Pyhän Kolminaisuuden päivä Matt. 28:18-20

KUNINKAAN KÄSKYSTÄ LIIKKEELLE

 

Jokaisessa evankeliumissa on oma versionsa lähetyskäskystä. Matteuksen versio on luterilaisessa kirkossa yleisimmin käytetty. Se luetaan jokaisessa kastetilaisuudessa. Rippikoululaiset opettelevat sen ulkolukuna, koska siihen perustuu rippikoulun käyminen, vaikkei tekstissä sanaa rippikoulu mainita.

Lempiraamatunkohdalla on monta nimeä kaste-, opetus- ja lähetyskäsky. Käytetään myös mm. nimityksiä suuri - tai kuninkaallinen käsky.

Matteuksen lähetyskäsky on 1.helluntain jälkeisen sunnuntain eli kolminaisuudenpäivän evankeliumi. Miksi niin? Ilmeisesti siksi, että tähän tekstiin sisältyy evankeliumille, jopa koko Uudelle testamentille harvinainen kolminaisuusmuotoilu "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Ei voi siis sanoa, ettei kolminaisuusajatusta löydy UT:sta. Ajatus löytyy, joskaan ei itse sanaa 'kolminaisuus'.

Kuka käskee?

Lähetystehtävän antaja on Jeesus. jolle Jumala on antanut vallan taivaassa sekä maan päällä. Tämä valta on annettu nimenomaan kuolleista ylösnousseelle Jeesukselle. Hän puhuu jumalallisella vallalla. Sen tähden voi sanoa, ettei lähetyskäskyä antanut 'historiallinen Jeesus', vaan ylösnoussut Vapahtaja. Samasta henkilöstä on kysymys, mutta pelastushistorian eri vaiheesta.

Jeesus lähetti eläessään opetuslapsiaan saarnaamaan, opettamaan ja parantamaan sairaita, etupäässä lähellä oleviin kylin. Hän saattoi jopa rajoittaa lähetystoimintansa vain Israelia koskevaksi (Matt. 10:6). Ylösnousseen Kuninkaan käsky ulottuu maan ääriin asti.

Evankeliumin kirjoittamisen aikaan oli jo takanapäin se taistelu, jota siirtyminen juutalaiskristillisestä lahkosta pakanakristilliseksi kirkoksi aiheutti. Matteuksen vaikutusympäristönä pidetään Syyrian Antiokian seurakuntaa, jolla apostolisen lähetystyön historiassa on aivan erityinen merkityksensä. Siellä alettiin opetuslapsia ensimmäiseksi kutsua kristityiksi (Ap.t. 11:26) ja sieltä lähetettiin kaksi seurakunnan viidestä työntekijästä nimenomaan pakanalähetystyöhön (Ap.t. 13:1-3).

Keihin työ kohdistuu?

Matteuksen versio lähetystyön kohderyhmästä on 'kaikki kansat'. Juutalaisessa ajattelussa käytetään ihan omaa sanaansa 'kansa' erottamaan Jumalan omaisuuskansan pakanakansoista. Vaikka Vanhassa testamentissa esiintyy lähetysajattelua, niin juutalaisten oli vaikea niellä ajatusta, että pakanasta voisi millään konstilla tulla juutalaisen veroista Jumalan omaa. Tätä taustaa vasten Paavalin opetus Galatalaiskirjeessä edustaa todella uuttaa radikaalia ulottuvuutta. "Tässä ei ole enää eroa juutalaisen eikä kreikkalaisen välillä, kaikki ovat yhtä Kristuksessa", hehkuttaa Paavali, Gal. 3:28-29.

Lähetystyön historia osoittaa, että kansat usein kansoina kääntyivät kristityiksi, kun hallitsija oli ensin omaksunut uuden uskon. Euroopassa päätettiin vielä uskonpuhdistuksen aikana: cuius regio eius religio - sen uskonto, joka maata hallitsee. Individualistisempi ajattelu on saanut sittemmin sijaa ainakin länsimaissa.

Paluuta yhtenäiskulttuuriin ei ole meillä näköpiirissä, mutta monissa lähetystyön kohdemaissa eletään edelleen yhtenäiskulttuurissa. Ihminen on aina osa yhteisöänsä. Kääntymystä ei ole syytä kiirehtiä siellä, missä kääntymispäätös merkitsee siteiden katkaisemista sukuun ja perheeseen ja muuhun yhteisöön. Kääntymispäätös voi olla sekä helpompi että kestävämpi, jos saadaan kokonainen yhteisö mukautumaan uuteen ajatteluun. Tarpeettomien ristiriitojen syntymistä pitää välttää. Jos julistuksen seurauksena yksityinen ihminen kääntyy ja haluaa kaiken uhalla tulla kristityksi, niin on häntä toki rohkaistava ja tuettava vakaumuksessaan.

Raamatunkäännöstyössä työn kohteena on usein kokonainen kansa, jonka kielelle Raamattu tai sen osia käännetään. Samaa voi sanoa radiolähetystyöstä. Jonnekin suunnattu ohjelma saavuttaa koko kansan sillä kielellä, jolla ohjelma lähetetään. Monessa tilanteessa siis kansa on mielekäs lähetystyön kohdeyhteisö.

 

Lähetystyön sisältö

Kastaminen ja opettaminen kuuluvat yhteen. Ei aina tarvitse kiistellä, missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Pääasia on, ettei ihmisiä väkisin joukkokasteilla liitetä kristinuskoon, niin kuin Etelä-Amerikan surullisen kuuluisa lähetyshistoria kertoo. Siinähän lähetystyötä käytettiin kolonalisaation välikappaleena. Lähetyskäskyyn liittyvä opetus ignoroitiin. Malli lyhyestä opetuksesta on Apostolien tekojen kertomus etiopialaisesta hoviherrasta (Ap.t. 8), joka kastettiin saman tien, kun evankelista Filippus oli vaunuissa matkaa tehtäessä pitänyt pienen 'pikariparin'. Kummitkin taisivat jäädä sopimatta ja nimi kastekirjaan merkitsemättä. Saksalaisella perusteellisuudella pidetty rippikoulu taas kestää kaksi vuotta. Ihan hyvä niin, mutta voisi ehkä jaksottaa opetuksen kasteen jälkeen jatkuvaksi.

Kaste on lähetystyössä sekä tavoite että lähtökohta. Ensiksi pyritään työssä niin pitkälle, että kastetaan. Toisaalta kasteesta vasta kristillinen elämä alkaa. Kaste on kristillisen kirkon erityistuntomerkki. Se muodostaa selkeän rajapyykin, jossa astutaan sisälle uuteen usko(nto)on. Sen jälkeen edellytetään pysymistä sillä tiellä, jolle on lähdetty. Muissa uskonnoissa voi olla muita initiaatioriittejä, joilla siirrytään uuden yhteisön jäseneksi. Tai sitten ei ole selvää uskontoon sitoutumisjärjestelmää. Kaukoidässä uskontojen välinen raja usein hämärtyy, niin että sama henkilö ilmoittautuu monen uskonnon kannattajaksi. Kristinusko ei suostu sekoittamaan uskoaan toisiin. "Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaan kannen alla", Ap.t. 4:12.

Kun kolminaisuusoppi ei vielä ollut muotoutunut, suoritettiin kaste Jeesuksen nimeen, Ap.t. 2:38. Tämä ei merkitse sitä, että mekin voisimme palata takaisin käytäntöön, jossa kastettaisiin vain Jeesuksen nimeen. Nykyään kaste nimenomaan Kolmiyhteisen Jumalan nimeen on  kristillisen seurakunnan tuntomerkki.On myös (uus)uskontoja, joissa kastetaan, mutta ei Kolmiyhteisen Jumalan nimeen eikä kristillisen seurakunnan jäseneksi, vaikka yhteisön nimessä mainittaisiinkin Jeesuksen Kristuksen pyhät tai apostolinen seurakunta tms.

Kasteopetuksesta puhuttaessa mielikuvamme liikkuvat helposti länsimaisen koulutusyhteiskunnan raameissa. Kasteopetusta siis edeltää kodeissa saatu suullinen opetus, seurakunnan kristillinen varhaiskasvatus, koulun uskonnonopetus ala- ja yläasteella, luku- ja kirjoitustaito sekä rippikoulu, jossa materiaalina on jokaisella oma Raamattu, virsikirja ja mahdollisesti erillinen rippikoulun oppikirja. Entä kun lähetystyötä tehdään lukutaidottomien aikuisten keskuudessa? Pitääkö opettaa ensin lukemaan ja hankkia kaikki tämä kirjallinen materiaali? Ei tietenkään. Ei edes lukutaito ole välttämätöntä kasteen ja kasteopetuksen edellytyksenä. Täytyy tyytyä suulliseen opetukseen, keskusteluun ja ulkoa opeteltaviin ydinasioihin. Jeesuksen oppilaatkin olivat suurelta osaltaan lukutaidottomia ja muutenkin yksinkertaisia ihmisiä. Kulkeminen yhdessä Jeesuksen kanssa kuunnellen havainnollista opetusta, jossa vilisi runsaasti elinympäristöstä poimittuja vertauksia ja esmerkkikertomuksia, riitti erinomaiseksi kasteopetukseksi.

Tapaturmavakuutus kunnossa

Lopuksi Kuningas, lähetyskäskyn antaja itse, lupaa olla omiensa kanssa. Onko tässä kysymys eräänlaisesta lupauksesta koskien Pyhän Hengen voimaa vai evankelista Markuksen sovelluksesta, että Jeesuksen seuraajaa eivät voi vahingoittaa viholliset - Herra varjelee omiaan, Mark. 16:18, emme tiedä.

Tätä työtä tehdään Herran voimassa, Hänen avullaan ja usein pääasiassa Hänen toimestaan, jopa meistä huolimatta. Mutta kyllä Hän haluaa meidät lähettää työhön, vaikka Hänen olisikin helpompi tehdä itse koko homma!