yltäkylläisyydeltä. Mitähän monet todella köyhien maiden ihmiset ajattelisivat meidän lamastamme? Että emme ole lamaa nähneetkään. Se on kiinni siitä mihin verrataan.

Kutsu kuuluu tässä vertauksessa aluksi paremmalle väelle, mutta kun nämä kieltäytyvät, niin kuin lähetyshistoria voi sanoa juutalaisten tehneen, niin kutsu laajenee. Ensin kutsutaan köyhät, raajarikot ja muut vammaiset, ne, jotka eivät työllään ole ainakaan perinteisessä yhteiskunnassa ansaitsemaan toimeentuloansa. He ovat olleet arvottomia ja hyödyttömiä kansalaisia. Miltähän sellainen on tuntunut ihmisistä, jotka eivät ole itse olleet millään tavalla vammaansa syypäitä? Kun on kokenut itsensä ihmisten hylkäämäksi, niin on varmaan kokenut itsensä myös Jumalan hylkäämäksi. Taisipa julistus kaikuakin siihen malliin, että ei ihminen syyttä kärsi. Vammaisten päälle sälytettiin vielä Jumalankin tuomio. Jeesus mursi tämän vanhan käsityksen toiminnallaan, kuten myös tämän vertauksen julistuksella. Lähetystyössä on tehty usein uraa uurtavaa työtä vammaisten parissa, olipa kyseessä kuulovammaiset, kuten Etiopiassa ja Tansaniassa tai kehitysvammaiset, kuten Botswanassa. Ehkä joku voisi luetella muita työalueita, joissa tehdään työtä monin eri tavoin vammaisten parissa. Lähetystyössä ei tyydytä vain hokemaan, että vammaisilla on ihmisarvo, vaan heitä koulutetaan toimimaan vammastaan huolimatta. "Kuurot ovat hyviä työntekijöitä - oletko kokeillut?" mainostivat Hosainan kuurojenkoulun oppilaat pätevyyttään.

Kun vammaiset on kutsuttu Jumalan valtakuntaan, eivät paikat ole vielä täynnä. "Vielä on tilaa". Jumalan valtakunnassa on tilaa. Voi sanoa, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Ainoa syy ulkopuolelle jäämiseen on se, jonka ensimmäiset kutsutut esittivät. He eivät halunneet tulla. Lähetys avaa ovet Jumalan valtakuntaan kaikille. Onpa usein ajateltu niinkin, ettei kenelläkään ole oikeus kuulla evankeliumia kahta kertaa ennen kuin kaikki ovat kuulleet sen edes yhden kerran.

Estelyjä vai verukkeita

Voiko sanoa, että muutamat kutsutut eivät halunneet tulla? Oliko kysymys todellisesta esteestä vai pelkästä verukkeesta? Näyttää siltä, että kysymys oli verukkeesta. Jos vain jotkut olisivat esittäneet esteitä, sen olisi ymmärtänyt, mutta kun kaikki ensin kutsutut kieltäytyivät! Tässä on koko vertauksen yllätys. Luontevimmalta olisi tuntunut vertauksen kulku niin, että kutsutut kaikki toinen toisensa perästä kiittivät ystävällisestä kutsusta ja sanoivat, että he voivat hyvin jättää tekemättä sen, mitä olivat aikoneet tai ainakin siirtää tekemisensä toiseen ajankohtaan. He ovat ylen onnellisia tuntiessaan kuuluvansa etuoikeutettujen joukkoon, ja he rupeavat heti valmistautumaan kutsuja varten. Kertomuksen odottamaton käänne on se, että kutsutut alkavat esittää verukkeita.

Monessa maassa ja kulttuurissa kutsuihin on nimenomaan paljon tunkua. Kutsuvieraiden lisäksi on paljon kuokkavieraita. Nekin, jotka eivät pääse varsinaisesti pitoihin, norkoilevat ainakin nähdäkseen jotain ja ehkä päästäkseen pienille osille pöydän antimista, jos mahdollista.

Jos kutsuista harvoin kieltäydytään, niin Jumalan valtakunnan kutsulle kuitenkin sanotaan usein ei. Näin tehdään sekä koti-Suomessa että lähetysalueilla. On se vain kumma, että Jumalan kutsuun niin usein suhtaudutaan nihkeästi. Japanissa on tapana kuulemma aina vastata kutsuun kohteliaan myöntävästi, mutta sitten voi kyllä ihan vapaasti olla tulematta. Paikalliset kohteliaisuussäännöt eivät siis salli suoraa kieltäytymistä.

Outo kohta tekstissä on sanonta: "Vaadi ihmisiä tulemaan..." (jae 23). Onko tämä Jehovan todistajista ehkä hieman liioitellen käytetty luonnehdinta varpaiden laitosta oven väliin, tungettelu, pakottaminen ja painostaminen, jollaiseksi lähetystyö usein Suomessa (väärin) mielletään. Pitäisikö lähetystyössä kuitenkin käyttää pakottamista? Yleensä kai tyydytään erilaisiin jippoihin ja konsteihin, joilla kutsuttuja enemmän tai vähemmän harhautetaan. Pakottaminen voisi tulla kysymykseen lähinnä huumeenkäyttäjien pakkohoitona, mutta kristillisellä kirkolla ei ole oikeuksia tällaisiin toimenpiteisiin. Vaatiminen lienee rajoitettava sanallisiin suostutteluihin, joita siivitetään mahdollisesti repliikeillä "Tulen hakemaan sinua" tai "Tulen vastaan tähän kadunkulmaan". Käsiksi ei kuitenkaan käydä.  Konstitkin ovat kyseenalaisia. Jos ei pystytäkään tarjoamaan sitä, mitä sanotaan, aiheutetaan pettymys, jonka jälkeen jatkoyhteys on varmasti menetetty.