Paas22 Lappeenrannan kirkko 20.2.05 

Kuulijoina mm. poikaleiri ja kaksi rippikouluryhmää

Mk 9:17-29

Virret: 483, 706 , 276, 361,506:1-, 718 , 477: 3-4

" 17 Eräs mies väkijoukosta vastasi hänelle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. 18 Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."

19 Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." 20 He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. 21 Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. 22 "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" 23 "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." 24 Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"

25 Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" 26 Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." 27 Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.

 

28 Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" 29 Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."*

 

Sairaus on tuttua ihmisen elämässä. Vanhemmilla ihmisillä ei taida olla keskenään välillä paljon muuta puhuttavaakaan, kun kertomista vaivoistaan. Jostakin harvasta vanhuksesta ilmoitetaan, ettei hän 80-vuotispäiväänsä mennessä ollut käynyt koskaan sairaalassakaan. Aika onnekas ihminen! Mutta sitten tuli sekin hetki.

Sairastaminen on niin yleistä, ettei moni oikein ehdi koskaan nähdä tervettä päivää.

Että vanha ihminen sairastaa, se ei yllätä. Lapsen sairaus yllättää. Se tuntuu jotenkin luonnottomalta ja asiaan kuulumattomalta. Minä muistan lapsuudestani muutamia hetkiä, jolloin olin sairaana, esim. sen, kun minulla oli kuumetta, enkä päässyt ylös sängystä puhummattakaan ulos menosta. Oli kaunis kevätpäivä, aurinko paistoi kirkkaasti ja toiset pojat olivat jäällä pelaamassa palloa. Oli kurjaa, kun en päässyt mukaan. Ikävintä oli epätietoisuus, toivunko ollenkaan sairaudesta. Olenko tuomittu jäämään petiin loppuelämäkseni? Pelko osoittautui siinä elämäntilanteessa ylimitoitetuksi. Muutama viikko petipotilaana ja sitten minä olin taas jäällä toisten kanssa. Sairaus jäi vain ohimeneväksi muistoksi. Sairaus ei ole vain lapsen elämää uhkaava epätoivottu tila. Sairaus koskee ensi sijaisesti tietysti sairastavaa ihmistä. Jos hän on lapsi, niin lapsi itse kärsii. Lapsen sairastaessa myös vanhemmat joutuvat kärsimään. Lapsen sairaus ei ole vain lapsen asia. Se on myös vanhemman asia. Jommankumman vanhemman on ehkä jäätävä työstä pois ollakseen lähellä lasta, joka tarvitsee hoitoa. Joskus ei riitä se, että lasta hoidetaan päivät. Pitää valvoa vielä yölläkin lapsen vuoteen äärellä. Täällä on varmasti vanhempia, jotka ovat valvoneet koko yön lapsensa korvatulehduksen takia. Sen jälkeen on pitänyt mennä terhakkaana töihin seuraavana päivinä. On ehkä näytettävä pirteää työntekijää, joka tulee työpaikalleen hehkeänä ja innosta liverrellen ikään kuin takana olisi hyvin  nukuttu yö.

Rokot ja kuumetaudit siinä kuin tavalliset nuhat ja yskät ovat useimmiten melko nopeasti ohi meneviä. Entäpä jos lapsi onkin sairas sillä tavoin, ettei oikein edes tiedetä, mikä häntä vaivaa.  Onko tämä sairaus, joka ei koskaan parane? Joka sitoo tulevaisuudessa pyörätuoliin? Onko tämä sairaus, joka johtaa ennenaikaiseen kuolemaan? Ne ovat kipeitä kysymyksiä. Koko perheen elämä kääntyy sairauden myötä uusille urille. Toinen vanhemmista jää pois työelämästä lapsensa takia. Hän ajattelee, että uran luomista tärkeämpää on huolenpito lapsesta. Jalo ajatus, mutta mistäpä etukäteen tietää, riittääkö voimat tällaisen periaatteen noudattamiseen. Entäpä, jos isä sanoo yhteistyösopimuksen irti äidin kanssa ja lähtee kälppimään. Pidä sinä huoli lapsesta, sinähän hänet synnytit! Äiti kärähtää sellaiseen lipsautukseen. Avioliittolupauksen sanat “myötä- ja vastoinkäymisessä” ovat joutuneet koetukselle. Jos ylipäänsä on tullut avioliittolupaukset tehtyä?

Mitä tästä kaikesta opimme?

1) Elämä ei ole helppoa. Se ei ole pelkkää päivänpaistetta. Elämme maailmassa, jossa sairauden uhka on meitä aina vaanimassa. Aika paljon voimme ehkäistä sairauksia esim. terveillä elämäntavoilla. Terveys ei kuitenkaan ole kristillisen uskon mukaan niin suuri arvo, että jokaista suupalaa tarvitsee jollakin mittarilla tutkia, ennen kuin sen sisälleen hotkaisee, paitsi poikkeustapauksissa. Tupakka, alkoholi ja huumeet ovat tosin sen luokan myrkkyjä, ettei niiden käyttö ole pelkkä yksityisasia. Näin ovat viranomaiset ja kansanedustajat päättäneet. Raamatusta ei näihin jokaiseen kysymykseen löydy selviä ohjeita. Moni sairastuu siitä riippumatta, onko noudattanut terveitä elämäntapoja. Voi olla syntymästäänkin asti sairas. Sairauden kanssa on opittava tulemaan toimeen.

2) Sairautta vastaan on nykyään monia parannuskeinoja. Kristillisen uskon mukaan Jumalan tahto on, että taistellaan sairauksia vastaan. Kaikkia sairauksia ei voida parantaa, mutta se tehtäköön, mitä voidaan. Silloin kun on pakko tyytyä sairauteen, voidaan sairaan elämää helpottaa monilla tavoin. Entisajan maailmankuvan mukaan sairaudet olivat henkimaailman asioita. Niiden parantamiseen tarvittiin henkilöä, jolla oli – niin ajateltiin – yliluonnollisia voimia  tai erityissuhteita “yläkertaan”. Juutalaisilla papeillakin oli jonkinmoinen terveysviranomaisen rooli. Jos spitaalin nimellä tunnettuun sairauteen sairastunut parani, hänen piti käydä ilmoittautumassa papille, joka suoritti lääkärin(papin-?)tarkastuksen. Sen jälkeen tämä tarttuvaksi uskottua tautia sairastava ihminen sai luvan ilmaantua ihmisten ilmoille. Sittemmin on kehitys kehittynyt ja sairauksien hoidosta vastaa laajasti eriytynyt terveydenhuollon ammattikunta. Sairas ihminen menee lääkäriin ja saa avun. Joskus lääkäri ei pysty tai onnistu auttamaan. Joku ajattelee, ettei sitten mikään voi  auttaa, jos ei lääkäri osaa parantaa. Luulenpa, että moni lääkäri tuntee oman vajavaisuutensa ja tunnustaa nöyrästi, ettei ole kaikkeen pystyvä. Monet ajattelevat, että Jumalan käsi ohjaa lääkärinkin kättä tai että silloin kun kaikki muu toivo on mennyttä, voi  vielä pyytää Jumalan ihmettä tapahtuvaksi. Niin minäkin ajattelen.

3) Uskolla parantumisessa ei ole niinkään paljon kysymys uskon määrästä kuin sen kohteesta. Jos et parane rukouksen avulla, ei sinun tarvitse syyllistää itseäsi. Rukousavun pyytäminen sairastapauksessa ei ole vain tosiuskovien erikoisoikeus. Tavallinen pulliainenkin voi rohkeasti pyytää esirukousta. Kirkkomme esirukouksissa ei kuitenkaan ole tapana mainita nimeltä sairasta, jonka puolesta rukoillaan yhtä vähän kuin esirukouksen pyytäjän nimeä. Meidän esirukoukseen osallistuvien ei tarvitse tietää, kenen puolesta tarkkaan ottaen rukoillaan. Pääasia, että Jumala tietää. Ja Jumala tietää kaiken. Älä siis häpeä esirukouksen äläkä muunkaan hengellisen avun pyytämistä sen tähden, että tunnet uskosi vähäiseksi. Pyytäjällä on uskoa riittävästi silloin, kun hän uskaltaa pyytää Jumalan apua.