Laskiaissunnuntai  (pöytälaatikkosaarna 26.02.2006)

Mark. 10:32-45

Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva: »Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.»

Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: »Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.» »Mitä te haluatte minun tekevän?» kysyi Jeesus. He vastasivat: »Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.» Jeesus sanoi heille: »Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?» »Voimme», he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: »Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.»

Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle. Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: »Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.»

 ”Hyvät Ystävät – niin, ystäviksi minä sanon teitä. Ystävyyttä ja rakkautta Herra kehotti meitä osoittamaan ja antoi siitä elämällään esikuvan”, aloitti saarnansa aikojen saatossa rakkauden apostoliksikin kutsuttu Jeesuksen oppilas Efesoksen suurkaupungissa keisari Domitianuksen aikana. ”Rakkaudesta ja varsinkaan uhrin antavasta rakkaudesta en mitään tiennyt, kun Herra kutsui minut oppilaakseen. En tiedä, miksi hän minut valitsi, kelpuutti, oppilaakseen. Olin nuorin koko oppilasjoukosta ja myös kaikkein ymmärtämättömin, vaikka tosin luulin olevani kaikkein etevin. Olin vain 18-vuotias, kiivas ja vallanhaluinen luonteeltani, niin kuin veljenikin. Meitä kutsuttiinkin ukkosenjylinän pojiksi. Sen nimen taisimme saada silloin, kun kulkiessamme Samarian halki pyysimme, että Herra lähettäisi salaman surmaaman harhaoppiset ja epäystävälliset samarialaiset, joiden ohitse kuljimme. Meissä oli iso annos kansallista omahyväisyyttä ja uskonnollista oikeaoppisuutta, jolla saatoimme katsoa alas nenänvartta pitkin vierasheimoisia.

Jälkeenpäin ajatellen en voi kuin ihmetellä, että Herra sieti meitä ja että hän suoranaisesti uskoi minut ja veljeni Pietarin ohella lähimmiksi luottomiehiksensä. Siitä me kai saimme ajatuksen, että voisimme varmistaa parhaat paikat myös tulevaisuudessa, kun Jeesus perustaa valtakuntansa. Astuimme polleina, minä ja vanhempi veljeni Jaakob, Herran eteen. Pyysimme saada istua hänen oikealla ja vasemmalla puoleen hänen valtakunnassaan. Häveten nyt tunnustan tämän röyhkeyden ja ymmärtämättömyyden. Emme näet tajunneet, että Herramme tie johti kärsimykseen ja kuolemaan Jerusalemissa. Hän oli juuri ilmoittanut meille kärsimyksestään, kun teimme hänelle tämän pöyristyttävän ja tovereitamme suututtaneen ja loukanneen pyyntömme. Hän vielä kysyi, voimmeko juoda saman maljan kuin hän. Vastasimme ajattelematta ja ymmärtämättä: Voimme. Mutta vasta jälkeenpäin ymmärsimme, että kysymys on jo Pyhissä kirjoituksissa mainitusta kärsimyksen maljasta. Se on kohtalonyhteys, joka tulee vallitsemaan Jeesuksen ja hänen seuraajiensa välillä. Veljeni Jaakob – rauha hänen muistolleen – joutui juomaan tämän kärsimyksen maljan, kun hän kuningas Agrippan (I) vainossa sai surmansa. Miekalla hänet mestattiin. Hän joutui lunastamaan sanansa äkisti. Hän oli toinen veritodistaja Juudeassa. Silloin viimeistään jokainen apostoleista tiesi, mitä Kristuksen seuraaminen voi merkitä ja mihin se voi johtaa. Olimme puhdistetut valheellisista ja epärealistisista mielikuvista. Nyt ymmärsimme, että oppilailla on edessään sama osa kuin heidän opettajallaan. Mutta aloimme myös olla valmiit ja kypsä kohtaloomme, millainen se liekin.

Herramme osoitti meille, että kristittynä eläminen on palvelijan asemaan asettumista. Yleinen vallankäyttö perustuu käskemiselle ja toisten alistamiselle. Siinä vahvat porskuttavat ja heikot sortuvat elon tiellä. Mutta näin älköön olko Herran seurakunnassa. Se, joka tahtoo johtaa, se olkoon toisten palvelija. Herra itse oli opettajana palvelija. Hän pesi viimeisellä aterialla meidän, oppilaidensa jalat. Emme olisi sallineet hänen tehdä sitä, se oli meistä niin ennen kuulumatonta ja nöyryyttävää opettajallemme. Mutta pian ymmärsimme hänen antaneen meille konkreettisen esikuvan. Ei hänen opetuksensa olisi tullut ymmärretyksi, jos hän olisi vain kehottanut palvelemaan näyttämättä itse esimerkkiä. Se esimerkki oli koskettava, ikuisesti mieleen jäänyt. Hän vielä sanoi, että Ihmisen Poika ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien edestä. Jälkeenpäin tämänkin sana tuli ymmärretyksi. Hän tosiaan antoi henkensä. Hän lunasti Jumalasta vieraantuneen maailman takaisin Jumalan omaksi.

Iän myötä minusta kiivasluonteisesta ja vallanhaluisesta Herran seuraajasta on kehittynyt lempeä rakkauden puolestapuhuja. Nuoruuden innossani olin niin ehdoton ja armoton. Olen oppinut lempeyttä. Oma heikkouteni ja horjuvuuteni on pakottanut minut tarkistamaan asenteitani. Olen oppinut huomaamaan sen, että toisia arvostellessani ja tuomitessani minun oikeastaan pitäisi tuomita itseni. Se vetää hiljaiseksi ja nöyräksi. Herralta olen oppinut sen, että hän on armollinen. Hän jaksoi kestää meitä kahtatoista oppilastaan, jotka emme olleet mallioppilaita. Olimme aivan mahdottomia. Jeesuksen rakkaus ja hyvyys kosketti minua. Hänen hyvyytensä veti minua parannukseen.

Viime aikoina olemme oppineet myös täällä Efesoksessa, mitä Herran seuraaminen merkitsee. Se merkitsee vainoa ja sortoa. On piileskeltävä ja pakoiltava. On pelättävä sitä, että jonain päivänä joutuu uskonsa tähden kärsimään. Voi jopa joutua mestatuksi. Meille ei kristittyinä ole olemassa turvallista tietä eikä tietä oikopäätä onneen. Joudumme kulkemaan kärsimyksen kautta ikuiseen elämään. Se on valmistettu niille, jotka pysyvät uskossaan lujina loppuun asti. En minä enää tavoittele taivaassakaan kunniapaikkaa Herran viereltä. Nyt minä vain odotan, kunhan yleensä pääsen perille ja pysyn uskossani horjumatta. Siihen Herra minua auttakoon!”

Tähän Johannes päätti puheensa. Johanneksen saarnaa ei tarvitse parannella eikä ajankohtaistaa. Se pätee ihan sellaisenaan yhä tänään. Jos jotain vielä pitäisi sanoa vuosituhantisella jälkiviisaudella, niin varmaan kirkon viroista. Apostolin viran jälkeen ensimmäinen seurakunnallinen virka oli palvelijan, diakonin virka. Palvelijan tehtävä oli pitää heikoimpien puolta, jakaa yhteisestä omaisuudesta heikkojen hyväksi. Tänä päivänä diakonian tehtävänä on antaa apua sinne, missä hätä on suurin ja mihin ei muu apu ulotu. Diakonian virka on määrätty kirkkolaissa. Se ei ole siis vain olosuhteiden pakosta tilapäiseen hädän lievitykseen tarkoitettu määräaikaistoimi, ei. Se on seurakunnan olemukseen kuuluva perustehtävä. Meidän yhteiskunnassamme sitä ei kuitenkaan ymmärretä hyvinvointiyhteiskunnan puutteiden paikkaamiseksi ja aukkojen korjaamiseksi, vaan profeetalliseksi julistukseksi, jolla osoitetaan puutteita ja aukkoja yhteiskunnallisessa palveluverkostossa. Ei ole tarkoitus, että seurakunta hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä yhteiskunnan puolesta.  Jos seurakunta hoitaa joitakin yhteiskunnallisia tehtäviä, niin se tapahtuu vain siihen asti, kunnes yhteiskunta huomaa saman ongelman ja ottaa sen hoitaakseen. Diakoniatyö on seurakunnan tuntosarvi ihmisten elämäntodellisuuteen ja valmius ottaa itse ihmisten hätä kantaakseen, niin kauan kunnes koko yhteiskunta ottaa kantaakseen heikompien jäsentensä puutteet.

Diakonia ei ole vain viranhaltijoiden tehtävä, se on jokaisen seurakunnan jäsenen tehtävä. ”Auttaminen kirkon kautta” on joidenkin mielestä ollut peruste olla ottamatta henkilökohtaista vastuuta hädänalaisten ihmisten kärsimyksestä. Koko kristillisen seurakunnan, sen jokaisen jäsenen, tehtävä on osoittaa rakkautta kärsiviä kohtaan. Kristitty ei voi delegoida vastuutaan ulkopuolelleen.

Kirkollinen johtajuus ja hallinto kopioi usein malleja kunnallisesta hallinnosta. Näin ei varmaan kuitenkaan pitäisi olla. Kirkolliset virkanimikkeet ja tittelit eivät aina anna kovin mairittelevaa kuvaa palvelun hengestä, jota muille opetetaan ja josta pitäisi muille antaa hyvä esimerkki. Ei meillä kuitenkaan ole syytä kadehtia ainakaan Pyhän Pietarin seuraajaa, joka käyttää itsestään arvoniemeä Servus servorum Dei (= kaikkien Jumalan palvelijoiden palvelija). Hänenkin tehtävänsä on palvella muita. Papin varhainen virkanimike sekä latinaksi että englanniksi on minister. Meidän kielessämme tämä sana on siirtynyt kirkollisesta virkanimikkeistöstä yhteiskunnallisen käyttöön. Joskus ajattelemme ministereistä, että he ovat tylyjä vallankäyttäjiä, jotka eivät kansan hädästä välitä. Tästä ovat osoituksena monet pilakuvat, joissa pyylevän, silinteripäisen hallitusherran takana on laihan luipero veronmaksaja, jonka pussista yhteiskunnan hankkeet rahoitetaan. Oikeasti ministerillä ei ole paljon hyviä vaihtoehtoja ja hänestähän pääsee eroon viimeistään seuraavissa vaaleissa. Kansa, veronmaksajat äänestävät itsellensä johtajat, joiden on noudatettava kansan tahtoa vallassa pysyäkseen. Kirkkoherran virkanimike on Ruotsissa kyrkoherde, mikä tarkoittaa kirkon paimenta. Valitettavasti tämä paremmin kirkollista vallankäyttöä kuvaava nimike puuttuu meiltä.

Pääsiäisjakso    Etusivu