Lähetysesirukous

3.sunnuntai pääsiäisestä                             

Evankeliumi: Joh. 17:11-17

Jeesus rukoili ja sanoi:

»Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.

Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.»

 

Lähetysesirukous

Jeesuksen ns. ylimmäispapillinen esirukous ei ole vain korkealentoista sanahelinää, vaan tärkeitä asioita sisältävä kaikkien esirukousten ”äiti”, siis malli. Rukous on tärkeä, mutta usein niin unohdettu osa lähetystyötä. Useimmiten lähetystyön edistymistä mitataan vain taloudellisin indikaattorein. Esirukouksen merkitys ei ole millään mitattavissa. Kun on kuitenkin kysymys Jumalan Hengen työstä, niin rahalla se ei edisty mihinkään, ei varsinkaan työn hengellinen ulottuvuus. Siihen joka tapukasessa tähdätään. Ollessani 70-luvun puolivälissä nykyisen Etiopian luterilaisen Mekane Yesus –kirkon presidentin tulkkina muistan lähetystilaisuuden Raumalla, jossa suomalaiset lähetysystävät kovasti kyselivät, mitä he voivat tehdä lähetyksen hyväksi, millä tavalla he voivat auttaa Etiopian kirkkoa menestymään. Etiopialainen kirkonmies taisi tuottaa pettymyksen kuulijoilleen: ”Ette te paljon muuta voi tehdä kuin rukoilla.” Lähetysystävien ajatus luultavasti liikkui aineellisen avun merkityksessä, johon he mielellään satsaisivat, mutta taustalla saattoi olla pieni paternalistisuuden vivahde, jossa auttajat ovat aina avustettavaa ylempänä ja jalompia. Etiopialainen kirkon mies patisti suomalaisia rukoilemaan sekä omasta puolestaan, luultavasti varsinkin omasta puolestaan, mutta sitten myös etiopialaisen kristikansan puolesta. Rukousta pidemmälle ei ihmisen apu yllä hengellisissä asioissa. Lappeenrannan seurakunnan vuoden 2005 painopistealue lähetystyössä on lähetysesirukous. Siinä taidetaan paljon ajatella jumalanpalveluksessa tapahtuvaa yhteistä esirukousta, jossa nimikkolähetit ja –kohteet pitäisi useammin muistaa nimeltä mainiten. Olisi hyvä myös muistaa, että lähetysesirukous on syytä muistaa kaikissa seurakunnallisissa piireissä ja kokoontumisissa sekä myös seurakunnan jäsenten yksityisessä rukouselämässä.

 

Kristittyjen yhteys, ekumenia

Lähetystyöhön liittyvä Jeesuksen rukousaihe on erityisesti ruokous hänen opetuslastensa ja seuraajiensa keskinäisen yhteyden puolesta. Ekumeeninen liike on tunnetusti syntynyt lähetyskenttien olosuhteista. Reformaation seurauksena pirstoutunut kristikunta innostui 1800-luvulla voimakkaaseen lähetystyöhön. Jossain määrin ehkä yritettiin noudattaa reformaation eurooppalaista järjestelmää, jossa jokaisella kirkkokunnalla on omat alueensa eikä siis samoille apajille pidä ängetä toisten lähetysten. Tämä on myös apostoli Paavalin omaa lähetystyötään koskeva periaate, jonka hän ilmaisee kirjeessään Roomalaisille: Olen kuitenkin pitänyt kunnia-asianani olla julistamatta evankeliumia niillä seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan, jotta en rakentaisi toisen laskemalle perustukselle”, Room. 15:20. Tätä periaatetta on pyritty monin paikoin noudattamaankin, mutta ongelmia on syntynyt mm. muuttoliikkeen johdosta. Myös lähetystyön kohdemaissa tapahtuu muuttoliikettä ja maalta kaupunkiin muuttaneet kristityt ovat perustaneet oman seurakuntansa kaupunkiin, jossa jo ennestään on ollut joku toinen kirkkokunta. Lopputulos on se, että pääkadun varrella on suuri kirjo moninaisia kristillisiä tunnustuskuntia, vieri vieressä. Lähetysjärjestöjen keskinäinen kilpailu on uhannut koko lähetystyön uskottavuutta. Ei-kristitty herää kysymään: ”Jos käännyn kristityksi, minkä sortin kirkkoon minun siis pitäisi mennä. Mutta nehän riitelevät keskenään!” Jo Jeesus aavisti tulevan kristikunnan hajaannuksen ja piti sitä ensisijaisena esirukousaiheena. Ekumenia alkaa rukouksesta ja jatukuu toisten kunnioittamisella, toisiin tutustumisena ja toisten kohtaamisena.

Kuulun itse siihen lähetystyöntekijöiden jokkoon, joka änkesi Etiopiassa seudulle, missä kirstillinen kirkko oli syntynyt toisten lähetysjärjestöjen työn tuloksena. Lähinnä presbyteriläisen lähetystyön tuloksena syntyi kirkko, jota kutsutaan Elämän sanaksi. Lähetystyö oli alkanut jo ennen sotia (italialaisten Abessinian miehitys). Sodan aikana lähetit poistuivat, mutta kirkko jatkoi kasvuaan ja itse asiassa vahvistui lähettien poissa ollessa. Sodan jälkeen lähetit palasivat, mutta kirkossa oli erimielilisyyksiä mm. suhtautumisessa lapsikasteeseen ja päihdyttävien aineiden käyttöön. Ahdasmieliseksi koetusta enemmistökirkosta eronneet seurakuntalaiset pyysivät vuonna 1959 perustetulta Mekane Yesus-kirkolta apua omaan tilanteeseensa toivoen, että luterilainen lähetystyö aloitettaisiin tällä ns. Kambatan alueella. Työ alkoi ns. kotilähetystyönä, kunnes saataisiin joku lähetysjärjestö kiinnostumaan tällä alueella tehtävästä työstä. Kotilähetyksen aloittamisesta viiden vuoden päästä olin jatkamassa tätä työtä Suomen Lähetysseuran työntekijänä, mutta integroituneena Mekane Yesus –kirkon kanssa. Olipa niin tai näin, ei voinut ihan välttyä tunteelta, olenko astumassa paikalle, jossa perustus on toisten laskema.

 

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Kristityt lähetetään maailmaan. Evankelista Johannes ymmärsi maailman Jumalaa vastustavien ja hänet torjuvien ihmisten joukkona. Kuitenkin kristittyjen pitää mennä maailmaan, näiden vastahankaisten ja kristtityihin vihamielisesti suhtautuvíen ihmisten keskelle. Heistä ei pidä eristäytyä ja sulkeutua omiin gettoihin. Tämä on ollut kristityille aina ja kaikkialla vaikea läksy. Helpointa on muodostaa omia pienpiirejä ja ryhmiä, sulkeutua luostareihin ja vetäytyä erämaahan, pois ihmisten ilmoilta. Pois pahasta ja kavalsta maailmasta oman uskonryhmän ja herätysliikkeen utrvalliseen ppiiriin. Pienyhteisössä oma oikeassa olo korostuu ja pahan, demonistoituneen maailman lisäksi myös toisen uskonsuunnan kristityt saavat huutia. Erakoitunut kristillinen ryhmä suhtautuu usein vihamielisesti ja torjuvasti myös kaikkiin ensimmäisen uskonkohdan pohjalta myönteisesti ymmärrettäviin ilmiöihin, kuten kulttuuriin ja taiteeseen. Sisäänlämpiävä yhteisö ei pysty viemään sanomaa Kristuksesta maailmaan. Se on kuin pelosta lukittujen taakse sulkeutunut Jeesuksen seuraajien joukko. Kristittyjen tulee olla maailmassa, mutta ei maailmasta. Maailmassa oleminen altistaa vaaralle, että mukautuu tämän maailmanajan mukaan ja raja kristillisten ja maailmallisten arvojen välillä häviää. Sulkeutuminen saattaa pitää uskon puhtaana, mutta vuorovaikutusta ja kohtaamista maailman kanssa ei tapahdu. Maailmaan meneminen on taistelua ja kilvoittelua, uskonyhteisön tiiviiden rajojen siällä oleskelu lököttelyä, joka voi myös muodostua seisovaksi vedeksi, joka alkaa tulla tunkkaiseksi ja haista.

 

Paluu Lähetysajatuksia -hakemistoon