Luomakunnan sunnuntai

Jumalan ensimmäinen pelastusteko

1 Moos. 1:1-11(12-23),24-28

 

Yhteinen kosketuspinta uskontojen välillä

Onko lähetystyö etenemistä umpihankeen, uskontojen maastoon, mistä ei löydy yhtään tuttua polkua? Vai onko jotain kosketuskohtaa toisiin uskontoihin?

Luomisusko on kristinuskon kosketuspinta toisiin uskontoihin. Kristinopissamme puhutaan Jumalan yleisestä ilmoituksesta. Kaikilla ihmisillä on luonnostaan jonkinlainen käsitys Jumalasta Luojana ja käsitys hyvästä ja pahasta, siis moraalitaju. Voiko lähetystyö käyttää hyväkseen ihmisen luonnollista jumalantuntemusta? Epäilemättä näin on. Eteneminen tutusta kohti tuntematonta sopii niin kasvatus- kuin lähetystyönkin menetelmäksi. Jos eri uskontojen terminologiat olisivat toisilleen niin vieraita kuin ne olisivat toiselta planeetalta, olisi lähetystyö paljon vaikeampaa kuin silloin, kun on yhteisiä käsitteitä. On kuitenkin uskontoja, joissa on hyvin vähän yhteisiä käsitteitä kristinuskon kanssa. Voi olla yhteisiä käsitteitäkin, mutta niillä on eri merkitys. Aasian suurilla uskonnoilla on yleensä hyvin vähän kosketuspintaa kristinuskoon nähden. Buddhalaisuudessa ei ole edes luomisuskoa. Sitä pidetäänkin ateistisena uskontona. Luonnonuskonnoilla on paljon yhteistä kosketuspintaa kristinuskon kanssa. Käännettäessä Raamattua niille kielille, joiden piirissä harjoitetaan luonnonuskontoja, on luontevinta käyttää Jumalasta samaa nimeä kuin luonnonuskonto käyttää luoja-jumalastaan.

(Eri uskontojen luomiskertomuksilla on hämmästyttävän paljon yhteistä Ainakin siinä niiden todistus on yhtäpitävä, että Jumala on luonut tämän maailman. Ei se ole suinkaan syntynyt sattumalta. Erään etiopialaisen luomiskertomuksen mukaan Jumala muovasi ihmisen savesta. Hän kypsytti sen uunissansa, mutta otyti liian aikaisin pois. Se jäi liian vaaleaksi - syntyi vaalean ihonvärin rotu. Sitten Jumala muovasi uuden, joka oli liian kauan uunissa ja siitä tuli liian tumma - afrikkalainen banturotu. Sitten Jumala viimein onnistui muovaamaan sopivasti värittyneen kauniin ihmisrodun, etiopialaisen, juuri sopivan ruskean, kauniin värisen.)

 

Usko yhteen ja moniin jumaliin

Yhteneväisyys uskontojen välillä loppuukin sen jälkeen lyhyeen. Luonnonuskontojen mukaan luoja on jättänyt luomakuntansa enemmän tai vähemmän oman onnensa nojaan eikä luoja enää puutu luomakunnan asioihin. Sijalle astuvat muut jumalat. Tällainen jumalakäsitys on tunnetusti polyteististä: uskotaan moniin jumaliin. Kristittyjen tehtävänä on julistaa monoteismia, samaa oppia kuin islam tältä osin: ei ole muuta jumalaa kuin Jumala (millä nimellä häntä sitten eri kielissä kutsummekin, Jahve, Allah ym.). Israelin kansan vaiheissa on myös ollut monolatrian kausi; on ajateltu olevan monta jumalaa, mutta palveltu vain yhtä. Viimeistään pakkosiirtolaisuuden aikana vahvistui juutalaisuudessa käsitys, ettei kerta kaikkiaan ole muuta kuin yksi Jumala, se joka ilmestyi Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille, niin myös Moosekselle. Pakkosiirtolaisuuden aikana laaditussa luomiskertomuksessa(1 Moos. 1:1-2:4a) käytetään Jumalasta itse asiassa sitä nimeä, jonka Jumala ilmoitti vasta Moosekselle (2 Moos. 3:14). Tällä halutaan osoittaa, että Luoja oli sama Jumala kuin hän, joka ilmestyi Moosekselle. Kristityillä on usko samaan Jumalaan. Muut jumalat ovat vain ihmisen mielikuvituksen tuotetta. Kristinuskon mukaan Jumala ei vain ole kerran luonut, vaan myös ylläpitää luomaansa maailmaa.

 

Onko ihminen muun luonnon yläpuolella?

Luonnonuskonnoissa luonto osoittautuu usein palvonnan kohteeksi. Taivaankappaleetkin ovat palvonnan kohteita, aurinko, kuu ja tähdet. Miksiköhän islamin tunnuksena on kuunsirppi? Onko se muistutuksena siitä, että Muhammed taisteli epäjumalien palvontaa vastaan, joista yksi oli kuu? Nykyaikaisessa horoskooppiuskossa taikausko sekoittuu modernin ihmisen maailmankuvaan.

Viime aikoina on luonnonuskontojen kannatus nostanut päätään myös jälkikristillisessä kulttuurissa. Suomalaisetkin ovat taas kiinnostuneita shamanismista. Kasvisravinnon käyttäjät ja eläinsuojelijat pitävät kristinuskoa luontoepäystävällisenä ja jopa vihamielisenä. Raamatun mukaan kristitty tosiaan saa käyttää luontoa hyväkseen; ihminen on siis korotettu luonnon yläpuolelle. On sellaista eläinystävyyttä, jonka mukaan ihmisellä ei ole mitään oikeutta pitää itseään eläinkuntaa arvokkaampana. Evoluutiokäsityksen mukaan ihminen ei olekaan muuta kuin eläinkunnan kehityksen tulos. Eläinten kunnioittaminen voi johtaa lihan syönnistä kieltäytymiseen. Jotkut kieltäytyvät käyttämästä muitakaan eläintuotteita. Intiassa lehmät ovat pyhiä. Eläinten jumalallinen kunnioitus on tuttua luonnonuskontojenkin parissa. Afrikassa katsotaan seuraavilla eläimillä olevan yhteyttä jumalaan tai henkiin: norsu, villihärkä, seepra, leijona, leopardi, metsävuohi, krokotiili ja hyeena. Käärme on ikuisuusolento, koska se luo nahkansa.

 

Luonto palvonnan kohteena

Afrikkalaisessa luonnonuskonnossa ovat pyhiä monet vuoret, joet, järvet, lähteet, kivet ja kalliot sekä metsät ja varsinkin muutamat suuret puut. Suomalainen ”Nyt metsä kirkkoni olla saa”-uskonnollisuus ei liene suoranaista uutta luonnonuskontoa. Laulun sanoittajan ajatuksena lienee vain tuoda esiin paimenpojan valitettava kohtalo, jonka moni työläinen nykyään jakaa: on tehtävä myös pyhätöitä. Paimen voi kuitenkin kääntää epätoivotun asiain tilan voitokseen: luonnossakin voi lähestyä Jumalaa. Kristinuskon mukaan Luojan ja luodun välillä on pidettävä vissi ero; luotua ei pidä palvoa, olipa se miten kaunista ja lumoavaa tai käsittämätöntä tahansa.

 

Luonto riiston kohteena

Luonnonsuojelijat syyttävät kristinuskoa luonnon tuhoamisesta ja riistämisestä. Luomiskertomuksen kuvaus ihmisestä, jolla on oikeus vallita (1 Moos. 1:28) luontoa näyttää antavan ihmiselle liian suuret valtuudet. Luonnonsuojelijat ovat havahduttaneet kristittyjä miettimään todella, mikä on kristityn suhde luontoon. Kaikkea, mitä kristityn nimellä kulkeneet ihmiset ovat tehneet, ei kuitenkaan pitäisi panna kristinuskon syyksi. Eläinrääkkäys ja huvimetsästys ovat asioita, joita kristityn on kaiken järjen mukaan vaikea hyväksyä.

 

Uskonnollinen ihminen

Mitä sitten tarkoittaa käsitys, että ihminen on luomakunnan kruunu? Ensimmäisen luomiskertomuksen kuvaus noudattaa järjestystä, jonka mukaan kehitys kulkee kohti aina kehittyneempiä olentoja. Viimeisenä olentona Jumala loi ihmisen. Jumala loi hänet omaksi kuvakseen, 1 Moos. 1:26. Jumalan kuva ja kaltaisuus ei varsinaisesti kuvaa ihmisen kehityksen asetta, vaan hänen suhdettaan Luojaansa. Ihminen on homo religiosus, uskonnollinen ihminen. Erotukseksi muista luoduista olennoista ihmisellä on kyky tajuta olevansa lähtöisin Luojansa kädestä. Ihminen tajuaa Jumalan luodun maailman tekijäksi. Ihminen tajuaa, että Jumala on ollut taitava tekijä, joka on luonut maailmankaikkeuden. Hän on luonut järjestyksen sekasortoon. Hän on antanut kaikelle tarkoituksen. Jumala on tehnyt kaiken hyvin, 1 Moos. 1:25. Jumala luo elämää. Hän on tehnyt kaiken tyhjästä. Luominen oli Jumalan ensimmäinen pelastusteko.

Luojan ihmiselle antama tehtävä pitää huolta luomakunnasta on myös luomista. Sitä sanaa luoda, jota käytetään Luojan työstä, ei kuitenkaan käytetä ihmisen työstä. Ihminen ei luo tyhjästä eikä hän luo uutta elämää.

 

Kristinusko ja luonnontiede

Tässä tulee törmäys nykyaikaiseen tieteisuskoon, jonka mukaan maailman synnyn selittämiseen ei tarvita teoriaa nimeltä jumala. Kaikki on syntynyt sattumalta ja kehitys jatkuu onnellisten sattumien kautta. Luonnontiede ei ymmärtääkseni vaadi Jumalan kieltämistä. Se tyytyy vain etsimään selitystä kaiken synnylle ja tekee empiirisiä havaintoja pyrkimättäkään yliluonnollisiin selityksiin. Tieteisuskoksi muodostunut materialistinen luonnontiede haluaa myös suoranaisesti kieltää Jumalan. Lähetystyöllä on siis haasteena myös uskonnoksi muuttunut tieteellisyys. Fundamentalistikristityt lisäävät yhteisymmärryksen puutetta luonnontieteilijöiden suuntaan puhumalla kreationismista, raamatullisen luomisuskon mukaisesta tieteellisestä teoriasta, jonka uskotaan olevan evoluutiota oikeampi maailman synnyn selitys. Suuri(n?) osa kristityistä hyväksynee ajatuksen, että luomiskertomus ja luonnontiede vastaavat eri kysymyksiin, luomiskertomus kysymykseen: ”Kuka on tämän kaiken tehnyt?” ja luonnontiede kysymykseen: ”Kuinka tämä kaikki on syntynyt?”

 

Yleinen moraalitaju

Luomiskertomus kuvaa ihmisen sekä uskonnollisena että yleisen moraalitajun omaavana olentona. Luterilaisen uskon mukaan kirkon erityinen tehtävä ei ole opettaa luonnollista moraalia. Omatunto on jo myötäsyntyisenä varusteena, Jumalan äänenä, istutettu ihmiseen. Korkeintaan kristittyjen tehtävänä voi olla muistuttaminen siitä, että ihmiset eivät tukahduttaisi omantuntonsa ääntä. Samalla on kyllä pidettävä mielessä, että kristitynkin on viritettävä omaatuntoaan Raamatun taajuudelle. Tai toista kielikuvaa käyttäen yleisen mielipiteen ja muiden ympäristötekijöiden ei ole annettava magneettien tavoin johtaa omantunnon kompassia harhaan. Syntiin langenneen ihmisen moraalitajukin on siis oikaistava raamatullisella opetuksella.

 

Luonnollinen jumalantuntemus ja sielunpelastus

Ihmisen luonnollinen jumalantuntemus ei kuitenkaan auta varsinaisessa sielunpelastuksen asiassa. Siinä suhteessa ihminen on kuin sokea. Apostolien tekojen tallentamassa saarnassa Paavali kuvaa ihmisen luonnollista jumalantuntemusta hapuiluksi kohti Jumalaa, Ap.t. 17:27. Hapuilusta osoituksena oli ateenalaisten tuntemattomalle jumalalle pystyttämä alttari.  Epävarmuus siitä, onko mikään aiemmin tunnetuista jumalista oikea, sai pystyttämään vielä alttarin tuntemattomalle tekijälle, kaiken varalta. Luomisuskosta ei ole suoraa tietä pelastavaan uskoon. Siihen tarvitaan erityistä ilmoitusta, so. Jeesuksen Kristuksen persoonaa.