3. paastonajan sunnuntai Lappeenrannan kirkko 24.2.2008

Virret: 273, - , (702),385: 1-4, 167: 1-3 (uskontunnustusvirsi), 299: 1-,  225, 305, 438: 4-5

*Evankeliumi: Joh. 12:37-43

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana: - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?

He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden: Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä ,jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.

Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.

Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

 

"Katos, satusetä!" totesi muuan vastaantulija, kun astelin kerran Valtakatua papinpuku päällä. Onhan sitä kyllä rumemminkin sanottu, kun tituleerattiin pappi –p:eeksi (rumalla sanalla). Usko ja uskonto on joillekin kuin punainen vaate.

Jotkut ymmärtävät uskon ensi sijassa totena pitämisenä. Kaikki pitää olla niin tieteellisen varmaa ja aisteilla havaittavaa, ettei aihetta ole vähäisimpäänkään epäilyyn. Se on niin kuin erään blogin pitäjän itse-esittely netissä: Elämänkatsomukseltani olen agnostikko. Olen Skepsis Ry:n jäsen ja pyrin toteuttamaan tieteellisen ajattelutavan periaatteita kaikilla elämänalueilla. Uskomisen esteen ajatellaan olevan älyllistä. Älykäs ihminen ei usko Jumalaan. Älykäs uskoo vain itseensä ja siihen minkä näkee. Nykyään ei kuitenkaan moni tyydy pelkästään matematiikkaan. Monen mielestä tarvitaan myös ja ennen kaikkea arvoja, henkisiä arvoja. Uskonto kuuluu paljolti tälle alueelle. Uskominen on heittäytymistä toimimaan sen puolesta, minkä tietää hyväksi ja oikeaksi. Uskonto on omien motiivien tutkimista, väärän ja pahan tunnistamista ja sitä vastaan taistelemista. Pahuutta ei pidä etsiä nimenomaan toisista tai muualta, vaan omasta itsestä. Omaan pahuuteen on lääkkeenä anteeksianto ja vääryyksien korjaaminen. Jumalaa emme tutki emmekä pysty tutkimaan. Näemme Jumalankin aistein hyvyydessä, kauneudessa ja rakkaudessa. Mutta ei siitä varmaan matemaattista yhtälöä saa aikaiseksi.

Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan oli kolmenlaista uskomista tai suhtautumista uskoon. Ensinnä oli uskosta luopujia, toiseksi niitä, jotka uskoivat muodollisesti, olivat siis nimellisesti kristittyjä. Kolmanneksi oli niitä, jotka eivät uskaltaneet tunnustaa uskoansa. Ymmärtääkseni tätä nykyajan ongelmaa ei silloin ollut, että tieteellinen tieto muka korvaisi Jumala-uskon. Siis ateismia ei ollut, vaikka kristittyjäkin saatettiin kyllä haukkua ateisteiksi. Muuten ovat samat uskomisen kategoriat olemassa.

On ensiksikin uskosta luopujia. Johanneksen aikaan 1. kristillisen vuosisadan lopussa Efesossa, silloisessa Vähässä Aasiassa, nykyisessä Turkissa, kristittyjä vainottiin ankarasti valtiovallan taholta. Ihminen sai kyllä uskoa melkein mitä tahansa – valtion uskontopolitiikka oli hyvin sallivaa, mutta sitä ei sallittu, ettei joku osoittanut ylimmälle hallitusvallalle, keisarille, jumalallista kunnioitusta. Yleensä kaikki alistuivat kuuliaisuuden osoittamiseen keisarille, ihan vain siinä mielessä, että antaessaan muodollisen kuuliaisuuden valan sai jatkaa elämäänsä rauhassa. Vala oli pelkkä muodollisuus. Mutta kristityt olivat tiukkapipoisia. Kun ei kerran uskottu keisarin olevan Jumala, niin ei suostuttu sen merkiksi uhraamaan keisarille. Uskosta luopujia olivat ne, jotka ajattelivat: ”Olkoon menneeksi; hällä väliäkö tuolla nyt on, jos muodon vuoksi uhraa keisarille. Sydämessäänhän kuitenkin tietää, ettei häneen oikeasti usko, vaan pitää häntä tavallisena kuolevaisena.” Pikku juttu ei kuitenkaan ollut pikku juttu. Se oli kalteva pinta, jolla luopujat suhteellistivat oman uskonsa ja antoivat tavallisen kansan ymmärtää, että keisarissa siis oli kuitenkin jumaloitavaa. He siis lipeämisellään ahtaasta periaatteesta samalla edesauttoivat pakanoiden pysymistä epäjumalanpalvonnan harhassa ja osoittivat, ettei heidän oma uskonsa ollut ehdotonta, vaan häilyvää.

Nykyajan uskosta luopuminen on monelle kirkosta eroamista. Ajatellaan, ettei kirkosta eroaminen tarkoita samaa kuin uskosta luopuminen. Eivät kirkosta eroajat ole oikeastaan koskaan uskoneet sillä tavalla kuin kirkko opettaa. Kirkosta eroaminen on vain johdonmukainen seuraus siitä, mitä ihan oikeasti uskoo. Oikeasti uskoo, että ihminen itse on kaiken mitta. Ilmoitusta Jumalasta ei tule ulkopuolelta annettuna ilmoituksena, ei ainakaan kirkon antamana. Uskonto privatisoituu. Jokaisella on pyhä oikeus uskoa omalla tavallaan. Kirkkoa siihen ei tarvita. Tähän voidaan helposti vetää sivustatueksi vanhoillisiksi koetut kirkolliset julkilausumat tai hitaasti kypsyvät kirkolliset päätökset asioista, joissa yleinen mielipide on jo ajat sitten löytänyt varman vakaumuksen. Siihen tekee mieleni sanoa, että kirkollisia päätöksiä ei tehdä yleisen mielipiteen pohjalta, vaan asia vaatii aina vakavaa pohtimista ja teologiset perustelut. Elikä jos joku on tyytymätön siihen, ettei kirkko aina noudata yleisen mielipiteen vaihteluita, niin on ainakin ymmärtänyt kirkon oikein. Muuten olen huomannut, että aika moni kirkosta eronnut on tehnyt paluun kirkkoon, ei sen tähden, että uskoisi juuri pilkun tarkalleen niin kuin kirkko opettaa, vaan koska kirkko olemassa olevista instituutioista parhaiten profiloituu juuri yleisen mielipiteen kritikoijaksi ja oman tien kulkijaksi ja että kirkko ottaa kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, toimii heikkojen ja syrjäytyneiden puolustajana. Myös yhteisöllisyydessä on voimaa. Kirkko on sitä paitsi instituutio, joka huolehtii sanan julistamisesta ja sakramenttien toimittamisesta. Jos kirkkoa ei olisi, sanan julistaminen jäisi melko sattumanvaraiseksi. Sakramentit jäisivät toimittamatta. Arvovaltainen kansanedustaja ehdotti hiljan että kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Sehän tapahtui tsaarinajan Suomessa jo vuonna 1869, jolloin uusi kirkkolaki astui voimaan. Vielä varmemmaksi vakuudeksi ajan mittaan on monia kirkon ja valtion välisiä siteitä poistettu. Nyt kansanedustajan hampaissa oli teologian opetus yliopistossa ja lasten uskonnollinen kotikasvatus. Luulisi, että kansanedustaja ajaisi paremmin omaa tavoitettaankin, jos hän puoltaisi uskonnonopetuksen korkeaa tasoa, sitä, että Jumala-uskosta karsitaan huuhaa pois ja nöyrästi tutkitaan, mistä uskomisessa on kysymys, olipa kyseessä meidän uskontomme tai toisten.

Jotkut uskovat vain muodollisesti. Niin apostolisena aikana kuin tänään. Evankelista Johanneksen aikana alkoi Vähässä Aasiassa uuden uskonnon ensi alkuun herättämä viehätys laimeta. Aluksi monet olivat ihastuneita uuden uskon luomaan viehätykseen. Seurakunnissa koettiin innostuksen aikoja. Ensimmäisen polven kristityille kääntyminen oli aitoa ja todellista.  Uusi sukupolvi oli perinteen kantajia. He eivät olleet tulleet uskoon kovin henkilökohtaisesti. Heidät oli perheinä liitetty kristillisen seurakunnan jäsenyyteen. Syystä tai toisesta koko seurakunnallinen elämä pääsi väljähtymään. Ilmestyskirjan seitsemästä seurakunnasta, mikä on samalta ajalta  ja samasta toimintaympäristöstä kuin evankelista Johannes, vain kaksi seurakuntaa saavat puhtaat paperit. Siellä innostus vielä vallitsee ja pysytään uskollisina vaikka kuolemaan asti. Kolmessa seurakunnassa on sekä hyvää että huonoa. Kahdessa seurakunnassa asiat ovat hunningolla. Näin oli esimerkiksi Laodikean seurakunnassa, jolle kirjoitettu kirje luettiin äsken Uuden testamentin lukukappaleena. Seurakunta oli poikennut pois elävän uskon tieltä. He olivat sulkeneet korvansa oikealta opetukselta. Minä ymmärrän niin, että kirkosta eroaminen on tämä Laodikean tie. Ihmisestä tulee itseriittoinen. Hän ei alistu seurakunnan yhteiseen uskoon, vaan ihastuu omiin järjenpäätelmiinsä. Seurakunnan usko perustuu seurakunnan yhteiseen, koeteltuun uskontajuun. Siellä missä julistetaan Jumalan sanaa ja sakramentteja jaetaan evankeliumin mukaisesti, siellä kirkko pysyy yhtenäisenä. Elaine Pagels kirjoittaa tutkielmassaan gnostilaisista evankeliumeista, että juuri sen tähden kirkko säilyi monien aatteiden puristuksessa, että kirkko määritteli yhteisen uskontajunsa ja teki selväksi rajat harhaoppeihin.

Kolmanneksi on niitä, jotka eivät uskalla tunnustaa uskoansa ihmisten pelosta. Evankelista Johannes sanoo, että ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama. He olivat merkittäviä  juutalaisen uskonnollisuuden johtohenkilöitä, joiden toimeentulo oli myös sidoksissa vanhan uskontojärjestelmän ylläpitoon. Heille oman edun laskelmointi oli tärkeämpää kuin totuus. He uskoivat toisin kuin mitä rohkenivat julkisesti tunnustaa. Uskon pitäminen salaisena voi olla kohtalokasta. Usko ja sen salaaminen pyrkivät kumoamaan toisensa. Uskonsa salaava on vaarassa menettää uskonsa. Uskonsa tunnustava vahvistuu uskossaan. Evankeliumissa salaisten opetuslapsien pelkona oli synagogayhteisöstä erottaminen. Samanlaista uhkaa ei meidän sosiaalisissa yhteyksissämme liene, mutta voihan se olla, että joissakin kaveripiireissä uskon tunnustamista ei katsota hyvällä. Kristillinen usko voi säilyä vain uskoa tunnustamalla. On kyllä sellaisia maita, joissa uskontokunnan vaihtaminen ei ole sallittu. Silloin kristityksi kääntyneellä ei ole mahdollista rekisteröidä sitä uskontokuntaa, johon todella kuuluu.  Nämä eivät kuitenkaan liene niitä, joille ihmisten antama kunnia on tärkeämpää kuin Jumalan antama. Ihmisten kunnian ja suosion perässä juokseminen on aina ristiriidassa Jumalan suosion tavoittelemisen kanssa. Mutta niinhän se on, että meillä on suuri kiusaus tavoitella ihmisten suosiota ja kunniaa. Jeesus sanoo: ”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa”, Mark. 8: 38.

 Pääsiäisjakso    Etusivu