Itsenäisyyspäivä        Ap.t. 17:22-31

Pakanain apostoli vauhdissa

 

Itsenäisyyspäivän Uuden testamentin lukukappale marssittaa estraadille pakanain apostolin, joka oli varmasti jo kotikaupungissaan Tarsossa kohdannut uskontojen moninaisuuden. Voi olla, että Ateena pisti vielä hieman paremmaksi. Mahdollisesti siellä oli vielä komeampia temppeleitä ja ennen kaikkea Ateena oli kuuluisa yliopistokaupunki, jonka yliopistosta sana akatemia on saanut nimensä.

Uskonnot ja filosofiat

Lähetystyöntekijöiden on tunnettava tarkkaan kohdealueidensa uskonnot ja filosofiat. Julistus ei tapahdu tyhjiössä, vaan siinä kulttuurikontekstissa, jossa työtä tehdään. Ateenassa hyppäsivät silmille kaikki kreikkalaisen jumalataruston jumalat palvontapaikkoineen, kreikkalaiset filosofiset suuntaukset, joista stoalaisuus ja epikurolaisuus mainitaan jakeessa 17:18 sekä juutalaisuus synagogineen. Paavali aloitti kaupunkimissionsa tapansa mukaan synagogasta, jossa julistuksen tähtäyspisteenä oli kertoa juutalaisten Messias-odotuksen toteutumisesta Jeesuksessa Kristuksessa. Ei juutalaisille tarvinnut todistella yksijumalaisuutta ja Jumalan lakia ihmisen elämää ohjaavana perussääntönä. Ne juutalaiset tunsivat entuudestaan hyvin tarkkaan. Piti vain kertoa, että Jeesus on täyttänyt lain ja tehnyt uhritoimitukset tarpeettomiksi. Jeesus on Messias ja sovittaja, yhteyden rakentaja syntiin langenneen ihmisen ja Jumalan välille. Niin pieni ero kuin kristinuskon ja juutalaisuuden välillä olikin, se oli riittävän suuri saamaan juutalaiset takajaloilleen. Joko synagogamission epäonnistumisesta johtuen tai siitä huolimatta Paavali jatkoi julistustaan pakanoiden keskuudessa, sillä hän koki, että kristillinen sanoma oli universaalinen. Ei ollut mitään syytä rajoittaa julistusta vain etnisesti valikoidulle kohderyhmälle.

Tuntematon jumala

Tuntemattoman jumalan alttari on mielenkiintoinen asia. Tässä yhteydessä se ehkä tarkoittaa vain jonkin vieraan paikkakunnan, siis ateenalaisille oudon, jumaluuden alttaria. Mutta ihmisen tarve turvata onnensa ja menestyksensä on niin suuri, että moni mielellään ilmoittautuu nykyisinkin uskonnon kannattajaksi ainakin periaatteessa ja kaiken varalta. Kirkollinen hautaan siunaaminen on myös monen mielestä paras toimittaa, vaikkei vainaja olisikaan ollut kirkon jäsen. Japanissa monet ilmoittautuvat usean uskonnon kannattajaksi eikä hindulaistenkaan jumalien hyllystä puutu tärkeimmät ja vaikuttavimmiksi havaitut jumalat. Sieltä löytynee Kristuksenkin patsas, kaiken varalta. Tässä ei  uskota jumalien keskinäiseen kateuteen, joka ei sietäisi toisia jumalia rinnalleen!

Pakanoille oli myös julistettava temppelien tarpeettomuus. Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä. Ateenan valtavan hienot turistinähtävyydet, etunenässä silloisen maailman kaunein temppeli, Parthenon, olivat uskonnolliselta kannalta tarpeettomia taideteoksia. Oli siinä kreikkalaisilla nielemistä tässä kulttikritiikissä. Kun kristityt neljännellä vuosisadalla rakensivat kirkkoja, he nimittivät niitä usein temppeleiksi, jotka eivät ole käsin tehtyjä! Kristillisessäkin perinteessä kirkot on rakennettu upeiksi ja mahtaviksi, mutta toivottavasti pidetty mielessä, että kirkot ovat meitä ihmisiä varten.

Kreikkalaisille oli tarpeellista julistus yhdestä Jumalasta, joka on ainoa oikea ja elävä Jumala eikä muuta Jumalaa ole. Muut jumalat ovat vain ihmisten mielikuvien luomusta. Puhe ylösnousseesta Jeesuksesta saattoi kuitenkin saada pakanat hämmennyksiin. He saattoivat luulla Jeesusta ja Anastasista (eli Ylösnousemusta) kahdeksi eri jumaluudeksi (j.18). "Vieraiden jumalien" tuomisesta syytetty filosofi Sokrates sai aikanaan kokea Ateenassa kansan vihan, joka johti kuolemantuomioon. Mielipiteet olivat Paavalin aikana ehkä liberaalimmat; hän sai osakseen vain ivaa.

Kreikkalaisen filosofian ja kristinuskon kohtaaminen

Kreikkalaisen filosofian kohtaaminen oli yksi kristinuskon suurimmista haasteista. Myöhemmin kirkkoisät painivat näiden kysymysten kanssa ja loivat sekä yhteyttä että etäisyyttä filosofisiin suuntauksiin. Paavalille oli tuttua ennen kaikkea Tarsossa voimakkaasti vaikuttava stoalaisuus. Kristinuskolla oli yhtymäkohtia stoalaiseen käsityksiin ihmiskunnan yhteenkuuluvuudesta ja luonnonoikeudesta. Stoalaiseen humanismiin ja fatalismiin oli kai otettava etäisyyttä.

Epikurolaisten pyrkimyksestä mahdollisimman suureen aistinautintoon on vaikea löytää yhtymäkohtaa kristinuskosta. Ehkä se sopii paremmin nykyajan narsistiseen ihmiskäsitykseen. Mutta muistakaamme, ettei Epikuroksen mielihyvän tavoittelu tarkoita nimenomaan tai vain aistinautintoja. Jumalia ja kuolemaa ei epikurolaisuuden mukaan tarvinnut pelätä. Sisältyyköhän tähän suruttomuuteen perusteetonta toiveikkuutta?

Kyynikkojen tyytyväisyys vaatimattomiin olosuhteisiin voitaisiin kiteyttää Paavalin sanoihin kirjeessään Filippiläisille (4:12), mutta kyynikkojen suhtautuminen toisten kärsimyksiin tuskin saisi kristittyjen hyväksyntää.

Lähetyssaarnan kosketuspinta

Paavalin puhe ateenalaisille on tosi mielenkiintoinen lähetyssaarna. Se on malliesimerkki saarnasta, jolla luodaan kosketuspinta kuulijoihin. Lähdetään liikkeelle siitä, mikä yhdistää ja on tuttua, ja edetään sitten siihen, mikä on outoa ja erottaa. Paavali jopa siteeraa stoalaista ajattelijaa, Aratosta, puhuessaan Jumalasta: "Me olemme myös hänen sukuaan." Stoalainen panteistinen jumalakuva ("hänessä me elämme, liikumme ja olemme") on Paavalille vain lähtökohta kristillisen jumalakuvan esittelylle. Ensiksi Paavali antaa siis vaikutelman, ettei hän julista mitään uutta ja erityistä oppia. Lopulta käy kuitenkin ilmi kristillisen uskon erityislaatuisuus, joka vaatii kuulijoita uskonratkaisuun.

Kuinka paljon Paavalin puhe on aidon paavalilaista ja kuinka paljon se on Luukkaan luomus, siitä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Kirjeessään korinttilaisille (1 Kor. 2:1-7) Paavali näyttää irtisanoutuvan sellaisesta kaunopuheisuudesta, jota Apostolien tekojen mukainen Areiopagi-puhe edustaa. Jotkut epäilevät Paavalin muuttaneen puhetyyliään huomattuaan, ettei ihmisten kosiskelu filosofisilla järkeilyillä tuottanut Ateenassa mitään tulosta. Kun Paavali kuitenkin toisessa kohtaa itse myöntää pyrkivänsä olemaan juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille kreikkalainen (1 Kor 9:20-22), näen, että Paavalilla on useampi kuin yksi tapa esittää sanomansa. Epäilemättä hän puhui monin eri tavoin ja saattoi myös vaihtaa tyyliä ja evaluoida aikaisempia kokemuksiansa.

Olipa nykyään kyse saarnasta kotimaassa tai lähetysalueella, niin tapana on korostaa tarvetta ottaa huomioon kuulijoiden elämäntilanne ja tausta. Siihen on syytä liittyä myönteisellä tavalla ja rakentaa ikään kuin silta kuulijoihinsa voittaakseen heidän luottamuksensa puolelleen. Sen jälkeen voi myös raotella ovia siihen uuteen ja tuntemattomaan, johon haluaa haastaa kuulijansa tutustumaan.

Kehotus kääntymykseen

Lopuksi kristilliseen saarnaan kuuluu aina vetoomus. Tässä ei tyydytä asioiden ja olosuhteiden kuvailemiseen eikä myöskään humanitaariseen toimintaan. Lähetystyölle on ominaista ohjaaminen Jeesuksen luo, uskomaan häneen. Ja se edellyttää pakanallisten jumalien ja uskomusten hylkäämistä. Parhaimmillaankin pakanuus on vain Jumalan hapuilevaa etsimistä, jae 27. Paavali ei demonisoi pakanauskontoja. Hän ei sano niiden olevan turhaa tai jopa vahingollista. Paavalin käsitys toisista uskonnoista liittää ne Jumalan yleiseen ilmoitukseen, jossa luonnollinen uskonnollisuus heijastaa ihmisen jumalakaipuuta. Ne ilmentävät siis ihmisen tarvetta löytää yhteys Jumalaan ja saada sielunrauha. Roomalaiskirjeessä Paavalilla on ehkä tähän Ateenan saarnaan verrattuna pessimistisempi käsitys luonnollisen uskonnon merkityksestä Jumalan etsinnässä: "Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt ", Room. 2:21. Syntiin langennut uskonnollisuus ei johtaisikaan oikeaan suuntaan, vaan väärään! Epäilemättä siis tarvitaan uskoa Jeesukseen, joka vain on Jumalan erityinen ilmoitus. Tarkkaan ottaen itse saarna ei Jeesuksen nimeä mainitse, mutta jakeesta 18 tulee ajatus esille.

Ateenalaiset taisivat suhtautua evankeliumiin hyvin postmodernilla tavalla, jae 32. Monenlaisten aatteiden ja uskontojen kirjo, jonka he olivat kohdanneet kotikaupungissaan, oli tehnyt heidät skeptisiksi ajatukselle yhdestä ainoasta oikeasta pelastukseen johtavasta uskosta. Jos siihen sisältyi vielä järjelle käsittämätön ylösnousemisen ajatus, niin sitä oli mahdoton hyväksyä. Sen Paavalikin tiesi, mutta ajatus ylösnousemuksesta ei olekaan kristillisen uskon sivujuonne, vaan sen perusta, jonka varassa kaikki muu seisoo.