Hiljaisen viikon keskiviikko 4.4.07

Veteraaniopettajien hiljaisen viikon hartaus Lappeen seurakuntasalissa

 Luuk. 23:13-31

Pilatus kutsui koolle ylipapit, hallitusmiehet ja kansan ja sanoi heille: »Te toitte tämän miehen minun eteeni väittäen häntä kansan villitsijäksi. Olen nyt teidän läsnä ollessanne kuulustellut häntä, mutta en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään, mistä te häntä syytätte. Ei liioin Herodes, sillä hän lähetti miehen takaisin meidän eteemme. Ei hän ole tehnyt mitään, mistä seuraisi kuolemantuomio. Minä päästän hänet vapaaksi, kunhan ensin olen antanut kurittaa häntä.» Hänen näet täytyi aina juhlan aikana päästää heille joku vanki vapaaksi.
Silloin kaikki huusivat yhteen ääneen: »Kuolema sille miehelle! Päästä meille Barabbas!» Barabbas oli kaupungissa puhjenneen mellakan ja murhan tähden vangittu mies. Pilatus vetosi uudestaan heihin, sillä hän halusi vapauttaa Jeesuksen. Mutta he huusivat vastaan: »Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!» Pilatus sanoi heille kolmannen kerran: »Mitä pahaa hän sitten on tehnyt? En ole havainnut mitään, minkä vuoksi hänet pitäisi tuomita kuolemaan. Minä päästän hänet vapaaksi, kunhan olen antanut kurittaa häntä.» Mutta he eivät antaneet periksi vaan huusivat yhä kovemmin ja vaativat, että Jeesus oli ristiinnaulittava.
Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi. Pilatus päätti lopulta suostua heidän vaatimukseensa. Hän vapautti sen miehen, jonka he halusivat - miehen, joka oli vangittu mellakan ja murhan tähden - mutta Jeesuksen hän luovutti heidän valtaansa.
Jeesusta lähdettiin viemään. Matkalla sotilaat pysäyttivät Simon-nimisen kyre-neläisen miehen, joka oli tulossa kaupunkiin, ja panivat hänet kantamaan ristiä Jeesuksen jäljessä. Mukana seurasi suuri väkijoukko, myös monia naisia, jotka valittivat ääneen ja itkivät Jeesusta. Mutta Jeesus kääntyi heihin päin ja sanoi: »Älkää minua itkekö, Jerusalemin tyttäret, itkekää itseänne ja lapsianne. Tulee aika, jolloin sanotaan: 'Autuaita ovat hedelmättömät, autuaita ne kohdut, jotka eivät ole synnyttäneet, ja rinnat, jotka eivät ole lasta ruokkineet.' Silloin ihmiset sanovat vuorille: 'Kaatukaa meidän päällemme', ja kukkuloille: 'Peittäkää meidät.' Jos näin tehdään vihannalle puulle, mitä tapahtuukaan kuivalle!»

 

Tarkastelkaamme pääsiäistä Simon Kyreneläisen silmin. Simonin esivanhemmat olivat muuttaneet joskus ehkä vuosisatoja sitten diasporaan, niin kuin monet juutalaiset olivat olleet suoranaisesti pakotetut tekemään menneinä vuosisatoina. Simon oli luultavasti muuttanut takaisin isiensä maahan tietäen, että jonkinasteisessa orjuudessa sitä jouduttiin elämään niin kuin isät muinoin. Tarkoitan Mooseksen aikaa. Silloin orjuus merkitsi ankaraa sortoa, sietämätöntä työtä orjuuttajien käskyttämänä. Roomalaisten valta oli luultavasti asteen siedettävämpää, mutta se tietysti riipaisi, kun omassa maassaan ei saanut elää vapaana, vaan oli vieraan vallan alainen.

Sitäkin Simon tuumaili, että ovat ne roomalaiset aika retjakkeen lähettäneet maaherraksi, heikon ja aran hallitsijan, joka on olevinaan tuomari, mutta ei osaa päättää, miten tulee toimia oikein. Selkärankaa ja oikeudentuntoa ei miehellä ole. Pilatus oli menettänyt luottamuksensa juutalaisten silmissä heti astuttuaan maaherran virkaan. Aikaisemmat käskynhaltijat olivat kunnioittaneet ainakin jossain määrin juutalaista uskontoa, niin etteivät olleet ehdoin tahdoin vihastuttaneet kansaa pakanallisilla elkeillä juutalaisten pyhässä kaupungissa. Vaan mitä teki teki Pilatus? Hän marssitti sotilaansa pyhään kaupunkiin varustettuina keisarin tunnuskuvin, mikä oli syvä loukkaus pyhän kaupungin koskemattomuutta vastaan. Mitään jumalankuvia ei saanut olla juutalaisella pyhällä maalla, ei oman jumalan kuvaa vieraista puhumattakaan. Keisaria palvottiin jumalana. Sitähän keisarin lisänimikin tarkoitti – Augustus (jumalainen). Juutalaiset marssivat joukoittain Kesareaan, keisarin edustajan viralliseen asuinpaikkaan ilmaisemaan vastalauseensa maaherran julkean käytöksen johdosta. Maaherra ei suostunut ottamaan vastaan juutalaisten lähetystöjä. Vasta kuudentena päivänä hän astui juutalaisten eteen joukkojensa suojelemana huomattuaan, etteivät juutalaiset suosiolla poistu kaupungista. Maaherra käski juutalaisia poistumaan häiritsemästä häntä vaatimuksillaan. Elleivät he tottele, se merkitsee kuolemaa. Pilatus luuli uhkauksensa tehoavan, mutta miten kävikään? Juutalaiset heittäytyivät kansana Pilatuksen eteen paljastaen kaulansa ja ilmoittaen, että antaa tulla vaan. Mieluummin kuolema kuin Jumalan viisauden lain rikkominen! Pilatuksella meni pupu pöksyyn. Hän ei uskaltanut toteuttaa uhkaustaan.

Seuraavaksi Pilatus veti pyhään kaupunkiin vesijohdon, sinänsä ystävälliseltä kuulostava teko, mutta rahat tähän rakennushankkeeseen oli pihistetty temppelirahastosta. Pilatuksella oli tosin melkein rajaton valta, mutta yhtä asiaa ei Roomankaan hallitus voinut sietää, sitä, että hallitsijan hallinnoimalla alueella syntyisi rettelöitä, sitä ei Rooma voinut sietää. Pilatuksen valta oli siirtynyt näiden vihamielisiksi koettujen toimenpiteiden kautta kansalle. Kansan ei tarvinnut muuta kuin ilmoittaa keisarille, että Pilatuksen toimenpiteet aiheuttavat rettelöitä, niin maaherralle tulee lähtö. Pilatuksen rötökset, jotka olivat jääneet kansan muistiin, toimivat nyt todisteena vallan väärinkäyttäjää kohtaan. Tuomari Pilatus saattoi olla seuraavassa ristiriitatilanteessa kansan tuomittavana. Pilatuksella ei ollut varaa menettää kansan suosiota.

Tällaisissa ajatuksissa Simon oli tullut pääsiäisjuhlille. Hän oli jättänyt maatyöt juhlan ajaksi ja halusi koko sydämestään yhtyä siihen riemuun, mitä suuri kansallinen juhla herättää. ” Kuulkaa, miten voitonhuuto kajahtaa, riemu raikuu pelastettujen majoilta: Herran käsi on voimallinen!
Herran käsi on meidän yllämme. Herran käsi on voimallinen! Minä en kuole, vaan elän ja kerron Herran teoista. Hän kyllä kuritti minua mutta ei antanut kuoleman valtaan. Avatkaa minulle vanhurskauden portit! Niistä käyn sisään kiittämään Herraa. Tämä on Herran portti, josta vanhurskaat saavat käydä. Minä kiitän sinua siitä, että kuulit minua ja pelastit minut. Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herra tämän teki, Herra teki ihmeen silmiemme edessä. (Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!)

Psalmin sanat olivat Simonin mielessä hänen astuttuaan Jerusalemin porttien sisälle. Hän katseli hienoa temppeliä syvä hartauden tunne rinnassaan. ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi,Herra Sebaot! Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen. Herra Sebaot,minun kuninkaani ja Jumalani! Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin, pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa. Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati.”

Simon oli hyvin ylevissä tunnelmissa lähestyessään Herran temppeliä.  Väentungos ei häntä häirinnyt. Päinvastoin se ruokki hänessä innostusta. Mutta mikäs ihmeen hässäkkä täällä oikein on menossa, hän ihmetteli nähdessään vastaansa tulevan joukon; siinä oli yksi ruoskittu mies sotilasjoukon saattelemana kantamassa hirttä selässään. Mies uupui kantamansa ristin painosta. Simon ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Mutta hän kauhistui ajatusta, että tätä miestä oltiin viemässä teloituspaikalle. Kyllä täytyy miehen rikos olla suuri, että hänet pitää puuhun ristiinnaulita, ajatteli Simon tietäessään, että roomalaiset käyttivät rangaistuskeinonaan äärimmäisen raskasta ja kivuliasta teloitustapaa. Ja että ruoskitun miehen piti vielä itse kantaa ristinsä teloituspaikalle. Kauan ei Simon ehtinyt asiaa miettiä, kun roomalaisen keihään terä laskeutui hänen olkapäälleen. Simon tiesi merkin tarkoituksen. Hän tiesi tulleensa valituksi tehtävään, josta ei voinut kieltäytyä. Kun roomalainen sotilas antaa tehtävän, sitä on kuoleman uhalla toteltava. Ristinpuu oli painava kannettava. Hän, ruumiilliseen työhön tottunutkin mies tunsi, että hirren kantaminen pisti voimat koetukselle. Jos tämä olisi ollut järkevä, elatuksen ansaitsemiseen ja toimeentuloon liittyvä voimanponnistus, sen olisi voinut hyväksyä Pyhän kirjan toteamana tosiasiana tässä kadotetun paratiisin todellisuudessa: Otsasi hiessä sinun pitää ansaitseman leipäsi. Mutta siitähän ei nyt ollut kysymys, vaan roomalaisesta vallankäytöstä, Jumalan kansan orjuuttamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta Simonilla ei ollut valinnanvaraa. Oli vain kiltisti tehtävä kiusallinen velvollisuus, mikä oli huonolla tuurilla kohdalle sattunut. Saattoi ainakin välttää kauheamman kohtalon, kun mukisematta tottelee säälimättömiä sotilaita. Oikeampaa olisi kyllä ollut se, että sotilaat, nuoret ja riskit miehet, olisivat itse kantaneet teloitustuomion saaneen miehen taakan.  Simonin juhlatunnelma oli kyllä mennyt täysin pilalle. Voimansa äärimmilleen ponnistaen hän väsyneenä sai hirren raahattua teloituspaikalle. Eikä hän jaksanut lähteä tehtävänsä suoritettuaan minnekään, vaikka olisi kyllä mieli tehnyt vaihtaa maisemaa nopeasti ja päästä pois noiden silmien alta, jotka sivullisia ja viattomia hyväksi käyttävät. Kun tuomittua alettiin naulita ristiin, tunsi Simon ainakin syvää helpotusta, ettei hän ollut osallinen enää tähän jatkoon. Hän kantaisi vaikka joka päivä poikkihirttä teloituspaikalle, jos sillä pelastaisi itsensä joutumasta teloitetuksi. Simonin oli vaikea uskoa, että ristille naulittava oli todella tehnyt niin suuren rikoksen, että häntä piti sen takia näin julmasti rangaista. Ennemminkin hänelle tuli mieleen Pyhän kirjan sanat Herran kärsivästä palvelijasta: Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.  Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois  -- kuka hänen kansastaan siitä välitti? Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden (Jes. 53:7-8). Aika erikoinen Profetia muuten, ajatteli Simon. Ei hän ollut koskaan ymmärtänyt sen merkitystä. Hän saattoi kyllä ymmärtää koko kansan kärsivän vihamielisten sortajien vainoamana, mutta että yksi kärsii Israelin kansan takia, sitä hän ei ymmärtänyt. Mitenkä se profeetta kirjoittikaan: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet (Jes. 53: 4-5). Kaikkea ei voi ymmärtää, mutta kaikki pitää kestää. Mutta vihastumatta ja katkeruutta kantamatta tätä ei voi hyväksyä, ajatteli Simon. Hän ei kuitenkaan ollut missään tekemisissä vastarintaliikkeiden kanssa, jotka kävivät sissisotaa miehittäjävaltaa vastaan. Simon oli rauhan miehiä, silläkin uhalla, että rauha hänen kohdallaan saattoi tarkoittaa vääryyden hyväksymistä. Hän halusi henkilökohtaisesti elää ilman rettelöitä. Hän uskoi siihen, että kun Jumala kerran vapauttaa Siionin vieraan vallan ikeestä, niin ei ihmisten tarvitse olla muuta kuin hiljaa. Herra itse taistelee kansansa puolesta. Niin uskoi Simon. Tai ainakin tahtoi uskoa. Mutta ehkä hän vähän ymmärsi niitäkin, jotka ryhtyivät aktiiviseen vastarintaan.

Enempää ei Simon silloin tiennyt asiasta, kun hän kantoi ristinpuuta. Myöhemmin, muutaman vuoden kuluttua seurasi tapahtuman jälkinäytös Simonin kohdalla. Jerusalemiin ja sen ympäristöön oli syntynyt kristillisiä seurakuntia. Siellä uskottiin, että tämä teloitettu mies ei ollutkaan enempää eikä vähempää kuin Israelin odotettu ja kaivattu Messias. Hän ei ollut tasan sellainen Messias kuin oli odotettu, voittoisa sotapäällikkö, joka nostaa kapinan ja vapauttaa asevoimin Israelin miehittäjän vallasta. Tämä on Messias, jonka Jumala on herättänyt kuolleista. Simon ei ollut tiennyt olleensa mukana niin käänteentekevässä tapahtumassa kuin miten kristityt asian näkivät. Simonista se tuntui kiehtovalta. Jos olen saanut kunnian olla kantamassa Messiaan häpeäpaalua, johon hänet on viattomana ripustettu, niin sittenhän olen ollut osallinen kunniakkaaseen tehtävään, hän ajatteli Ymmärsikö Simon sitä, että  hän oli kantanut vain raskasta hirsipuuta, mutta Jeesus oli kantanut kansan synnit tai jopa maailman synnit, sitä on vaikea mennä sanomaan. Mutta sen historia kertoo, että kristityt jälkipolvet tunsivat Simonin Aleksanderin ja Rufuksen isäksi (Mark. 15:21), jotka puolestaan olivat tunnettuja kristillisen seurakunnan jäseniä Roomassa. Heistä apostoli Paavali mainitsee kirjeessään roomalaisille ja heidän äidistään: Tervehdys Rufukselle, valitulle Herrassa, ja hänen äidilleen, joka on kuin äiti minullekin (Room. 16: 13).  Simon on jo poistunut kuvasta, jossa hänen puolisonsa vielä elää ja ainakin toinen pojista, Rufus. Rufus on apostoli, Paavalille tuttu Rooman seurakunnan jäsen, hän on peräti valittu Herrassa ja tämän äiti on Paavalille niin läheinen, että tämä on hänelle suoranaisesti uskon äiti. Siitä tekisi mieli kuulla paljon enemmän, mutta valitettavasti jäämme vain arvauksien varaan.

 

Elämän kohtalo sai luultavasti Simonin löytämään Jumalan lähettämän Vapahtajan ja myöhemmin hän sai kuulla paljon enemmän tuosta henkilöstä, josta hän ristiä kantaessaan ei vielä tiettävästi tiennyt yhtikäs mitään. Mutta kristillisen seurakunnan piirissä hän sekä hänen perheensä tulivat tuntemaan Jeesuksen Kristuksen, Jumalan lähettämän Pelastajan, joka kärsi ristinkuoleman meidän syntiemme tähden. Meidän ja koko maailman syntien tähden. Ei kestänyt kauan, kun Simon ymmärsi, mitä tarkoittaa Jesajan kirjan ennustus Herran kärsivästä palvelijasta. Sehän sopii kuin nakutettu Jeesukseen, joka oli kärsinyt kuin Karitsa jota teuraaksi viedään, suutaan avaamatta, hän ei ollut Pilatuksen ja muiden tuomitsijainsa edessä pukahtanut puolustuksekseen. Hän oli ilmi selvästi ymmärtänyt, että hänen kärsimyksellään oli Jumalan antama merkitys eikä hänen kannattanut tätä kohtaloaan vastaan taistella. Kärsimyksellä oli tässä tapauksessa tarkoituksensa. Hän kärsi, että meillä rauha olisi. Simonille selvisi, että Jeesus oli itse ollut täysin viaton kohtaloonsa. Hän tunsi itsensä ihan noloksi ajatellessaan, että oli ehtinyt ajatella joutuneensa kaikenlaisten hunsvottien takia itse kärsimään näiden tekojen seurauksista. Nyt Simon ymmärsi, ettei asia ollut niin. Viatonkin voi kärsiä. Monen viattoman kärsimyksessä ei ole mitään mieltä. Mutta Jeesuksen kärsimyksessä on mieltä. Hän kärsi, koska hän tahtoi pelastaa meidät synnin ja kuoleman vallasta.

Pääsiäisjakso