1. Suuntana Milano 2. Tuomiokirkko 3. Kauppakuja 4. S M Delle Grazie
5. Pyhä Ambrosius 6. Taidemuseo di Brera 7. Bergamo 8. S M Maggiore
9. San Vigilio 10. Citta Bassa 11. Como 12. Lecco, Lugano

Cadornan aukio on Milanon liikenteellinen solmukohta. Sitä kuvanne myös kolmiväritaideteos, joka kuvaa Milanon kolmea metrolinjaa. Lähellä Cadornaa sijaitsee Castello Sforzesco, seuraava tutustumisemme kohde.  Linnan lähellä on Cairolin liikenneympyrä alla olevine metroasemineen. Keskellä aukiota on Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsas. Garibaldi oli merkittävä italialainen patriootti, joka vaikutti voimakkaasti Italian Risorgimentoon, uuden Italian kuningaskunnan perustamiseen. Milanon väliaikainen hallitus nimitti hänet kenraaliksi vuonna 1848 ja puolustusministeri nimitti hänet seuraavana vuonna Rooman tasavallan kenraaliksi. Hänestä tuli kahden maailman sankari, koska hän oli jo aiemmin osallistunut sotatoimiin Etelä-Amerikassa.

 

Sitten ollaan linnan (Castello) aukion suihkulähteen luona. Hallitsevan Visconti-suvun 1400-luvulla rakennuttama linna tuhoutui 1440-luvulla, jolloin Sforzat rakensivat sen uudelleen. Heidän hallinnassaan siitä tuli yksi Euroopan mahtavimmista ja sivistyneimmistä hoveista. Sforzain kukistuttua vuonna 1535 linnaa käytettiin kasarmina, kunnes siitä 1800-luvulla tehtiin museo. Taidenähtävyyksiin kuuluu mm. Michelangelon (Michelangelon viimeinen työ Pietá Rondadini – 1564), Bellinin, Mantegnan ja Arcimboldon töitä. Kuvanveiston ja maalaustaiteen lisäksi museossa esitellään keramiikkaa, huonekaluja ja arkeologiaa. Emme kuitenkaan ehtineet museoon.

 

 

 

 

Linnan sisäpihan seinässä näkyy Viscontin suvun vaakuna, Il Biscione eli "rantakäärme", Milanon heraldinen tunnus. Näyttää kuin tämä olisi lohikäärme, joka nielaisee ihmisen, mutta itse asiassa käärme synnyttää ihmisen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Kävelymatkan päässä Sforzan linnasta länteen sijaitsee arvokas kohde: Santa Maria delle Grazien kirkko. Ollaan varakkaiden kaupunginosassa Magentassa, jossa kadulla on sama nimi. Kirkko on renessanssiarkkitehtuurin helmi. Paavi Julius II:n pääarkkitehti, roomalainen Donato Bramante, uudisti alkuaan myöhäisgoottilaisen kirkon ja liitti siihen v. 1492 suurenmoisen punatiilistä ja valkeasta kivestä tehdyn kuorin ja 16-kulmaisen kupolin. Kirkkoon emme päässeet sisälle eikä se tällä kertaa ollut tarkoituskaan, vaan Milanon merkittävimpiin nähtävyyksiin kuuluvaan luostarin ruokasaliin. Santa Maria delle Grazien dominikaaniluostarissa sijaitsee Leonardo da Vincin fresko Viimeinen ehtoollinen. Se on sisällytetty maailmanperintöluetteloon vuodesta 1980 alkaen. Koko tämä kokonaisuus, joka sisältää Bramanten kirkkoarkkitehtuurin ja ruokasalissa olevan Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen, edustaa poikkeuksellista työtä. Nämä ovat Milanon humanistisen ja renessanssiajan symboleja, joiden tilan määrittely ja asettelu kuuluttavat uuden ajan alkua taiteen historiassa.

 

Ruokasalissa ei saanut kuvata, joten seuraava kuva ei ole aito.

 

 

 

 

 

 

 

Kohteeseen pääsy oli minuutin tarkkaa odottelua, josta myöhästymisellä olisi koko vierailu peruuntunut. Jonotimme erilaisissa lasikaapeissa, kunnes sovitulla kellonlyömällä pääsimme astumaan sisään entisen dominikaaniluostarin ruokasaliin, jossa oli maalaukset kahdella vastakkaisella päätyseinällä. Se hyväkuntoinen ja suurempi maalaus oli kyllä hieno ja arvokas, mutta pääkohde oli se vaatimattomamman näköinen ja monesti pahoin vaurioitunut maalaus, jota Leonardo da Vinci kokeili uudella tekniikalla vuosina1494-98. Maalatessaan tätä mestariteosta Leonardo ei halunnut alistua freskomaalauksen rajoituksiin eli maalata kostealle pinnalle. Freskoja ei maalin kuivumisen jälkeen voi enää korjailla, joten Leonardo ei olisi voinut lisätä teokseensa sitä lopullista varjostavaa värikerrosta (sfumato), joka antaa hänen teoksilleen psykologisen syvyyden ja herkkyyden. Kostean kalkkilaastipinnan vaatima keskeytymätön työskentely ei olisi myöskään antanut taiteilijalle mahdollisuutta työskennellä tavalliseen tapaansa eli jättää teos inspiraation sammahtaessa lepäämään.

Niinpä Leonardo valitsi temperavärit, jotka sivellään kuivalle pinnalle. Teoksen alkava turmeltuminen huomattiin jo v. 1517 Leonardon eläessä. Kun kollega Giorgio Vasari seisoi teoksen edessä sukupolvea myöhemmin, näkyvissä oli enää ”pelkkiä sotkuisia läikkiä”. On ihme, että teoksesta on jäljellä enää yhtään mitään pölyn ja saasteiden saatua vaikuttaa siihen 400 vuotta. Teos pelastettiin vihdoin v. 1999.

Leonardon teos huokuu uskomatonta ilmaisuvoimaa, kun taiteilija kuvaa opetuslasten kauhua Jeesuksen lausuessa: ”Yksi teistä on kavaltava minut.” Jeesuksen jalat ovat jääneet maalauksesta pois siinä vaiheessa, kun ruokasalin ovea piti suurentaa, jotta väki mahtuu paremmin saliin. Asetelma on sijoitettu renessanssiajan italialaiseen juhlahuoneistoon, jonka takaikkunoista näkyy italialainen vuorimaisema. Tämä lienee itse asiassa juuri sama refektorio (ruokasali), jossa maalaus sijaitsee. Jeesus on ottanut priorin paikan ja hänen opetuslapsensa munkkien paikat. Tunnelma tosin poikkeaa täysin refektorion  rauhallisesta ateriasta. Munkit eivät nouse ylös eivätkä elehdi käsillään. Maalaus sisältää luostariveljille kohdistetut opetuksen: luostarisääntöjä tulee noudattaa tarkoin eikä kenenkään pidä ryhtyä luvattomiin puuhiin. Neroutta edustaa perspektiiviin luotu syvyysvaikutelma. Jeesuksen oppilaat on ryhmitelty kolmen hengen ryhmiin. Kolmantena oikealla olevan Filippuksen ilme kertoo pikemminkin äkillisestä murheesta kuin siitä päälle liimatusta paatoksesta, jonka aiemmat ”restauroijat” olivat levittäneet hänen kasvoilleen muka alkuperäisyyttä tavoitellen. Jeesuksen ilme on rauhallinen, mutta surullinen. Hänen oikealla puolellaan Tuomas nostaa sormensa pystyyn ihmettelynsä merkiksi. Hänestä puhe kavaltamisesta vaikuttaa varmaan käsittämättömältä. Tuomaan edessä on Jaakob Vanhempi, oikealla puolellaan Jaakob Nuorempi (Alfeuksenpoika).

Pääsylipuissamme on kuva kahdesta kolmen hengen ryhmästä asetelman vasemmalta laidalta. Äärimmäisenä vasemmalla oleva Bartolomeus on noussut seisomaan ja ihmettelemään kauhistuttavaa ilmoitusta. Oikealla on Andreas. Toisessa kolmen hengen ryhmässä Pietari kuiskuttelee Johannekselle ihmettelevänsä, ketä Jeesus voi sellaisesta petturuudesta epäillä. Heidän välissään petturi kuuntelee kuiskuttelua ja pitelee oikeassa kädessään rahapussia, johon hän on kätkenyt kavaltajan palkkansa (tässä kuvassa näkyvät vain kasvot). Vain yksityiskohdassaan suurennetusta maalauksen rekonstruktiosta voi havaita, että Juudas kaataa toisella kädellään suolapurkin. Näin hän rikkoo aiempien yhteisten ruokailujen yhteydessä syntyneen suolaliiton Jeesuksen kanssa. Suolaliitto syntyi, kun kaksi ihmistä söi yhdessä. Vanhan tavan mukaan suolaliitossa olleet eivät voineet koskaan nousta toisiaan vastaan.

Poikkeuksellista evankeliumin kuvaukseen verrattuna on se, ettei Johannes nojaa Jeesuksen rintaa vasten. Toisaalta asetelman ruokapöytä poikkeaa niin perusteellisesti Palestiinan kulttuurin ruokatavoista, ettei alkuperäistä asetelmaa tästä voi jäljittääkään. Dan Brownin da Vinci koodissa esitetyt tulkinnat Leonardon maalauksesta edustavat nykyaikaista fiktiivistä jännityksen ja sensaation tavoittelua, jossa fakta saa väistyä. Fiktiota tosin perustellaan gnostilaisilla kirjoituksilla, jotka nostetaan tulkinnan avaimiksi.

Kuvia Santa Maria delle Grazien ruokasalista: http://www.wga.hu/index1.html (valitse L-kirjain, sen jälkeen toisesta valikosta Leonardo da Vinci ja sitten Paintings in 1490s)

 

ETUSIVU    Seuraava